Suruviesti saapui, Jarmo Savolainen ei ole enää joukossamme. Yksinkertainen ja lyhyt lause, silti pitää sisällään mittaamattoman isoja asioita. Joita ei pitkään aikaan ymmärrä. Alkaa muistella mitä kaikkea elämässä on tapahtunut ja miettiä sitten, mitä olisi voinut vielä tulla. Silloin, kun kyseessä on mies parhaassa iässään, nuoruutensa vuodet takana ja kaikki matkan varrella opittu käytössä, elämässä ja ammatissa. Yritän muistaa jotain.

Tutustuin nuoreen Jarmoon tämän saavuttua kotikaupungistaan Iisalmesta opiskelemaan Kuopioon. Iisalmeen verrattuna ”Skeibio” oli jo eri luokan metropoli, mielenkiintoisella 70-luvulla monella tapaa aktiivinen paikka. Jarmolla oli klassisen musiikin perusta jo hankittuna ja sen hiominen jatkui mutta mukaan alkoi tulla muitakin elementtejä. Legendaaarisen Alfa Romeo -elokuvateatterin alla sijainnut harjoitushuone tuli tutuksi, siellä tapahtuikin suurin piirtein kaikki, mikä oli senaikaisessa paikallisessa kevyessä musiikissa tärkeää. Sinne parkkeerasi Savolainen  Fender Rhodesinsa. Tämän sai huomata myös elokuvateatterin vahtimestari, joka tuon tuostakin ryntäili sisälle, koskapa liian innokkaat soittajat eivät huomioineet elokuvien esitysaikoja, eivätkä katsojat taas diganneet lännenelokuvansa äänimaisemana hillitöntä progejamia… Nuori tulokas oli kaikissa tyylilajeissa kuin kala vedessä, tulevan jazz-pianistin musiikkihaarukassa oli jo silloin mielenkiintoisia valintoja kuten The Band, Little Feat ja jopa Jackson Brownea tuli soitettua. Jarmo oli jo silloin mieleltään avoin ja vastaanottavainen, jos myös myös päämäärätietoinen. Kerrottiin tarinaa että hänen avustaessaan Kuopion kaupunginorkesteria, kerrankin kun teos vaati piano-osuutta, oli vieraileva ulkomainen johtaja harjoituksissa tyynesti laittanut biisin poikki ja tiedustellut Savolaiselta, kumpi kappaletta johtaa, avustaja vai hän?

Olikin selvää että Kuopion opintojen jälkeen tie vie muualle ja ulkomailta oli löytyvä se oppi mitä Jarmo halusi. Bostonissa Berkleen koulussa vierähti usea vuosi, sekä opiskellessa että paikallisissa klubeissa omatoimista työharjoittelua tehdessä ja myös New Yorkissa, jonne Bostonista oli nopea singahtaa. Vietin itse vieraana viikon Jarmon ja saksofonisti Heikki Keskisen kimppakämpän sohvalla bunkaten. Opiskelijaelämä oli karua, pizzasliceilla oli elintarvikkeista halvin hinta ja puuttuvat ravintoaineet saatiin monivitamiineista. Ikkunasta avautui viehko näkymä pimeälle kujalle, huoneessa lentävät torakat olivat kaikkeen tottuneet, kun suihkutti niille raidia päin näköä, ne vain hidastivat lentoa, ravistivat päätään ja jatkoivat etenemistään. Koulussa opiskeltiin jazzia, arkipäivä oli silkkaa bluesia.

Kun Jarmo palasi Suomeen, teimme jonkin verran yhteistyötä, mutta selvää oli että hänellä oli selkeät suunnitelmat oman uransa suhteen. Omat bändit ja levyt sooloista nonetti-kokoonpanoon sekä muut alan duunit työllistivät. Sana levisi miehestä joka soittaa mitä tahansa. Hän ei ylenkatsonut mitään keikkoja, edelleenkin kaikki tyylilajit olivat okei, jos homma muuten toimi. Ajatus jo silloin oli että kaikki hyvä taide liittyi jollain tavalla toisiinsa, oli kyseessä musiikki, kuvataide, kirjallisuus tai vaikkapa ruuanlaitto. Ehkä vain ruuanlaitossa oli havaittavissa hiven snobismia… Jarmo ei todellakaan laittanut sanalle ”taide” mitään itseisarvoa. Suuresti arvostamansa Joe Zawinul on sanonut: ” Music is not the thing itself, it’s the result of things.” Tätä aihetta käsittelimme usein. Toissa vuonna keskustellessamme hän mainitsi, ei mitenkään itseään korottaakseen, mutta tietysti ylpeänä, että Zawinulin omistaman Birdland-klubin asioidenhoitaja oli saanut tehtävän välittää Joelta terveiset. Zawinulin perehdyttyä Jarmon lähettämään esittelymateriaaliin, koskien mahdollista keikkaa klubilla, lausui hän: ” Tell Mr. Savolainen: He is most welcome.” 

