Pidetty laulaja ja lauluntekijä Jarno Sarjanen kuoli 21. helmikuuta akuuttiin leukemiaan Meilahden sairaalassa lähimpien omaistensa läsnäollessa. Kohtalokas sairaus ja siihen menehtyminen tulivat kaikille yllätyksenä ja me, jotka jäimme vielä tänne, kuuntelemme nyt hänen musiikkiaan ensin surullisina, sitten haikeina ja lopuksi iloiten siitä, että hän elää edelleen lauluissaan.

Ensimmäiset levytettiin Scandian legendaarisessa Alppi-studiossa. Oli vuosi 1968. Olin tuntenut Jarnon jo neljän vuoden ajan siitä lähtien, kun tuo ”kaupungin nopeimpana soolokitaristina” tunnettu hulmutukka tuli kerran soittamaan kitarabändini Willy and The Wanderers keikalle Natsalle.

Ja heti natsasi, meistä tuli elinikäiset ystävä,t kun aloimme luoda musiikkia harjoituskämpän hämärässä ja sitten vuokrahuoneessani Tunturikadun varrella. Opiskelimme uusia sointuja ja vietimme paljon aikaa pelkästään runomitassa keskustellen.

Kun olin itse ensin tehnyt pari levyä Scandialle, ajattelin että nyt on Jarnon vuoro ja niin Alppi-studiossa syntyi Suomen ensimmäinen kantrisingle Nukkekoti ja Parasta mielestäni.

Laulut olin tehnyt Jarnon upean, ainutlaatuisen äänen innoittamana ja ne olivat kantria siksi, että Jussi Raittinen oli vuotta aiemmin vihkinyt minut tuon Ameriikan herkun salaisuuksiin.

Jarnon ääni oli letkeä ja soinnikas, kuin silloisella kantrisuosikillani Bobby Barella. Jussi muusikkoineen soitti taustoja sekä lauloi stemmat kanssani. Siitä tuli hieno single ja se on edelleenkin suosikkejani noilta nuoruutemme kultaisilta vuosilta.

Samoihin aikoihin Jarnon ura säveltäjänä alkoi hänen Robinille tekemällään iskelmällä Menneet päivät (san. Tuula Valkama). Myöhemmin Jarnon lauluja levyttivät myös Päivi Paunu, Hanne ja Jussi Raittinen.

Jarnon levytysura jatkui kuitenkin 70-luvun alkuun minun hänelle tekemieni kantrilaulujen merkeissä, koska olin tyylilajista innostuneena hirveän tuottelias. Jarnon ääni ja boheemi elämä innoittivat minua niin, että olen jossain sanonut Jarnon olleen minun muusani. Muutaman singlen jälkeen Jarno levytti lauluni Pienen pojan haaveet, joka herätti varsin myönteistä huomiota Syksyn Sävel -kilpailussa vuonna 1971.

Tuon menestyksen siivittämänä Jarno teki ensimmäisen lp:nsä PSO:lle samana vuonna. Levyn nimi oli yksinkertaisesti Jarno Sarjanen. Taustalla soitti Jussi Raittisen perustama Country Boys -yhtye, jolle tyylipuhtaan soundin loi Roy Rabbin taitavasti käsittelemä pedal steel -kitara. Yksittäisillä raidoilla vierailivat sellaiset nimet kuin Jani Uhlenius, Markku Johansson, Matti Bergström ja Jukka Kuoppamäki. Pienen pojan haaveet oli tietenkin levyllä mukana ja siinä soitti unohtumattoman kauniin huuliharppusoolon Heikki Jäntti. Kunnon kantrityyliin suuri osa sovituksista syntyi studiolla kollektiivisesti. Neljä laulua, mm. Pienen pojan haaveet, sovitti Ari Oinonen,

Tällä pitkäsoitolla Jarno alkoi tulla esille myös lauluntekijänä. Paitsi että hän oli ratkaisevasti vaikuttanut kaikkien levylle tekemieni laulujen syntyyn, oli hän mukana myös säveltäjänä. Mietin mitä teen oli sanoittamani Jarnon sävellys, joka kulki vauhdikkaasti Antero Jakoilan virtuoosimaisen kitarapikkauksen myötä. Paikkakunnan putkassa oli tragikoominen kantrilaulu, jonka teimme yhdessä ja jonka minä sitten sovitin. Levystä tuli näillä eväillä todella hyvä ja Jarnon kysyntä keikkamarkkinoilla alkoi myönteisten arvostelujen myötä kasvaa. Ongelmana oli vain se, ettei mies suostunut keikkailemaan, ei silloin, eikä myöhemminkään.

Syitä tähän on ehditty paljonkin pohtia, mutta Jarnon oma selitys lienee totuus: ”Sanotaan vaikka niin, että esiintymishalu ei ole ollut niin suuri kuin esiintymispelko”.

