Ajat ovat jonkin verran muuttuneet, mutta vielä on matkaa… Ilona-yhtye jätti jälkeensä kuitenkin hienoja lauluja ja ainakin pari kolme laulaja/muusikkoa. Sittemmin soolouraakin tehnyt Lähteenmäen Toni puuhaa taas uusia biisejä, muiden soitto- ja lauluhommiensa lisäksi. Ja se on hyvä se.

Toni Lähteenmäki Minkälaisen töiden parissa puuhastelet tällä hetkellä?

Olen viimeiset kuukaudet muun muassa harjoitellut Abban biisejä! Meillähän on ollut pitkään kasassa tämmöinen lauluyhtye kun Allways, jonka kanssa olemme esiintyneet kaikenlaisissa tilaisuuksissa, firmojen juhlissa ja niin edelleen. Allwaysin laulavat vakijäsenet mun lisäksi ovat Pia Bos ja Salli Suvalo, joka soittaa myös pianoa. Itse siis laulan ja soitan kitaraa. Ja nyt meillä on meneillään tämmönen Abba-projekti, jonka tiimoilta bändiin on otettu vahvistusta Eppu Normaali -yhtyeestä: Sami Ruusukallio bassoon ja Aku Syrjä rumpuihin. Itse olen tarttunut pitkästä aikaa sähkökitaraan – ja voi jestas, että se on hienoa! Ja bändin nimikin on paranneltu: Allways+! Imukyky pitää!!

Et kai vaan ole lopettanut omien laulujen rustaamista?

En. Pikkuhiljaa olen niitä tehnyt pöytälaatikkoon. Itse asiassa mulla on paljon materiaalia, ja olen tehnyt kotistudiossa kaikenlaisia pohjiakin jo aika paljon. Odotan parhaillaan, että Heikki saa oman levynsä valmiiksi, hän tulee ainakin nyt demovaiheessa tuottamaan kanssani näitä biisejä. Olen laulujen tuotantovaiheessa yleensä hyvin vastaanottavainen, ja kuuntelen mielelläni tuottajien ideoita.

Minkä tyyppistä kamaa on tulossa?

Näitä biisejä vois kai lähinnä kutsua lyyriseksi popiksi. Mutta poikkeuksena edellisiin sooloprojekteihin olen päättänyt, että tämän seuraavan haluaisin toteuttaa kokonaan ihan oman bändin kanssa. Siis sellaisten muusikoiden kanssa, jotka ei olis niin ammattilaisia. Jotka ehtisivät treenaamaan ja joiden kanssa sitten voisin keikoillekin lähteä. Ettei niillä olis niin paljon muita hommia… Suhtaudun tähän tulevaan projektiin erittäin vakavasti ja aion panostaa siihen kaikkeni. Yritän tehdä tällä kertaa itse paljon enemmän, muuttua sivusta seuraajasta toimijaksi. Mun mielestä se bändi on tärkeä, että voidaan yhdessä harjoitella ja että ollaan lähdössä samalla viivalla, musiikillisesti.

Minkälaisia tekstejä teet? Onko suhteesi sanoittamiseen muuttunut vuosien varrella?

No ehkä siinä mielessä, että ajattelen nykyään, ettei tekstien tarvitse olla niin kauhean vakavia. Tarkoitan, että niistä ei huokuisi sellainen ajatus, että ”kylläpä tuollakin menee huonosti”. Poptekstit voivat olla iloisia, keveitäkin, niin että biisit eivät ole raskasta kuunneltavaa. Tällä saralla olen ihan viime aikoina kokenut jopa onnistumisenkin fiiliksiä – luulen, että olen löytämässä tyylini.

Olemme kanssasi ennenkin jutelleet tekstien teosta. Miksi se on olevinaan niin vaikeaa – se hyvien poptekstien kirjoittaminen?

Se on varmasti osittain omaa harhaakin ja sitä, että oma rima on niin ylhäällä. Kun on älyttömän korkea itsekritiikki, tuntuu, ettei saa kirjoitetuksi mitään. On koko ajan tunne siitä, että pitäis heti olla yhtä hyvä kun kaikki suuret runoilijamestarit, että niitä omia tekstejä kehtais edes näyttää jollekulle, saati sitten julkaista. Mutta eihän se niin mene! Pitäis vaan olla rehellinen itselleen, olla sitä mitä on ja unohtaa kaikki ylimääräinen painolasti. Esimerkiksi sellaiset jutut, kuin että minkälainen mun nyt pitäis olla tai minkälainen mielikuva muilla on minusta laulajana/lauluntekijänä ja niin edelleen. Rehellisyys ja rohkeus olla oma itsensä on kai ne avainsanat tässä. Toisaalta suomen kielihän on joskus hankala. Monta kertaa kun saan valmiiksi jonkun hyvän poprallin, jonka olen lauleskellut ns. älämölöenglannilla ja sitten kun alkaa se tavujen laskeminen ja muodon hakeminen, niin se on yhtä tuskaa! Siinä kohdin vaaditaan sitten sitä ammattitaitoa ja tekniikan hallintaa.

Mitä muita oivalluksia päässäsi on syntynyt viime vuosina?

