Musiikintekijät -logo

Jouhikon riivaama Pekko Käppi

Pekko Käppi Haastattelu

Jouhikon riivaama Pekko Käppi

Jouhikkotaituri Pekko Käppi, 39, on oma lukunsa Suomen kansanmusiikkikentällä. Käppi yhdistää vaivattomasti vanhat kansanlaulut ja psykedelian. Hänet voisikin yhtä huoletta heittää keikalle Tuskan heavyfestareille kuin Kaustisen kansanmusiikkijuhlille – menestyksellä.

Tiedätte varmaan kliseen kitarasankarista, jolle kitaran kaula on kuin yksi ruumiinosa. Tamperelaisesta Pekko Käpistä puhuttaessa tuo kulunut vertaus on harvinaisen osuva – paitsi että Käpin ruumiinjatke on jouhikko. Tietenkin asian voi todeta vasta nähtyään miehen lavalla. Käppi on keikkaillut ahkerasti ja herättänyt ansaittua huomiota. Livenä satoja vuosia vanhat laulut soivat elinvoimaisina. Se on juuri sitä mihin Käppi pyrkii: yhdistämään menneen nykyisyyteen.

”Minulle tulevaisuus ja menneisyys ovat yhtä tärkeitä. Kun elän itse tässä ajassa, on ainakin teoriassa mahdollista, että luon jotain mitä ei ole tehty aiemmin, vaikka se pohjautuukin historiaan. Toisaalta taide suo vapaudet luoda omia vaihtoehtoisia historioita ”, pohtii Käppi analyyttisesti.

KEIKALLA RAUHALLISUUS on tiessään. Hiuspehkonsa takaa mulkoileva Käppi näyttää arvaamattomalta. Hän on pukeutunut kuin kuka tahansa roku farkkuihin ja t-paitaan. Tatuoinnit koristavat käsivarsia. Niiden kuvasto on selvästi harkittua, ei mitään perustribaalia. Huudoksi yltyvä ääni leikkaa ilman. Käpin laulu kuulostaa vauhkoontuneelta Larin Paraskelta – näin voisin kuvitella vaikken Paraskea ole kuullutkaan.

”Emännät mua pyyhkivät, verisillä paidoillaan”, hän toistaa uudestaan ja uudestaan hypnoottisesti. Käpin jalkojen välissä yleisöä mulkoilevat jouhikkoa koristavan pääkallon punaiset lasisilmät. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta: jo entisaikoina soittimiin piirrettiin taikamerkkejä, outoja kuvia ja mystisiä ornamentteja. Arkistokuvien perusteella viimeiset jouhikonsoittajat kulkivat repaleisissa vaatteissa, käyttivät hassuja hattuja, olivat karvaisia ja katsoivat tuikeasti kameraan. Kaikki täsmää näkemääni, vaikka olemmekin trendikkäällä rockklubilla.

Tiedostava yleisö tuijottaa lumoutuneena, kun Käppi heiluttaa jousta kuin tahtipuikkoa ja yltyy riepomaan jouhikkoaan kuin sienien riivaama poppamies. Psykedeeliset sävelet täyttävät salin. Mistään kakofoniasta ei ole kyse, vaan kaikki tapahtuu hallitusti harmoniassa. Fuzzin ja muiden efektien myllyttämänä historiallinen jouhikko kuulostaa isolta ja modernilta. Valittavat riffit kimpoilevat salin seinistä ja Käpin hokemat rekilaulujen säkeet naulaavat tunnelman. Laulut käsittelevät noituutta, verisiä pääkalloja ja epäonnista rakkautta.

KÄPIN MUSIIKISTA on vaikea puhua ilman, että puhuu omaleimaisesti pörisevästä jouhikosta. Kappaleet ovat alisteisia jouhikon soundille.

”Minulle soundit ovat tärkeitä ja lähestyn musiikkia estetiikka edellä”, Käppi sanoo.

Ristiriita maanisen lavapersoonan kanssa on ilmeinen, kun kysymyksiin vastailee etnomusikologiaa opiskellut asiallinen muusikko.

”Jouhikko on niin haastava, että siihen liittyy ikuista soundin hakemista. Minulla on vahva visio siitä, miltä sen pitää kuulostaa. Viime aikoina olen kuunnellut Rolling Stonesin Sticky Fingers -levyä ja sen tunnelmaa. Tuon aikakauden levyissä oli muoto hyvin tärkeä.”