Jarno oli aloittanut laulu-uransa Cantores Minores poikakuorossa, hän oli nuorukaisena esiintynyt Arthur Fuhrmannin ja Kari Tuomisaaren nuorisomusikaalissa Lössi, hän oli valloittanut monen tytön sydämen äänellään ja kitarallaan ja nyt hän oli ”kävelevä kantri”, kuten asian silloin ilmaisin, mies joka teki hyviä levyjä, muttei halunnut esiintyä julkisesti…

Uusia lauluja Jarno kuitenkin alkoi tehdä kasvavassa määrin. Näitä Jarnon omia kappaleita alkoi ilmestyä tasaiseen tahtiin erilaisilla kokoelmajulkaisuilla, kunnes pitkän luovan kauden jälkeen Jarno teki vuonna 1977 Fonovoxille toisen pitkäsoittonsa Sarjastus. Sen kaikki laulut olivat Jarnon itsensä säveltämiä ja sanoittamia ja hän lauloi paremmin kuin koskaan. Taustat olivat pieniä ja intiimejä, akustinen kitara oli hallitseva instrumentti. Sovitukset olivat Henry Haapalaisen ja Jarmo Jylhän käsialaa, laulun Kotikaipuu sovitti Seppo Rannikko. Levyltä jäivät minulle mieleen erityisesti poskettoman hullu Tallirenki, kantapään kautta syntynyt puolihumoristinen Maanantaiaamu, joka kertoo tietenkin krapulasta ja Kaivaten, uskomattoman herkkä fiilistely parhaaseen Elvis-malliin. Laulajista juuri Elvis ja Dean Martin olivat lähinnä Jarnon esikuvia etenkin fraseerauksen suhteen.

Tämän jälkeen seurasi taas kokoelmalevytysten kausi. Omien laulujensa lisäksi Jarno lauloi myös covereita ajan tyyliin, tehden useimmiten parempaa jälkeä kuin kappaleen levyttänyt alkuperäinen suomalaisartisti.

Jarno oli tehnyt singlehitin Taksikuski, yhden tunnetuimmista kappaleistaan. Se oli Johnny Cash -tyylinen, puoleksi puhuttu kantribiisi, todella mahtava juttu joka sai JP-musiikin innostumaan Jarnon uran kolmannen pitkäsoittolevyn tekemisestä vuonna 1981. Levyn nimeksi tuli Jarnolle tekemäni laulun mukaan Varjoelämää. Levy sisälsi tietenkin Taksikuskin ja uusintaversion kymmenen vuoden takaisesta Pienen pojan haaveet balladista. Erityisen hieno raita oli Hiljainen ranta, Jarnon nuoruuden sävellys, jonka teksti toi mieleen Eino Leinon, Jarnon runoilija-esikuvan. Jarnon tekemät Syntinen yö ja Vie mut pois olivat myös mieleen jääviä lauluja. Taustoja soittivat pätevät ammattilaiset ja sovituksista vastasivat Olavi Oivanen, Bruno Korpela ja Seppo Rannikko.

Seuraavina vuosina Jarno levytti taas yksittäiskappaleita erilaisille koosteille. Joukossa oli niin minun laulujani kuin covereitakin. Jarno teki joitakin uusintaversioita myös ensimmäisen lp:nsä lauluista, koska kyseistä levyä ei enää ollut saatavilla missään. Myös pari pelkkää Jarnoa sisältävää kokoelmaäänitettä julkaistiin. Singlenä ilmestyi myös Jarnon oma biisi Takkulan baari, joka niinsanotusti kolahti. Siitä tuli yksi Jarnon suosituimmista levytyksistä.

Vuonna 1985 Jyrki Hämäläinen, jonka suosikkilaulajia Jarno oli, sai idean merimieslauluista koostuvan pitkäsoiton tekemisestä. Niin syntyi Jyrkin tuottamana Mustat kaleerit, joka sisälsi neljätoista meriteemaista vanhaa klassikkolaulua. Sovituksista vastasivat Olavi Oivanen ja Bruno Korpela. Levystä tuli oivallinen esimerkki Jarnon monipuolisuudesta laulajana ja se sai paljon radiosoittoja ja jakamattoman suosion, etenkin veneilijöiden keskuudessa.

Parisen vuotta kului taas ”irtokappaleita” kokoelmille tehden – covereita ja joku minun tekemäni ralli. Samaan aikaan Jarno taas teki uusia lauluja, tähtäimessään uransa viides albumi.

Sen tekoon päästiinkin vuonna 1988. Overdisc nimikkeellä tuotetun pitkäsoiton nimeksi tuli Keskikalja Cowboy, Jarnon samannimisen laulun mukaan ja tuo nimikappale tuli olemaan taas yksi niitä Jarnon unohtumattomia juttuja. Tuon itseironisen rallin lisäksi levylle siirtyivät myös jollain tavoin Jarnon omaa elämää peilaavat Tikkamies, Ammatinvalinta ja Mua vietiin.

