(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Jan Noponen on pitkän linjan miehiä. Miehellä on niinsanotusti rock-taustaa -80 luvulta, lavat on kierretty Mistakesin ja Lapinlahden lintujen ynnä muiden kanssa, sekaannuttu teatteriproggiksiin aluksi soittajana ja sittemmin myös säveltäjänä, radioteatteri ja erilaiset TV-ohjelmien väännöt ovat seuranneet alati kumuloituvasti.

Tekevälle riittää työtä, varsinkin jos sen tekee hyvin ja huolella ja hyvällä mielellä. Mutta kuinka ihmeessä mies, joka aloittaa uransa ”rumpalina”, voi laajentaa osaamisalueitaan näinkin inhimillistä kirjoa kattavasti?

Jan vastaa: ”Kaikki perustuu siihen että ei tiedä sitä että ei osaa..” Metodi on lapsellinen mutta looginen; tekemällä oppii tekemään, epäröimällä epäröimään.

Sävellyksiä näyttämöteoksiin: Suomen Kansallisteatteri, Tampereen Työväenteatteri, Tampereen Teatteri, Lahden Kaupunginteatteri, NeonTeatteri, Kokkolan Teatteri, Teatterikorkeakoulun produktioita jne. Televisiossa Akkulatureita, Kaken Pesulaa, Rillumarei ja reipasta menoa, Veturi, Venäläinen ystävä ja muita lukuisia ohjelmia ja sarjoja. Radioonkin on tullut väännettyä yhden oman kuunnelman lisäksi musiikkia erilaisiin sarjoihin. Eli voidaan puhua tekijämiehestä.

Mikä ajoi Elvikseen?

Mikä sitten on ajanut tai saattanut säveltäjän Elvikseen? Olisi tietenkin mukava kuulla jotain henkevää ja ylevää mutta raadollinen ja maanläheinen vastaus on:”Pikkujoulut.”

No, niinkuin sanotaan, leikki sikseen ja sävellys pois tyynyltä. Jan oli 80-luvulla toki kuullut yhdistyksestä mutta nimen perusteella (muinainen elokuva -ja viihdesäveltäjät) ei heti olettanut kuuluvansa henkisesti tähän yhteisöön. Kun oma sävellystuotanto alkoi saavuttaa suurempaa mittasuhdetta, tuli myös tiedonsaanti alan ”diileistä” ajankohtaiseksi. Kuinka välttyä perinteisten ”oppirahojen” obligatoorisesta suorittamisesta? Mitä voi laskuttaa? Olenko ahne vai hölmö?

Kysymyksiä joihin ei löydä helposti vastausta kotona yksin miettimällä eikä varsinkaan tilaajalta kysymällä. Erilaiset perustariffit olivat tällöin hyvänä ohjenuorana, niihin oli hyvä tukeutua, kun ne oli kerran neuvoteltu.

”Ongelma oli monesti se, että tuottajapuolella ei välttämättä ollut näkemystä siitä, mikä on alan yleinen sopimustaso. Silloin oli helppo ottaa tariffi esiin ja näyttää, että vähintään näin se menee, ja siitä on sovittu että ikävä kyllä tämän alle en voi mennä vaikka haluaisin, paitsi että en halua.”

Juuri tämän takia ei Jan ole tarvinnut Elvisin lakiapua, jäsenpalvelu jota ikävä kyllä joudutaan käyttämään juuri silloin, kun on tehty töitä ilman tietoa.

”Paljon puhuttu kustannussopimushässäkkä, josta peistä on väännetty puolin ja toisin, on myös Elvisin informaation ansiosta ollut selkeä kuvio. Määräaikaisuus on valttia, se on molemminpuolisen luottamuksen merkki ja tuottaa varmasti parhaan tuloksen, ainakin minun mielestäni. Kun asioiden tila sovituin välein tarkastetaan, voidaan selkeästi määritellä, onko syytä jatka yhteistyötä.Vähän niinkuin ihmissuhteissa…”

Nimi ruudussa sai puhelimen pirisemään

Elvisin rummuttama isyysoikeus on herättänyt monenlaisia tunteita. Jotkut tekijämiehet, nimekkäätkin, ovat jopa julkisesti epäilleet sen merkitystä ja tarkoitusta. Noponen on toista mieltä.

