– Sain nimen melkein heti kun synnyin. Veljeni antoi sen amerikkalaisen Riiviöt-elokuvan mukaan. Riiviöihin liittyy tarina siitä että jos niitä ei ruoki oikein tai ne pesee väärin niin niistä kuoriutuu limaisia demoneja. Yök! Sellanen kai vähän vieläkin oon…

Jippu (s. 1985) kuvailee musiikillista lapsuuttaan tylsäksi ja yksipuoliseksi, koska se painottui lähinnä hengelliseen ja klassiseen musiikkiin.

– Meillä oli iso kaappi täynnä oopperavinyylejä, joita mä kuuntelin aika ahkeraankin.

Jippua ohjattiin pienestä pitäen määrätietoisesti musiikkiharrastusten pariin. Jo 3-vuotiaana hänen lauluaan tallennettiin kasetille, ja 5-vuotiaana hänet pantiin Suzuki-pianotunneille. Myöhemmin vuorossa olivat viulutunnit, klassinen kitara, erilaiset kuorot, baletti- ja nykytanssi.

– Lapsena en ehtinyt harrastaa mitään muuta kuin musiikkia, vaikka mun unelma oli tulla urheilijaksi. Pelasin salaa ringetteä, sählyä ja jalkapalloa, mikä oli tietenkin täydellinen kirous meidän kotona.

The Kids

Levyttävä artisti Jipusta tuli jo 11-vuotiaana The Kids-yhtyeen riveissä, joka oli varsinainen muusikkojen jälkikasvun all star -kokoonpano. Jokke Seppälän tuottamaan yhtyeeseen kuuluivat alun perin Jipun lisäksi hänen isosiskonsa Marjutin tyttäret Ida ja Joanna Kupiainen sekä Anniina Merisalo, Henni-Liisa Stam, Jakke Seppälän tytär Jenni (nyttemmin tunnettu artistinimellä Nuppu), Mikko Kuustosen tyttäret Minka ja Iina, Anna Babitzinin poika Saska, Virve Rostin tytär Ella Tukia sekä Susanna Haaviston ja Juha Tikan pojat Timo ja Ville Tikka.

– Se oli kyllä aivan mieletöntä aikaa! Meillähän oli keikkoja ihan hirveesti. Oli keikka-auto ja omia lehdistötilaisuuksia.

Ennen The Kidsejä laulajan ura ei ollut Jipun suunnitelmissa, eikä hän ole perinteisessä mielessä opiskellut laulua. Hän kiittää Jokke Seppälää laululahjansa löytämisestä ja jalostamisesta. Sittemmin myös Antti Kleemola on ollut hänelle tärkeä opastaja laulamisessa.

Häpeämättömästi luova

Murrosiässä Jipun elämä meni monella tapaa solmuun. Hän asui sijaiskodissa ja lastenkodissa. Soitto- ja tanssitunnit jäivät.

– Mä lopetin kaikki. Mä olin vähän aikaa Hakunilan yläasteen musiikkilinjalla, sitten muutin Lohjalle siitä ja voitin koulujen välisen karaokekilpailun. Omalla tavallaan laulu oli siinä koko ajan mukana ja se piti mua hengissä ja musiikki, mutta siinä tuli niin paljon vaikeuksia.

Pianonsoitto ei kuitenkaan jäänyt, ja 13-vuotiaana alkoi syntyä omia laulujakin.

– Muistan ensimmäisen ”todella suuren sävellykseni” nimeltä Take me to your endless love. Tein kyllä jo ”suuria klassisia teoksia” grandioottisessa mielentilassani paljon nuorempana: esitin mm. Kuutamosonaatin niin kuin uuden version. Lapsesta asti mun itsetunto on ollut ihan semmoinen mykistävän kieroutunut, että omalla tavallaan sitä ei ole ollut, mutta mitä musiikkiin tulee, niin mua ei ole voinut millään tavalla estää, siis sitä luovuuden pursuamista. Se on tullut sitten vaikka mitä kautta ulos, mutta sehän on tullut! Olen häpeämättömästi uskaltanut toteuttaa itseäni luovana. Narsismia on lapsesta asti ollut niin paljon, että mua ei ole lavalta alas saanut.

Vaikka Jipun elämä ei ole muuten ollut erityisen seesteistä ja helppoa, niin hän suorastaan häpeilee sitä, kuinka vaivattomasti hänen musiikkiuransa on kehittynyt.

– Hetkittäin tuntuu, että kaikki on annettu ällöttävästi kultavadilla. Mä vaan menen laulamaan London Pubiin pikkasessa puolijurrissa joka maanantai, ja sitten sinne sattuu kävelemään Asko Kallonen sisään ja toteamaan, että se haluaa tehdä mun kanssa levyn. Sitten mä kirjoitan nimen johonkin paperiin, jota mä en edes kunnolla lue. Sitten mulle vaan sanotaan, että tee omia biisejä, että sä oot varmaan tosi hyvä. Sit mä ilmoitan, etten ole koskaan tehnyt suomeksi mitään. ”No, kokeile!” Sit mä meen pianon ääreen ja sävellän mun ekan biisin, jonka nimi on ”Kii”. Sit mä näen Mikko Kuustosen ja sanon: ”Hei, onks tää susta hyvä tää biisi?”. Ja se sanoo ”no, on tää tosi hyvä, muuta vaan siit noi pari lainia”. Sit mä muutan ne pari lainia ja siitä tulee eka sinkku!