JOUHIKKOA ELI JOUHIKANNELTA soitetaan nimensä mukaisesti jousella. Se antaa soittimelle ominaisen pitkän sustainin. Jouhikko on karjalaisten versio tuhansia vuosia vanhasta lyyrasta, ja useista kulttuureista löytyy vastaava kielisoitin. Lähes kadonneena instrumenttina se on nykymusiikissa myös eksoottinen kummajainen, johon ei välttämättä törmää edes Maailma kylässä -festivaalilla. Harva on nähnyt jouhikkoa muualla kuin peruskoulun musiikkikirjassa. Ainakaan minä en ollut kuullut sitä soitettavan kuin kerran; silloin kun joskus Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin näin petroskoilaisen Santtu Karhu & Talvisovat -yhtyeen keikalla.

Karjalaisjuuria itsekin omaavan Käpin musiikissa on kuitenkin sävyjä, jotka vievät jouhikkomestarin pirtinperän kynttilänhehkusta ja lannanhajusta suoraan strobovalojen ja hiilihappojään maailmaan. Vahvasti kaiutettu särösoundi tuo mieleen toisen jousen kanssa heiluneen muusikon, Jimmy Pagen. Mielleyhtymä on väistämätön, ainakin jos on Zeppelininsä kuunnellut.

Käppi myöntää hakeneensa visoissaan samoja sävyjä kuin Page. Nelikielinen instrumentti on kustomoitu toiveiden mukaisesti. Piezomikit tallentavat nailonkielien ja jouhen aikaansaaman pehmeän karhean äänen. Efektilaudan kautta soundi muokkautuu, muistuttaen ajoittain sähkökitaraa.

GREATFUL DEAD paljastuu Led Zeppeliniakin suuremmaksi musiikilliseksi herättäjäksi. Siihen Käppi tutustui vaihto-oppilasvuotenaan Ohiossa.

”Isäntäperheeni veli soitti ja hän oli kova Deadhead. Alettiin kiertämään niitä konsertteja ja näin toistakymmentä Grateful Dead -keikkaa. Kuulin ensi kertaa improvisoitua musiikkia, joka oli massiivista – kolmen minuutin biisi saatettiin venyttää puolituntiseksi. Heillä oli myös folkvaikutteita. Kaikki tämä jäi vahvasti mieleen ja muutti elämääni voimakkaasti. Vaimoni mielestä Greatful Dead on edelleen maailman tylsintä musiikkia – aika moni on sitä mieltä”, Käppi naurahtaa.

”Kotiin palattuani yritin toteuttaa omaa huojuvaa versiota moisesta, mutta eivät muut tajunneet sitä, vaikka minulla oli siitä aika isoja visioita. Koulun joulujuhlissa kun soitettiin, niin jengi lähti aika nopeasti tupakalle.”

Tämä kaikki tapahtui Paraisilla, missä Käppi vietti lapsuutensa. Kipinä musiikin tekemiseen oli kuitenkin syttynyt. Toki pikkupoikana olivat olleet bändi-imitoinnit Kissin hengessä ja kirjastossa ”kuunneltiin pelonsekaisen kiinnostuksen vallassa Robert Plantin mystistä ulvontaa”. Vasta nyt Käppi kuitenkin alkoi tekemään tekstejä suomeksi, Dave Lindholm tärkeimpänä esikuvanaan.

TURUSTA Downtown-baarin folkklubilta löytyi hengenheimolaisia, ja Käppi uskaltautui lavalle kitaroineen. Ensimmäisen etnohenkisen bändin myötä löytyi kansanmusiikki, jota Käppi lähti opiskelemaan. Hetken mielijohteesta pääsoittimeksi valikoitui kiehtova jouhikko. Pian polku vei synnyinkaupunkiin Tampereelle.

”Opiskelin etnomusikologiaa, jossa minua veti erityisesti puoleensa Erkki Alakönnin aloittama merkittävä arkisto, mistä kuuntelin akkojen ja ukkojen tarinoita ja soittoa. Silloin hoksasin kuinka näitä voi käyttää uudelleen ja kuinka muutkin olivat näin häpeilemättä tehneet aina Bob Dylanista ja J. Karjalaisesta lähtien. Tajusin, että täällä on ehtymätön lähde josta voi ammentaa ja vähän varastaakin. Siinä olen tosin koettanut olla kulttuurisensitiivinen, enkä ole laittanut kaikkia omiin nimiin.”