”Jos joku häpeää tuotoksiaan niin paljon, ettei kestä nimeään mainittavan tai näytettävän viestimissä, niin voi aina turvautua vaikka pseudonyymiin. Ei tarvitse sukulaisten kärsiä. Itse kuitenkin pyrin tekemään ainoastaan sellaista kamaa, jonka takana voin seistä ja olla ylpeä siitä. Nimittäin, rahalla on sellainen ominaisuus – vaikka se mukava kaveri onkin – että se joskus loppuu ja sen jälkeen joudut elämään teoksesi kanssa. Ellei kykene sitä universaalisti makuloimaan.”

Konkreettisesti Noppa-Jani on huomannut tekijätietojen ilmineerauksen hyödyllisyyden uusina työtilaisuuksina. Kun nimi näkyi ohjelman lopputeksteissä, pirahti puhelin seuraavana päivänä. Ohjaaja oli pitänyt musiikista ja halusi seuraavaan ohjaukseensa musiikkia. Ällistyttävää mutta yksinkertaista, salapoliisiin uuvuttava ja monesti tekemättä jäävä työ ohitettiin sujuvasti ja kaikki olivat tyytyväisiä!

”Vaikuttaminen asioihin on aina mahdollista. Tosin jos ei käy paikan päällä silloin kun sen aika on, niin se on huomattavasti vaikeampaa. Olen kyllä huomannut, että kokouksissa puheenvuoron ottaminen on joskus, tai itse asiassa monesti vaikea kynnys ylittää. Ihmisille tulee niin sanottuja ”porrashuoneajatuksia”, eli jälkeenpäin mietitään:¹olisi pitänyt sanoa…¹. Sen takia onkin hyvä, että nykyjään on vapaamuotoisempia jäseniltoja, joissa voi revitellä ikään kuin rennommassa seurassa. Virallisten kokouksien jälkeiset jorinat ovat myös merkittäviä infon ja kokemuksien vaihdon mahdollisuus. Niissä yleensä puidaan kokouksien herättämiä ajatuksia ja joskus jopa tullaan vähän viisaammiksi. Mutta niinkuin sanoin, se edellyttää, että on fyysisesti paikalla.”

”Joskus myös ihmisiltä helposti unohtuu se asia, että kaikki mitä tekijänoikeusrintamalla on nyt olemassa, ei ole suinkaan aina ollut olemassa. Yksittäiset ihmiset eivät olisi saaneet aikaan sitä mikä on yhteistyöllä – en sano voitettu, koska en pidä kinaamisesta – mutta kehitetty.”

Tariffit hyviä referenssejä

Laittamattomasti sanottu mutta hyvinkin lähellä totuutta. Musiikin tekeminen on vuosien varrella muuttunut ja tulee muuttumaan. Ennen oli selkeästi säveltäjä, sanoittaja, soittaja, tuottaja ja jopa äänittäjä. Nykyteknologia on sekoittanut pakkaa sen verran radikaalisti että vastuu-ja ansioalueiden hahmottaminen on alati enenevän vaikeata. Yksi ihminen voi periaatteessa tehdä tai ainakin puuttua kaikkeen edellämainittuun.

”Tarvitaan varmasti työryhmiä, jotka karttottaisivat uudempia tuotantomuotoja ja loisivat tai informoisivat alan ”bottne”-käytännöstä. Se helpottaisi kaikkia sopimusosapuolia. Nykyiset tariffit ovat hyviä referenssejä, niiden avulla voi operoida kimuranteissa tilanteissa. Mutta mitä selkeämpiä perustietoja, sitä vähemmän epäselvyyksiä. Ja silloin voi keskittyä siihen, mikä on tärkeintä, eli musiikin tekemiseen.”

Niinkuin aikaisemmin todettiin, ei ole välttämätöntä tehdä nuorena kaikkia ”lakisääteisiä” virheitä.

”Järjestäytymisen ei pitäisi olla nuoremmallekaan jengille mikään peikko. Vaikka maailma onkin viidakko ja siellä on viidakon lait, niin ei ole haitaksi, jos on mukana vähän valoa ja kenties kompassikin, jos nimittäin sattuu yllättäen tulemaan pimeä ja äitiä ikävä.”

Sanoo säveltäjä-soittaja Jan Noponen ja poistuu neuvottelemaan lastenlevyn kustannussopimuksista. Nimenomaan ”neuvottelemaan”, koska se on perinteisesti ollut ihmisten ja sitä suurempien yhteisöjen sivistynyt tapa hoitaa keskinäisiä asioita ja niihin vaikuttavia taloussuhteita. Ja tärkeintähän on tietää mistä keskustellaan. Ja olla aito.