Taiteilijan ehdoilla

Ensimmäistä albumia tehtiin nopeaan tahtiin mm. Soundtrack-studiolla, Anssi Växbyn olohuoneessa ja Samuli Laihon studiolla. Moni demolaulu päätyi sellaisenaan levylle ilman suurempaa tuottamista. Yhtään ylijäämämateriaalia ei jäänyt, vaan kaikki Jipun tekemä kelpasi. Kukkakaupan kulmalla -biisin Jippu laati studion flyygelillä.

– Siinä ekassa levyssä ei yritetty mitään. Ei rakennettu minkäänlaista imagoa tai jotain, vaan siitä tehtiin ihan puhtaasti just sellainen mikä taiteilija oli, kaikki meni taiteilijan ehdoilla.

Albumi Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan lähti hyvin hitaasti siivilleen, mutta myi lopulta kultaa ja sai vuoden debyyttialbumin Emman. Suosio kasvoi keikkailulla ja omalla Jippu-klubilla Helsingissä. Jippu otaksuu, että ensimmäiset fanit olivat lähes pelkästään kollegoita ja viidakkorumpu lähti siitä.

– Nykyiset fanini eivät ole enää kollegoita, koska omalla tavallaan mun julkisuuskuvani on särkenyt mun taiteilijakuvaani ja aiheuttanut vastareaktion.

Toista albumia Kuka teki minusta tän naisen alkoi tuottaa Markus Koskinen, jonka kanssa Jippu myös kokeili laulujen yhdessäkirjoittamista eli co-writtausta.

– Se oli vähän erilainen prosessi. Mä olin jo ikään kuin musiikkibisneksessä sisällä ja aloin jo ymmärtää pelin hengen.

Jippu myös kilpaili kutsuartistina Suomen euroviisukarsinnoissa 2008 albumiraidallaan Kanna minut. Kilpailuasetelma mm. Kari Tapiota ja Teräsbetonia vastaan oli tietysti epätoivoisen haastava, mutta Jippu sanoo, että jos nyt olisi samassa tilanteessa hän tekisi biisin, jolla olisi jotain menestymismahdollisuuksia.

– Joku megalomaaninen, iso, dramaattinen balladi olisi voinut pärjätäkin.

Jippu ja Samuli

Jippu kokee, että koko uran alku häntä on viety kuin pässiä narussa ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että hän ei ole ymmärtänyt olevansa menestyksen ytimessä saati osannut nauttia siitä. Syksyllä vasta 28 vuotta täyttävä laulajatar kärsii jo kolmenkympin kriisistä ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Väärinpäin lentävät linnut enää myynytkään kultaa.

Sitä ennen levy-yhtiötä ja Jippua kuitenkin ilahdutti Samuli Edelmannin kanssa vuonna 2010 tehdyn duettolevyn menestys. Levy myi Musiikkituottajien tilaston mukaan 24207 kappaletta. Nykyään sellaista kutsutaan platinaksi, parikymmentä vuotta sitten se olisi ollut vähän vajaa kultalevy.

Duettolevyn tekeminen osui mainioon saumaan, koska kolmannen albumin laulujen syntyminen takkusi, ja Jippu oli jo alkanut itsesäälissään miettiä alan vaihtamista.

– Mä olen just siinä miettinyt, että millä helvetillä mä syön, että mun on pakko mennä Alepaan töihin, ja sitten soitetaan, että mitä jos sä tekisit Samuli Edelmannin kanssa duettolevyn Maltalla!

Pian Jippu oli valitsemassa lapsuuden idolinsa Samulin kanssa suosikkikappaleitaan Leri Leskisen ja studiobändin sovitettaviksi Maltalla, jossa koko tuotanto toteutettiin.

– Se kyllä onnistui ja siinä oli hetkensä. Mulle ehkä isoin asia oli, että kehtasin laulaa Mari Rantasilan levyttämän Vain rakkaus -kappaleen (säv. Pekka Marjanen san. Tapio Piirainen), joka oli mulle karaokeklassikko, ja sitten sain Rantasilalta kannustavan tekstiviestin!

Omaa kieltä etsimässä

Jippu lähtee biisinteossa aina tekstistä ja säveltää pianon avulla.

– Kävin monta vuotta opettelua runouden ja laulutekstin tekemisen välillä. Mulle oli hirveän selvä sellainen abstrakti runokieli, jossa ”puut suutelevat toisiaan hiljaisessa yössä, jossa multa hyväilee varpaita”.