Jouhikon myötä löytyi uusi maailma. Yli kymmenen vuoden jälkeen oma tyyli tuntuu löytyneen.

”Olen tuntenut itseni aina hitaaksi. Keskityn epäolennaisiin asioihin, ennen kuin kokonaisuus loksahtaa paikoilleen.”

Myös muut taiteilijat ovat käynnistäneet prosesseja, antaneet lähdemateriaalia. Kuvataiteet ja erityisesti Ingmar Bergmanin elokuvat ovat innoittaneet.

”Hänen tapansa käyttää kansanperinne-elementtejä jotenkin friikillä ja haastavalla tavalla oli suuresti innoittavaa.”

MUOTO JA TUNNELMA ovat ollut Pekko Käpin taiteen prinsiipit. Muoto loksahti paikoilleen Rammat jumalat -levyn (2013) äänitysten aikaan, kun tuottaja Nuutti Vapaavuori tarttui bassoon ja sessioiden kitaristi Tommi Laine täydensi trion. Syntyi Pekko Käppi & Kuolleitten Hillittömien Hevoisten Luut. Oman leimansa soundiin antavat sikarilaatikkokitarat, joissa kieliä on puolet normaalista.

”Soitinnoksen kautta tulee jo tietynlainen muoto ja sointi. Bassossa on vain kaksi kieltä ja kitarassa kolme. Kuitenkin olemme pyrkineet isoon soundiin. Olen joskus itsekin hämmästynyt kuultuani livetallenteita kuinka isolta me kuulostamme. Esteettinen tausta on määrännyt suunnan.”

Käppi on halunnut seurata visiotaan myös trion kanssa. Tarkkaan kudottuja rakenteita rikotaan lennosta.

”Yksin keikkaillessa voi biisiä venyttää mihin suuntaan vain. Se on ollut aina haaveeni bändisoitossakin. K.H.H.L:n kanssa ollaan jätetty improvisoinnillekin tilaa, mutta liitoon lähteäkseen se vaatii myös oikean hetken. Parhaimmillaan se toimii ja juuri samalla iskulla siirrytään harmoniassa ja rytmissä samaan suuntaan.”

TEKSTEISSÄ Käppi luottaa vanhoihin säkeisiin, joita hän käyttää materiaalina improvisoidessaan.

”Yhdistelen tämmöisiä pätkiä reki- ja runolauluista tai vanhan virsikirjan (vuonna 1701 julkaistun) virsistä, joita minulla on päässäni. En ole hyvä tuottamaan itse tekstiä lennosta.”

Vaikka Käppi ammentaa jo osittain unohtuneesta kansallishistoriastamme, pitää hän kuitenkin tärkeänä luoda säikeitä tulevaisuuteen.

”Koetan pyrkiä kiteytyneempään ilmaisuun ja sanoa sanottavani ytimekkäästi, koska se on populaarimusiikin luonne ja se kiehtoo minua kovasti tällä hetkellä.”

AHKERASTI KEIKKAILEVA on avoin kutsuille. Haastattelupäivänä hän on Hepa Halmeen Prospekt -yhtyeen vieraana, jonka tuoreella ”Pajazzo”-levyllä hän myös soittaa.

”Haluan olla aina valmis, ja pystyä reagoimaan nopeasti sessio- ja keikkakutsuihin. Se on yhdenlaista nopeutta ja synnyttää useimmiten uusia ja odottamattomia suuntia, joita itse ei tulisi keksittyä.”

Käppi uskoo kuitenkin hitaasti kiiruhtamiseen.

”Haluan säilyttää kiinnostuneen mielentilan papparaiseksi asti. Oli ihana katsoa äskettäin J. Karjalaista livenä. Se ei ollut yhtään kyyninen tai paatunut, vaan säihkyi lavalla innostuneena.”

 

 


Albumit

Pekko Käppi & K:H:H:L
Sanguis Meus, Mama! (2015)

Pekko Käppi
Rammat Jumalat (2013)
Vuonna ´86 (2010)
Jos ken pahoin uneksii (2007)
Hevonsilmä tulikekäle (2007)
Minun päiväkunnissani (2004)
Bubnit sebje pod nos (2003)
Kalastajia ja Kaivostyöläisiä (2001)

Pekko Käppi & Juhana Nyrhinen
Mun paras ystävä (2012)

 

pekkokappi.com

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2015

Selaa lehden artikkeleita