Fender Rhodes oli instrumentti joka yhdisti näitä miehiä. Myös ennakkoluulottomuus sähköisten soittimien ja tietotekniikan kanssa. Näiden instrumenttien kehityksen kaarta ei välttämättä ymmärrä jos ei sitä itse elänyt, 70- luvulta tähän päivään. Jarmo perehtyi ensimmäiseen Suomessa olleeseen Arp Odysseus -syntetisaattoriin ja sen jälkeen päivitti aina tietämyksensä, sitä mukaa kun kehitys kehittyi. Ja sehän kehittyi, 80-luvulla Finnvoxissa hänellä oli jo käytössä 8 äänen polyfonialla varustettu peli. Sen sisään otimme näytteet Sakari Kuosmasesta, jonka yhtyeessä molemmat sillä hetkellä vaikutimme. Samplaaminen on nykyään lasten leikkiä, mutta silloin aikansa huippua. Tosin, äänikuva kahdeksasta Sakusta yhtä aikaa oli sen verran pelottava että sitä käytettiin muistaakseni hyvin varoen. Tämä ”rock”-kausi päättyi myös tavalla joka kertoo hyvin Jarmon soittajan moraalista ja asenteesta, siis siitä että lopputulos ratkaisee. Jarmo oli saanut luvan olla viikonlopun keikoilta poissa, syynä Sisilian matka. Keikoilla huomasimme sitten että äänikuva hengittää paremmin, jos mukana ei ole koskettimia. Tästä seurasi päätös. Kuultuaan tämän Savolainen totesi: ”Aha. Okei”. Tosin bändivelvoitteen poistuminen saattoi olla vain helpotus hurjasti työllistetylle miehelle, jonka parhaat ominaisuudet eivät työllistyneet syntsaan nojaamalla… Toisaalta, vanha vitsi siitä että ei kannata hoitaa itseään parempaa tuuraajaa toteutui tässä omalla tavallaan, Jarmoa parempi oli ainoastaan hiljaisuus.

Akustinen piano ja oma musiikki oli kuitenkin Jarmolle se tärkein asia. Itse asiassa hänen ensimmäinen äänitteelle taltioitu soolonsa on soitettu 1978 Finnforestin Demonnights -levyn kappaleella Far away, joka on myös hänen oma sävellyksensä. Se on soitettu senaikaisen Love- studion täysmittaisella Steinwaylla. Oman tatsinsa hän piti kunnossa hankkimallaan kotiflyygelillä. Jarmon suurina vaikuttajina on mainittu Coreaa, Jarrettia ja Hancockia. Itse lisäisin kuitenkin, kuultuani hän improvisoivan kotioloissaan, mukaan Bud Powellin. Rytmi oli se elementti josta kaikki lähti, Powelilla ja Bachilla oli myös syvä kytkentä Jarmon ajattelussa, näin ymmärsin. 

Matkustus, työhön liittyvä ja muutenkin, oli asia josta kävimme pientä pudotuspeliä, kaikella kunnioituksella, mutta armottomasti. Mitä kauempaa toisen viesti tuli, yleensä tekstari, sen parempi. Viime vuonna sain puhelun, nyt äänikuva oli tärkeä. ”Miltä kuulostaa? Acapulcon iltamainingit…”. Keikkamatkan luontaisetuja. Jarmo kiersi keikoilla pitkin Eurooppaa ja muita mantereita, seikka joka jäi helposti kotiyleisöltä huomaamatta. Medialta myös. Valtakunnan pääaviisin mielenkiinto kohdentuu nykylinjan mukaan raflaavampiin aiheisiin, ylipäätään kulttuurissakin pitäisi olla joku show-elementti jotta se ylittäisi uutiskynnyksen. Jarmo oli vankasti sitä mieltä että musiikin tulisi riittää. ”Se tyyppi kysy että onko mulla jotain gimmickiä?”, mainitsi hän kerran harmistuneena keskustelustaan erään ”kulttuurituottajan” kanssa.  ”Vanhan liiton” miehen oli ehkä vaikea mukautua tai edes yrittää mukautua tällaiseen ajatusmalliin. Dave Liebman, saksofonisti jonka meriitteihin kuuluu muun muassa Miles Davisin kanssa työskentely, ei liene kysynyt miten on sirkustemppujen laita, kelpuuttaessaan Savolaisen pitkäaikaiseksi soittokumppanikseen (kuten monet muut kansainväliset soittajat). Voi olla myös että ei ole niinkään outoa että ”New Yorkin juutalainen” ja ”yläsavolainen” löysivät myös filosofisessa mielessä yhteisen sävelen, joka joskus saattoi olla hyvinkin dissonoiva. Luulen että heitä yhdisti syvä rakkaus hyvään taiteeseen, mutta myös tasapuolisen armoton kritiikki kaikenlaista typeryyttä kohtaan. Tapahtui se lavalla tai lavan ulkopuolella. Taiteessa tai elämässä.

Suomihan on, pieni kun on, selkääntaputtajien luvattu maa. Ja lennosta käteen ilmestyy helposti myös puukko. Mielipiteitä pantataan, jos se on jostain syystä edullista. Tai niiden lausuminen vahingollista. Jarmo oli rehellinen, suorapuheisuuteen asti. Muita mutta myös itseään kohtaan. Useimmiten kritiikkeihin liittyi kuitenkin myös huumori, sellainen joka antaa mahdollisuuden ymmärtää että ei kaikki niin vakavaa ole, ihminen on erehtyväinen.

Ihminen ajattelee, pystyy analysoimaan. Kuitenkin, helppoa on antaa neuvo muille, vaikeinta kuitenkin ymmärtää itsensä ja sitten vielä ymmärtää ja toimia sen mukaan. Älykäs ihminen osaa kertoa itselleen sen mitä haluaa uskoa. Viimeiset tapaamisemme myöhään keväällä, joita en tietenkään tiennyt saati aavistanut viimeisiksi, olivat hauskoja, mutta samalla myös tavallaan surullisia. Bluesia oli ilmassa. Henkilökohtaiset vastoinkäymiset jäytivät velvollisuudentuntoista. Mutta Jarmo ei ollut niitä, jotka olisivat myöntäneet olevansa vaikeuksissa. 

Ihmisestä jää mieleen hymy ja nauru, koska niistä näkee ja kuulee ilon vilpittömyyden. Ja se on rakkauden edellytys.

Me muistamme aina kaiken,

sen mitä enää ei ole,

koska se on lähempänä,

kuin mihin kätemme yltää.

Helsinki 17.6.2009

Pekka Tegelman