Rahaston hallitus perusteli valintaa seuraavasti:

Ismo Alanko (s. 1960) on kulkenut yli kaksikymmentä vuotta suomalaisen rockin eturintamassa. 80-luvun alun ns. Uuden aallon joensuulaisbändi Hassisen Koneen solistina ja lauluntekijanä esiin noussut Alanko jatkoi uraansa 80-luvulla Sielun Veljet – yhtyeessä. 90-luvun alusta han on toiminut varsinaisesti omalla nimellään, mutta selkeästi kuitenkin yhtyeen kera – mm. Ihmemaassa, Vapaat Soittajat, Tuonelan Lukio ja edelleen toiminnassa oleva Säätiö.

Alanko voidaan määritellä lauluntekijäksi, ja tarkemmin viela laulaja/lauluntekijäksi, sillä hänen tuotantonsa on ollut vankasti sidoksissa hänen omaan esittäjyyteensä. Itse hän käyttää termiä ”biisintekijä”. Sanat ja sävel ovat yhtä kokonaisuutta, biisintekoon kuuluu molemmat. Keskeisin laulumateriaalinsa löytyy n. 20 julkaistulta äänitteeltä, jonka lisäksi hän on tehnyt teatteri- ja elokuvamusiikkia. Ismo Alanko kuuluu myös niiden edelleen harvalukuisten taiteilijoittemme joukkoon, joiden tuotannosta on koottu ns. CD-boxi.

Biisiensä teossa Alanko on usein korostanut tekstilähtökohtaa. ”Sanat ovat musiikkia, ne kuulostavat hyvältä musiikilta ja herättävät tunteita”, hän on sanonut. Hän on myös todennut, että kun näkee kirjoittamansa tekstin paperilla, se on paikka missä ei voi itseään lainkaan pettää.

Jos Alanko herätti punkin jälkeisessä Suomessa huomiota voimakkailla, jopa tylyillä teksti-ilmaisuillaan, joissa ”paska” ja ”perse” olivat ajan hengen mukaisessa suosiossa, sai hän kuitenkin eniten negatiivista palautetta silkasta väärinymmärryksestä. Kun Hassisen Koneen hitissä ”Rappiolla” laulettiin:

Jos rappio on sitä että rakastaa / ottaa hetkestä kiinni eikä tahdo tappaa / on mukavaa olla rappiolla / olla vaan täysi nolla jäi yleisöstä suuren osan mieleen vain fraasin jälkimmäinen osa ja siitä kehittynyt kertosäe, joten erhe oli valmis.

Hassisen Koneen musiikki, ja samalla Alangon tekstit kulkivat angstisen, mutta filosofisen nuoren miehen maailmasta monimutkaisempaan ja -tasoisempaan maailmaan. Bändin viimeisen albumin nimikappaleessa ”Harsoinen teräs” pohdittiin:

Voi ihminen kuin ihminen saada jalat jäniksen / mutta uhriksi jos joutuu harsoisen teräksen / saavat kädet kaikentuntevat ja diplomaatin suun / saavat pikkuaivot poliisin ja sydän antautuu

Sielun Veljien myötä ilmaisu muuttui rytmiä ja energiaa korostavaksi, vaikka tekstit edelleen olivat vahvana elementtinä mukana. Biisit pelasivat usein tehokkailla hokemilla, kuten esimerkiksi ”Emil Zatopek” (”Se oli Sielun Veljien esikuva, otettiin Zatopekin juoksutyylistä mallia”), ”Aina nälkä”, ja ”Säkenöivä voima”: Kaikki tahtoo elää / säkenöivästä voimasta

Särmäkkyydessään voimakkaat rakkauslaulutkin alkoivat ilmestyä kuvaan, kuten ”Rakkaudesta”:

Huokaus kulkee, se syliinsä sulkee jo vierähtaneen kyyneleen / tunnelma lämmin ja surullinen, mutta silti onnellinen / sun jalkasi hakkaavat katujen kultaa, mä jähmetyn keskellä jään / sä lähetät kaukaisen kaupungin luolista valoa lämmittävää / me neroja ollaan, sä tiesitkö sen / me keksimme rakkauden / sä olet maa, mä olen kuu / sä olet kuu, mä olen maa / rakennan sun sydämeesi taloa, mä rakastan sua / enemmän kuin jumalaa

Tarinankertominen ei ole ollut Ismo Alangon tyylilaji. Hän luottaa vaistoonsa, ja sanoo työskentelevänsä alitajuisesti. Tekstit eivät kuitenkaan kuulosta viimeistelemättömiltä, usein nimenomaan päinvastoin. Esimerkkinä Sielun Veljien loppupuolen tuotannosta ”Onnellinen päivä”:

Miehellä on paljon lihaa luiden ympärillä / kaksi pientä tummaa poikaa hieroo häntä nelikätisesti / Kypsän, homehtuneen, dekadentin tuoksun ymparöimät / vapaan seksin harjoittajat sukupuoleen katsomatta / hyväilevät toisiansa väkevästi päihtyneinä / Oudon instrumentin tuoksu hukkuu kiimahoureisiin

Ehkä lähimmäksi tarinankertomista nousee Alangon yksi eniten radiosoittoa saanut kappale, teemalaulu Helsingin Juhlaviikkojen tilaustyöstä ”Kun Suomi putos puusta”:

Karjalainen kierosilmä katsoi näyttöpäätteeseen / Litmaskunto osti pullon busoleeta murheeseen / Savolainen juniori ”äcid haussiin” män’ / pohjiks’ veti pontikkaa ja päälle enemmän / Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä / ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä / Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä / pilkkisaalis pakasteita, yöt bläkkiä / Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä

Tästä produktiosta alkoi Ismo Alangon soolo- ura, joka on tuottanut melko säännöllisesti uutta materiaalia. Satiirikkona Alanko on ollut lennokkaimmillaan ”Taiteilijaelämässä”:

Kolme grammaa hassista on päiväannoksein / Amfetamiiinia muutama viiva livahtaapi yksin tein / Lähdenpä tästä nappaamaan parisenkymmentä / tuoppia, kun janottaa näin yösyömmellä

Omakohtaisesti eletyn tuntuiset kuvat ovat pulpahdelleet siellä täällä, myöhempänä esimerkkinä ”Datsun”:

Vanha paha Datsun on hiljaa / Pena nukkuu penkillä huokaillen / kaikki näkee sen / Tänä yönä ei saatu naista / tänä yönä ei saatu turpaankaan / mikä huvittaa

Sanojen rytmin voimakas vaikutus näkyy ja kuuluu Alangon tuotannossa kautta linjan. Helsingin Kulttuurikaupunki-projektin, yhdessä Stefan Lindforsin ja vahvistetun bändinsä Säätiön kanssa toteutetun Labran laulussa ”Kirskainen Hyvätyinen” mennään vauhdilla:

Kirskainen Hyvätyinen, aatoksen yletyinen / luusaiden lempikoura, lituskaisten lavennuspuu / tuulikuusten tunnustaja, tiilimurskan muhennuspää / rautakasken raaputtaja, rouhainen jää / Tavarata kalapuku nivunenko kipeänä / rapatapa tulevana tukevana apuna / tavarata kalapukuja ja jojoja / ja joka jumalan päivä pää kipeämpänä

Yksi hienoimpia oivalluksiaan on musiikkitietosanakirjasta löytynyt totuus, Neljän Baritonin hitissä ”Pop-musiikkia” käytetty:

Pop, pop, pop, pop, pop, pop-musiikkia/ yksinkertaisia sanoja rakkaudesta

Yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen uransa aikana Ismo Alanko on kehittynyt persoonalliseksi lauluntekijäksi, jonka tuotanto on tinkimättömyydestään huolimatta saavuttanut mittavaa menestystä. Hänen voimakas mutta myös kielellisesti rikas ilmaisunsa on vaikuttanut huomattavasti jälkipolviin, Alanko-vaikutteita kuulee suomalaisessa rockmusiikissa lähes päivittäin.

Mittavan oman tuotantonsa ohella Ismo Alanko on aina esittänyt ja levyttänytkin myös muiden tekemää materiaalia: rockia – erityisesti Tuomari Nurmiota – poppia, lastenlauluja, ikivihreitä ja iskelmiä. Ja löytyypä levytyksistä muutama linkki Juha Vainioonkin: lähestulkoon suomalaiseksi iskelmäksi muuttunut käännöskappale ”Kolmatta linjaa takaisin”, sekä elokuvamusikaalilaulu ”Toiset on luotu kulkemaan” ovat kuuluneet hänen ohjelmistoonsa. Viimemainitussa onkin sitä omakohtaisuutta, joka rockmuusikon osalle helposti tulee, Alankokin kokee keikkailun ehdottoman tärkeän osana musiikin tekoaan.

Tekstilainaukset julkaistu tekijän ja kustantajan luvalla. Osa teksteistä Jee-Jee Music Oy:n ja Poplandia Music Oy:n kustantamia.