Mielikuvaharjoituksena hän kertoo ajatelleensa, miten tuollainen abstrakti runonpätkä muotoiltaisiin tekstiviestiksi, jonka vastaanottaja ymmärtäisi oikein. Tekstintekijänä Jippu kertoo pyrkivänsä luomaan tunnistettavan tyylin, mutta samalla myös ironisoi itseään.

– Mussa edelleen taistelee se Eeva-Liisa Manner, Katri Vala, Edith Södergran vastaan Reino Helismaa! Ne koko ajan hakkaa toisiaan, että kumman mä valitsen, kun mä teen rakkauslaulua.

– Mä olen pyrkinyt niinkin radikaaliin postmoderniin ajatteluun ja sekoiluun, että mä luon kokonaan oman kielen ja kieliopillisen näkemyksen. Sellaisen lyyrisen tason, että ”ton Jippu sanois noin, sehän puhuu noin, sillähän on tollanen klangi”. Samoin kuin, että Chisu sanois näin tai Mariska sanois näin. Mitä paremmin mua voi imitoida, sitä paremmin mä olen onnistunut.

– Jos mä nyt imitoisin itseäni kirjoittajana, niin laulussa on välttämättä oltava sana ”kipu” tai ”haava”. Tai lehtiä, puu, syksy ja vähän sataa. Tai jotain sydämen halkeamisesta. Tai sitten siinä voi olla jotain tosi rivoa. Nämä voidaan kaikki yhdistää, niin syntyy jotain jippumaista.

Jippumaisuus on sitten ollut radioiden musiikkipäälliköille kenties liian rankkaa, ja Jippu kamppaileekin nyt mielessään kaupallisuuden ja identiteettinsä ristipaineissa. Hän haluaisi laajentaa tyylilajiaan, mutta on toisaalta huolissaan, että jos hylkää oman ydinosaamisalueensa, eli ”ranteet auki” -rakkauslaulut, niin kuka ne sitten tekee.

Räppiä ja vanhoja mestareita

Jipun salainen ihailun kohde on räp-musiikki, josta hän hakee inspiraatiota tekstien tekemiseen. Riimittelyn taidossa hän opiskelee toki myös vanhoja mestareita.

– Nyt on Vexi-vaihe ja Juha Vainio -vaihe on ollut pitkään. Juice oli tosi vahvana silloin, kun opettelin kirjoittamaan. Nyt mä jotenkin vaadin itseltäni yhtä paljon. Jos mä pystyisin joskus samaan kuin Anna mulle tähtitaivas (säv. & san. Jukka Kuoppamäki), sit mä oisin jotenkin niin kuin tosi kartalla!

Jipun ihailun kohteisiin kuuluu myös kotimaisen gospelin suurmies Pekka Simojoki ja laulajana Kari Tapio. Muutenkin hän kuuntelee tällä hetkellä paljon kotimaista musiikkia. Sen sijaan reggaelle ja Suomi-rockille Jippu ei syty.

Jesse Kaikuranta on eräs kollega, jolle Jippu mielellään tekisi biisejä. Kansainvälisistä nimistä hän mainitsee mm. Bon Jovin, Queenin, Musen ja Adelen. Haastattelija ja haastateltava löytävät myös liikuttavan yksimielisyyden siitä, että Lara Fabian on sielukkaampi kuin Céline Dion.

– Haluan vielä korostaa, että mulla on sieltä lapsuudesta tuleva klassisen musiikin rakkaus: Domingo, Carreras, Pavarotti, Andrea Bocelli… kyllä ne ovat mun soittolistallani ihan päivittäin. Suuret laulajat ja tulkitsijat ovat ne, mitä mä ulkomaisista kuuntelen.

Akustista ja intiimiä

Jippu ei pidä suurista lavoista ja stadioneista, vaan esiintyy mieluiten akustisesti ja intiimisti pienillä klubeilla. Tänäkin keväänä Jippu on järjestänyt klubi-iltoja vierailijoineen Tampereella. Myös vankilakeikat ovat olleet mieluisia. Ainoa epäonnistunut keikka on ollut bändin kanssa viinimessuilla, missä eräs yleisössä ollut mies laittoi lautasliinat korviin.

– Silloin lähdin sieltä lavalta. Se on ainoa kerta elämässäni, kun olen ymmärtänyt, että mut on buukattu väärään paikkaan.

Toistaiseksi Jippu ei ole vielä perehtynyt kovin tarkkaan alan edunvalvonta-asioihin, mutta nyt ryhdyttyään yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi hän veikkaa alkavansa kiinnostua enemmän Elvisinkin tarjoamasta tiedosta ja avusta. Levy-yhtiölle työskentelemisessä hän ei kuitenkaan ole törmännyt suurempiin ongelmiin eikä pidä levy-yhtiöiden ja artistien asettamisesta vastakkain.

Jippu on nyt kirjoittamassa lauluja neljännelle soololevylleen ja toivoo löytävänsä monessa mielessä uuden suunnan.

– Kukaan ei voi koskaan riistää mun lahjojani, mutta kuulijat voivat lakata kuulemasta. Se on se taiteilijan ainainen riski.

---