Elämän raadollisuudesta järisyttävästi kertovat Ilotyttö ja Yön kuningatar kuuluivat biiseinä Jarnon parhaimmistoon. Kauniit Valot nään ja Maailma on lapsien toivat jälleen esiin myös lauluntekijän herkemmän puolen. Etenkin jälkimmäinen on yksi ehdottomia Jarno-suosikkejani.

Sovitukset noihin lauluihin oli tehnyt Bruno Korpela, todella paneutuneena lauluntekijän sielunmaisemaan.

Keskikalja Cowboy -levyn Jarno tahtoi tehdä ”livenä”, eli hän lauloi kaikki biisit putkeen studiobändin säestyksellä. Levyn irtonainen ja spontaani tunnelma kertovat Jarnon onnistuneen tässä hyvin.

Tuo levy jäi Jarnon viimeiseksi pitkäsoitoksi. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän asteli jälleen studioon ja lauloi neljä uutta kappaletta antologia-albumilleen, niistä oli kaksi hänen omaa tuotantoaan, kahden muun tekijöinä olivat Mauno Paajanen ja allekirjoittanut.

Miksi Jarno sitten lopetti levyttämisen Keskikalja Cowboyn jälkeen? Jarnon oma vastaus joitakin vuosia myöhemmin oli: ”Kun ei keikkaile, niin silloin ei ole syytä levyttää. Ja keikoille ei veri kerta kaikkiaan vedä”. Toisaalta eihän Jarno ollut aikaisemminkaan edes ajatellut keikoille menoa, kysynnästä huolimatta…

Tosiasia kuitenkin on, että kaikenlainen tähteys ja sellaiseen liittyvät asiat olivat vaatimattomalle Jarnolle jo ajatuksena vieraita.

Lauluja syntyi edelleenkin, mutta mies ei itse ollut niihin koskaan tyytyväinen ja Jarnollehan oli tärkeää, että suurin osa mahdollisen pitkäsoiton sisällöstä olisi hänen itsensä tuotantoa.

Pyyntöjä uuden levyn tekemiseen tuli Jarnon monivuotisilta tuottajilta useinkin noiden parinkymmenen vuoden aikana, mutta ehkä Jarno koki kertoneensa laulun kielellä kaiken, mitä hänellä oli sanottavana.

Luontokuvaus oli Jarnon mieluisimpia harrastuksia. Hän vaelteli usein koiransa Rhinon kanssa kotinsa lähellä avautuvissa metsämaisemissa kameransa kanssa. Myös linnut ja kaikki niihin liittyvä olivat jo lapsuudesta alkaen olleet Jarnon kiinnostuksen kohteena.

Tietokoneen kanssa hän myös puuhaili paljon, rakensipa jopa itse parikin sellaista. Olimme sähköpostiyhteydessä tiiviisti ja kun tapasimme, yleensä minun luonani, jammailimme kaikenlaista kitaroillamme ja muistelimme menneitä. Uusia laulujakin joskus suunnittelimme, myös uuden levyn tekemisestä oli etenkin viime aikoina puhe.

Kotinsa lähellä olevassa kantapubissaan Jarno saattoi joskus ystäviensä pyynnöstä innostua laulamaan karaokeilloissa. Siihen rajoittuivat Jarnon ”julkiset esiintymiset”…

Jarno oli saavuttanut vankan kulttisuosion etenkin ”härmäkantri-diggareitten” keskuudessa ja levy-yhtiö piti huolen siitä, että Jarnon tuotantoa oli ainakin jossain määrin saatavilla erilaisilla koosteilla. Jarnolta odotettiin uutta levyä, mutta sitähän ei tullut.

Viime vuonna kuitenkin ilmestyi Rocket-Recordsin toimesta upea neljän cd-levyn antologia Jarnon tuotannosta vuodesta 1977 alkaen ja kiekoilla on kaikki Jarnon sen jälkeiset levytykset. Raitoja on 83, mukaan lukien edellä mainitut neljä uutta äänitettä. Eivätpä voineet aavistaa tuon antologian tuottajat, että tekivät siinä samalla Jarnon elämäntyötä kunnioittavan muistolevyn, vain hieman etuajassa…

Warner omistaa Jarnon levytykset vuosilta 1968-1972 ja sieltä on luvattu, että nämäkin julkaistaan cd-muodossa lähiaikoina.

Niinpä meillä Jarnoa kaipaavilla on ilonamme hänen musiikkinsa ja on myös lohdullista huomata, että laadukkaan suomikantrin ystävät eivät ole unohtaneet Jarnoa, vaan päinvastoin hänen tinkimättömyytensä ja lahjakkuutensa tuntuvat vasta olevan nousemassa ansaitsemaansa arvoon.

Kari Kuuva