Ismo Alangon mietteitä palkinnon tiedotustilaisuudessa

– Tämähän on erittäin miellyttävä yllätys ja suuri kunnia. Arvostan tätä palkintoa kovasti, eikä se rahakaan pahaa tee! En ollut odottanut tällaista positiivista kesäyllätystä. Toki, kun olen seurannut tätä siitä lähtien, kun palkintoa on jaettu, niin olen kyllä ajatellut, että ”kyllä ne varmaan mullekin sen joku vuosi antaa.”

– Tekotapani on vähän vaihdellut vuosien varrella. Silloin alussa, erityisesti Hassisen Koneen aikana, lähdin hyvinkin tekstipohjalta. Se oli perusta, joka sitten sävellettiin, ja sävellys oli jopa vähän alisteinen tekstille. Teksti ja meininki oli pääasia. Olen kuitenkin liukunut siitä enemmän ja enemmän keskittymään sävellykseen. Varsinkin teatteri- ja elokuvamusiikkiprojektieni kautta olen uinut syvemmälle musiikin kautta lähtevään ilmaisuun. Nykyään teen mielestäni musiikkia, jossa teksti on myös sitä musiikkia – en ensin kirjoita jotain tekstiä, jonka sitten sävellän, vaan teen musiikkia, jossa osana on teksti. Tämä ei tarkoita, että teksti olisi yhtään vähemmän tärkeä kuin aikaisemmin, se vaan tulee eri kautta.

– On monia erilaisia tapoja tehdä biisejä. Se voi lähteä jostain sloganista tai hokemasta, tai jostain musiikillisesta ideasta. Tai niin, että ensin kirjoittaa koko tekstin, tai kuten viimeisimmän levyn [Hallanvaara] tapauksessa, että tein valmiita sävellyksiä, joissa oli hyvinkin tarkat sapluunat rytmisesti ja jopa äänteellisesti, joihin sen tekstin täytyi mahtua. Lähdin sen jälkeen täysin musiikin tunnelman mukaan kirjoittamaan tekstejä, ja katsoin mihin se vie. Ja kun huomasin mihin suuntaan se lähtee viipottamaan, niin rupesin kehittämään sisältöä siltä pohjalta.

– Jossain määrin tapani tehdä on vuosien varrella kääntynyt sillä tavalla, että nykyään se on musiikillinen kokonaisuus. Minulle on helvetin tärkeätä, että teksti soi hyvin, että se on nimenomaan musiikkia, sisällöstä tietenkään tinkimättä. Se on tietenkin selvä perusasia, sisältö.

– Perusasia minulla on, että teen sellaisia sisäisiä maisemakuvia, tunnelmakuvauksia ihmisen mielestä, tai jotain sellaista. Toki olen kirjoittanut myös suomalaista laulunkirjoittajaperinnettä muistuttavia kappaleita, joissa on selkeä tarina, mutta ne on kuitenkin aikamoisessa vähemmistössä tuotannossani. Sitten on tätä toistoon ja hokemiin perustuvaa. Aika monenlaista, kaikki ei ole sellaisia traditionaalisia lauluja tai laulelmia.

Minulla on helvetin tarkat omat kuviot niissä asioissa, että se on puhtaan, tai sanotaanko toimivan kuuloista. Kuten sanottua, niin kun sävellän ensin musiikkia, ja kirjoitan siihen tekstin, niin on helvetin tarkkaa että siinä on tietyt vokaalit tietyissä paikoissa, ja minä kirjoitan tekstin just siihen rytmiin, johon sen melodian olen säveltänyt. Se on hyvin tarkkaa käsityöläishommaa.

Sillä ei ole mitään tekemistä runouden sääntöjen – perinteisen runousopin – kanssa, en kelaa sellaisia ollenkaan. Jossain ”Kun Suomi putos puusta” kun on esimerkiksi ”Hämäläisen Veijo kääntää kiinalaista pitsaa / Kolumbuksen hansaherkun nimiin vääntää …”, niin ei viitsinyt laittaa sitä ”vitsaa” siihen, vaan panin siihen ”risukimpun”. Se kuullostaa jotenkin hauskemmalta, pienenä yllätyksenä. Säännöt on tylsiä, toisten tekemät varsinkin. Ei minulla itselläkään ole muita sääntöjä, kuin että pitää kuulostaa hyvältä, ja ennenkaikkea tuntua jossain.