Niin no… mä olen käynyt alexander-tekniikan kursseilla, tuolla Oriveden opistolla. Dick Gilbert, jolla on Helsingissä oma koulu, josta muuten valmistuu nyt 10 alexander-tekniikan opettajaa tänä keväänä, on ollut vetämässä näitä kursseja. Siellä olen oppinut paljon uutta ja mielenkiintoista, mitä tulee laulamiseen.

Voitko paljastaa, pähkinänkuoressa, mitä uutta olet oppinut näillä kursseilla?

Alexander-tekniikan oppi keskittyy lähinnä ihmisen ryhtiin. Monillahan on vääriä työasentoja, ei pelkästään laulajilla. Kursseilla näistä pääseen eroon. Esimerkiksi laulajille on tämmöisiä ohjeita kuin ”ylös ja eteen”, joka pitää sisällään ihan selkeitä juttuja: sisuskalut auki, hengitys kulkee vapaasti, vanhat, pakkoliikkeenomaiset maneerit pois, laula ns. pää tyhjänä, luontevasti, omana itsenäsi. Vapaasti.

Tuohan kuulostaa vähän samalta, mitä itse olen oppinut Marjo-Riitta Kerviseltä tuolla poppikonsiksella. Aiotko muuten jatkaa opintoja tällä saralla?

Tahtoisin ilman muuta opiskella tätä alexander-tekniikkaa lisää, jos siihen tulee aikaa ja mahdollisuuksia. Olen tajunnut, että laulaminen on hyvin kokonaisvaltainen psykofyysinen tapahtuma, jonka kautta voi löytää itsensä ihan uudella tavalla.

Toni LähteenmäkiKestätkö puhua vähän Ilonasta? Mitä mielestäsi sille bändille tapahtui?

Ympäröivä maailma ei tainnut vielä olla valmis vastaanottamaan naispuolisia popin tekijöitä ja soittajia. Meistähän sanottiin muun muassa, että emme olisi ikinä päässeet rockin SM-kisoihin, jos me oltais oltu miehiä – meidän soittotaitoja arvosteltiiin kovalla kädellä…

Mutta oletko huomannut, että eivät ne sen kummempia ole muutkaan aloittelevat poppibändit? Kyllähän jokainen bändi ja laulaja/soittaja paranee treenauksen ja keikkailun, siis työn sekä yleisen hyväksynnän myötä, vai mitä?

Niin se on totta! Mutta Ilonassa oli hienoa nimenomaan se soittamisen ilo ja valtava yhteistunne. Se, että meitä niin haukuttiin, vain vahvisti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Me aateltiin, että jumankauta, me ei ainakaan nyt ruveta itkeen tässä ja lopeteta sen takia, jos kaikki sitä näyttää niin kovasti toivovan… Mutta varmasti se on totta, että me saatiin palstatilaa enemmän naiseutemme takia – niin hyvässä kuin pahassakin..

Onko maailma muuttunut? Hyväksytäänkö naiset nykyään jo paremmin rock- tai popmuusikoiksi ja lauluntekijöiksi?

Olen seurannut asiaa mielenkiinnolla, enkä ole ihan varma siitä. Parempaan suuntaan kai ollaan menossa, toivottavasti. Onhan se kuitenkin niin eri asia keimailla korseteissa dat-nauhojen säestyksellä ja esittää muiden, lähinnä miespuolisten ammattisäveltäjien ja -sanoittajien, ja studiomuusikoiden tekemää musiikkia kuin tehdä, laulaa, soittaa ja sovittaa popmusiikkia itse. Vaikka eihän siinä mitään kummallista pitäisi olla. Samanlailla sitä varmaan syntyy lauluntekijäksi tai muusikoksi, oli sitten tyttö tai poika. Onhan mullakin edelleen haaveena tästä omasta tulevasta bändistä se, että löytäisin joitakin mimmejä, jotka lähtisivät mukaan … katsotaan nyt.

Mikä on muuten sinulle rakkain biisisi tai sellainen, josta olet todella ylpeä? Mulle tulee aina hyvä olo muun muassa Kesäpanosta…

”Kesäpano” vuodelta 1988 on tietysti siinä mielessä tärkeä, että sehän valittiin jonnekin klassikkokokoelmallekin – ja se oli sellanen biisi, että sanat ja sävel tulivat yhtä aikaa, tuosta vaan, helposti. Ja toinen rakas biisi on nimeltään ”Tulevaisuuden portti” vuodelta 1996, joka löytyy samannimiseltä soololp:ltä. Tämä biisi syntyi sellaisessa elämän sekamelskassa, kun taistelin itseni kanssa, yritin löytää omaa punaista lankaani. Biisi on aika raju, mutta pidän sitä todella onnistuneena pakettina.

Ikimuistoisin hetkesi lauluntekijä/muusikkourallasi?

Voi jukra – niistä on niin kauan… Tai aina kun keikka menee hyvin… tai se voi olla sellainenkin hetki, kun kellarissa saa jonkun biisin valmiiksi ja se on omasta mielestä hyvä. Ilonan aikana niitä hetkiä oli vähän niin kuin koko ajan. En mä osaa sanoa tarkemmin. Ehkä mä oon nykyään niin cool…

naureskelee Toni langan päässä. Minä odotan, että Toni panee bändin pystyyn ja lähtee seikkailuun uusine omine biiseinensä. Ja silloin ainakin allekirjoittanut on eturivissä joraamassa! Kiitos haastattelusta Toni – voimia ja lämpöä sinulle!