– Tekstini ei ole runoutta, kun niitä ei ole tarkoitettu luettaviksi vaan laulettaviksi, mutta toki ne on samassa asemassa kuin runous oli joitakin kymmeniä vuosia sitten, LEINON ja kumppaneiden aikaan. Ehdottomasti rocklyriikka yleensäkin siis on siinä asemassa, ihmisten mielissä lohduttajana ja voimanantajana, kansan kollektiivisen alitajunnan muokkaajana.

– Levyt tulee sen myötä, että on materiaalia. No, olen semmoisenkin tehnyt kerran, että on päätetty tehdä levy nyt – kaksi viikkoa aikaa, selkä seinää vasten, ja biisit siitä. Mutta se ei ole ihanteellisin tapa tehdä. Kyllä se levy julkaistiinkin [Irti], mutta yleensä on lähdetty siitä, että musiikin täytyy olla ensin, ja sitten aletaan miettiä levyjä.

Olennainen perusasia on se, että minulla ei ole mitään sellaista, että niinkuin tietäisin miten näitä hommia tehdään. Se täytyy aina joka kerta erikseen keksiä, löytää uusi tapa tehdä musiikkia, uusi näkökulma ja asenne siihen. En ole sellainen ammattilainen joka suoltaa jatkuvasti uusia biisejä jollain sapluunalla. Pidän pitkiä taukoja, nyt en esimerkiksi ole vuoteen tehnyt yhtään biisiä.

Kun menen pianon ääreen sitten kun on sellainen olo, että nyt voisi olla jotain sanottavaa ja annettavaa itselle ja muille musiikin saralla, ja kun katsoo siinä niitä koskettimia, niin ”ei jumalauta, pitäisikö näillä niiku saada jotain aikaiseksi!?” Sitten täytyy lähteä alusta ja miettiä joku motiivi ja funktio siihen että miksi tekee musiikkia. Esimerkiksi viimeisintä levyä tehdessä olin todella kriisissä, että ”mitä tää tämmönen biisinteko on, ihan perseestä – sävel ja sanat, näitähän nyt on tehty iät ja ajat, eiks tää kuvio ole jo nähty, voiks tästä enää mitään repiä?” Sitten kuitenkin sieltä tuntui löytyvän jotain uutta taas kerran siitäkin metodista. Mutta saas nähdä seuraava mikä tehdään, niin onko sillä mitään tekemistä laulunkirjoittamisen kanssa, vai onko se jotain ihan muuta.

Pidän kyllä paljon popmusiikista ja hyvistä pop- ja rockbiiseistä, ja olen kyllä naimisissa sen perinteen kanssa. Mutta varsinkin teatteri- ja elokuvamusiikkiproggikseni ovat avartaneet säveltäjäkuvaani irti popin lainalaisuuksista, niistä on päässyt täysin irti, ja on voinut täysin vapaasti temmeltää musiikin maailmassa. Olen kyllä tinkimätön siinä mielessä, että teen musiikkiani täysin oman pääni mukaan, teen puhtaasti sellaista musiikkia joka miellyttää minua, en yritä miellyttää ketään muuta. Popmusiikin perinteessä olen toki vahvasti kiinni, mutta yritän kyllä rikkoa sitä suhdetta koko ajan. Yritän päästä siitä irtikin ja löytää uusia musiikillisia tapoja ilmaista itseäni.

– Hallanvaara-sessioissa kävi niin, että bändi oli käymisvaiheessa, kun KIMMO POHJONEN ja TEHO MAJAMÄKI – kantavia voimia – lähtivät muiden kiireidensä takia. Ja kun siinä ei sitten ollut varsinaista kiinteää bändiä, niin ajattelin lähteväni aivan biisien ehdoilla tekemään. Ja biisit huusi isoa orkestraatiota, mutta kun ei kukaan suostunut ottamaan niin isoa kakkua yksinään, niin käytännön syistä päädyttiin eri henkilöihin, myös ikäänkuin ulkopuolisiin. Loppujen lopuksi ratkaisu oli hyvä, tulos säilyi yhtenäisenä, mutta tuli aika raikkaita eri tyyppisiä juttuja.

– Musiikintekoni on aina liittynyt siihen, että olen itse myös sen esittäjä. En tunne tarvetta tehdä muille. Ensinnäkin olen niin laiska etten jaksa tehdä niin paljon, että sitä riittäisi muille laulettavaksi. Silloin kun saa ne onnettomat, vähäiset tuotokset aikaiseksi, niin ne on käytettävä itse! Minullahan on kyllä toisaalta ollut aivan järkyttävä tahti, 80-luvulla melkein levy per vuosi, ja siitä eteenpäin per joka toinen vuosi. Kansainvälisesti ottaen täällä tehdään hirveeseen tahtiin levyjä, suomenkielisen musiikin markkinat on niin pienet. Ei voi pitää viiden vuoden breikkiä, sitä olisi ihan gudbai, jos pitäisi – paitsi Eput!

– Otan jatkuvasti keikkasettiin myös vanhoja biisejäni. Minulla on lista, jossa on kaikki tekemäni kappaleet, ja sitä silloin tällöin selailen kun tehdään keikkasettiä, että mitkäs biisit tuntuisivat hyvältä tänä päivänä. Hassisen Koneen juhannuskeikalla 2000 Joensuussa soitettiin paljon, parikymmentä vanhaa biisiä. Se oli vaikea keikka, kun settiin tuli väkisinkin joitakin sellaisia biisejä kuin ”Jurot nuorisojulkkikset”, jotka oli näin nelikymppisenä vähän outoja vetää.

Olisiko minulla Teostossa ehkä vajaa kolmesataa biisiä, en tiedä tarkkaan. Sadoissa kuitenkin mennään, ei näiden ”teostohirmujen” tapaan tuhansissa. Pöytälaatikossa on hyvin vähän, tosin nyt Hallanvaaralta jäi toinen mokoma yli kyllä.

– Muiden tekemiä versioita biiseistäni on hauskaa kuunnella. Mutta vaikeus on siinä, kun minä olen kirjoittanut aina ajatellen itse laulavani ne, se tavallaan sisältyy siihen tekstiin, että tulkitsen sen itse. Siellä on sellaisia vivahteita, joista tiedän, että kun minä narautan sen tuolla tavalla, niin se toimii. Mutta sitten kun joku muu laulaa sen, niin se saattaa kuullostaa vähän hassulta, nimenomaan minun korvaani. Mutta erittäin hauskaa on, että muut tekee niitä.

Sielun Veljet -tribuuttilevy oli hyvin mielenkiintoinen, siellä oli muutama aivan erinomainen esitys. Lähinnä ne, joissa oli löydetty joku uusi näkökulma. Ne, jotka oli yritetty vetää samalla tavalla kuin Siekkarit veti ne, niin se ei yleensä toimi, koska meillä oli niin poikkeuksellinen kemia ja energia siinä hommassa, että sitä samaa tyylilajia on ehkä turha yrittää. Tulenkantajien ”Huuhaa puuhaa” -esityksestä pidin tosi paljon, ja itseasiassa myös Maija Vilkkumaan ”Pohjois-Amerikka” -versiosta, se oli varsin hauska. Aknestikin ”Elintaso” oli jopa hämmentävä, koska se alkuperäinen on sellainen raivoisa biisi, ja nämä oli tehneet siitä hempeän balladin.

– En yleensä enää soita keikoilla toisten biisejä, mutta aikanaan kyllä. Sielun Veljet oli bändi, jolla koko se porukka eli, ja oli pakko silloin tehdä koko ajan keikkoja. Ja niille piti sitten suunnitella jotain erityistä, kun ei sitä perkeleen ”Peltirumpua” jaksanut aina soittaa. Esimerkiksi Nurmiohomma lähti luontevasti siitä, että koko bändi arvosti häntä. Affehan [Forsman, rumpali] oli soittanutkin Handen bändissä, ja minä pidän Nurmiota ehdottomana ykköstekijänä suomalaisista lauluntekijöistä, etenkin tekstintekijänä.

Se oli yhden kesän projekti, soitettiin aika paljon keikkoja, missä vedettiin pelkästään Handen biisejä. Meillä oli myös Onnenpyörä, jossa esiinnyttiin kolmena eri bändinä. Yksi oli Kullervo Kivi & Gehenna, jolla me soitettiin vanhoja iskelmiä, siinä tuli vedettyä joitain näitä Junnunkin tekstejä. Myös hieno kokemus Junnuun liittyen oli poikani koulun kevätjuhlassa, kun kajauttivat lopuksi yhteislauluna tämän ”Käyn ahon laitaa minä ilman paitaa”, kyllä siinä isän silmäkulma kostui.

– Syksyllä alan tekemään bändin kanssa musiikkia, ei sen ihmeellisempää projektia, muttei sen vähempääkään. Uudesta levystä ei ole mitään aikataulua. Kunhan syysillat pitenee, niin yleensä silloin alkaa kynä sauhuumaan. Syksy on aina vahvaa aikaa, silloin on hyvä kirjoittaa uusia asioita.