Jenni Vartiaisen ja Anna Puun musiikillinen ilme on pitkälti Immosen luomaa. Hän on aina viihtynyt studiossa ja kuuluu menestyjiimme myös biisiviennissä. Takana on useita kuukausien sessioita ja kimppakirjoittamista Lontoossa.

Immonen aloitteli tekijäuraansa hiphopilla, tekemällä trackejä artisteille. Oma studio on antanut hänelle mahdollisuuden tehdä ja kokeilla.

– Biisi voi olla hyvä monestakin eri syystä. Joskus pelkkä teksti ja tulkinta riittävät, joskus joku biitti on niin kreisi, että siitä tulee hirveät fiilikset. Minulle musiikki on aika mustavalkoista. On vain hyviä ja huonoja biisejä, eikä sitä tarvitse sen enempää analysoida. Jos joku tuntuu hyvältä, niin se on sitten hyvä.

Intohimo ja oma tapa tehdä

– Minulla on aina joku, jonka kanssa teen tekstit. Tekstit tulevat mukaan ennen tai jälkeen melodian, siksi oma tekemiseni on aina ryhmätyötä. Joskus meitä on kaksi, joskus viisi. Oma roolini vaihtelee projektin mukaan, ja se on minusta hyvä asia. Jonkun kanssa saan tehdä pelkästään melodiaa ja toisen kanssa taas olen trackimiehenä. Kaikki toimii, kunhan on fiilis, että tästä syntyy jotain järkevää.

– Viime aikoina olen tykännyt siitä, kun olen tehnyt suomeksi lauluja, että minulla on valmis teksti tai ainakin osia siitä. Tämä menee kuitenkin ihan projektikohtaisesti ja kuukauden päästä homma on todennäköisesti taas toisinpäin. Pyrin kuitenkin siihen, että silloinkin olisi joku punchline tai edes joku aavistus tittelistä, josta tekstittäjä pystyy jatkamaan.

– Arvostan ja innostun musiikista, josta kuuluvat intohimo ja joku ajatus tehdä ratkaisuja omalla tavalla. Yritän ammentaa fiiliksiä mahdollisimman monista jutuista, enkä oikein osaa nimetä yhtä tai kahta esikuvaa. Minusta on myös mukava tehdä musiikkia kuvaan. Siinä pääsen pois kertosäkeistöajattelusta, ja voin keskittyä tekemään tunnelmaa. Se on loistava vastapaino levyjen tekemiselle.

Jukka Immonen on vuoden istunut musiikkiteknologian aikuiskoulutuslinjalla, muuten hän on itseoppinut. Hän aloitti 13-vuotiaana bändissä ja kokoamalla kotistudiota. Hän kiinnostui musiikista, jossa olivat rytmi, harmonia ja melodia, itse tehtynä ja omilla soundeilla. Se avasi nuorelle miehelle oven tielle, jota hän yhä kulkee. Immonen saattoi laittaa kassiin tai puseroon nauhurin piiloon, ja työstää nauhaa jälkeenpäin, tehdä siitä jotain uutta. Siksi hän ehkä päätyikin tekemään musiikkia studioon. Soittimien suhteen hän on kaikkiruokainen, kaikki inspiroivaääniset laitteet kelpaavat.

Menestynyt tuottaja

Jukka Immonen on ollut tuottajana kahden artistin menestysprojekteissa viime vuosina. Jenni Vartiaisen ja Anna Puun suosio ei ole tullut itsestään. Immosen kädenjälki näkyy, tai oikeastaan kuuluu molemmissa projekteissa.

– Annan tuotannoissa meitä on neljä (Anna, Lasse Kurki, Knipi ja mä) koko ajan studiossa. Sovitamme laulut kasaan ihan perinteisesti yhdessä soittamalla. Usein teemme sen vielä siten, että soitin vaihtuu joka biisissä. Lassen kanssa pystymme miettimään ja tekemään samanaikaisesti juttuja, mikä periaatteessa tuplaa aikamme, ja se on aina vaan hyvä. Me voimme samaan aikaan, vuoron perään, sekä laulattaa että puuhata lisää musaraitoja, ja koko ajan asiat kuitenkin edistyvät. 

– Minulle laulattaminen on levyn tekemisessä kaikista pyhin asia, jota en normaalisti ikinä pysty antamaan kenenkään toisen käsiin, mutta Lassen kanssa en ole ikinä edes miettinyt asiaa. Luottamus on ryhmätyön A ja O. 

– Jennin kanssa hieromme juttuja päivän päätteeksi kahdestaan. Hänen kanssaan käytämme paljon aikaa, ja molemmilla levyillä toteutusta on mutusteltu hyvinkin pitkään, mikä on ihan ideaali tilanne. Nykyään tuntuu, että tarvitsen ainakin vuoden kokonaisen levyn tekemiseen. Teemme usein monia demoversioita biiseistä ja katsomme mihin kaikkeen laulut taipuvat. Jenni tykkää haastaa minua näissä jutuissa, ja se ajaa meidät aina johonkin jännempään ratkaisuun, ainakin omasta mielestämme.

Roolit muuttuvat

Musiikintekijänrooli on muuttunut viime vuosina paljon. Ei ole enää välttämättä selkeästi säveltäjiä, sanoittajia ja sovittajia. Ala puhuu toplinereista, trackereista ja co-writereista. Pysyvätkö tekijät enää itse perässä siinä, mikä rooli on kulloinkin päällä?

– Pitää kyllä paikkansa, että on vaikea välillä tietää mikä on toimenkuva, jos pitää noista valita. Helpointa on silloin, kun kaikki ovat samassa huoneessa ja biisi aloitetaan siinä paikassa. Silloin olemme vain biisintekijöitä. Aina ei tietenkään mene näin, kun esimerkiksi vanhoja biisiaihioita jatketaan. 

– Mahdollinen sovittajan rooli on vielä pakattava samaan pakettiin, joten kyllä joskus teosilmoituksia tehdessä on hieman epätietoinen olo. Mutta periaatteessa se, joka pimputtaa pianoa tai rämpyttää kitaraa, eli on vastuussa harmonioista, on ns. track-hahmo. Toinen, joka kiljuu siihen päälle melodiaa ja tekstiä, on topliner. Toki näinä päivinä sessioissa usein lähdetään trackistä liikkeelle. Toisaalta ovathan bänditkin tehneet kautta aikojen valmiita pohjia rakenteineen ennen melodiaa tai tekstiä

Kansainvälisyys, suhteet ja verkostot

Suomalaiset tekijät ovat seuraamassa Ruotsin mallia ja alalla uskotaan, että musiikista tulee vielä merkittävä vientituote. Se ei kuitenkaan ole helppoa, jos tekijöitä ei tueta ja he jäävät yksin puurtamaan. Se on monelle vielä uusi ajatus, että ei viedä artistia ulkomaille, vaan viedään tekijän tietotaito.

Kansainvälisessä toiminnassa tarvitaan suhteita ja verkostoja. On tärkeää olla paikanpäällä ja tavata ihmisiä. Suomalaiset tekijät ovat ottaneet mallia kansainvälisestä tavasta tehdä musiikkia. Tekijät on koottu yhteen hiomaan ja tekemään hittibiisejä. Jukka Immonen on ollut mukana näissä tapahtumissa sekä osallistujana että kouluttajana.

– Suunta on hyvä ja asian eteen tehdään paljon töitä monella taholla. Omalta osaltaan myös Musexin mukaantulo biisinkirjoittajien puuhiin on luonut paljon hyviä tapahtumia, ja ennen kaikkea innostanut uusia tekijöitä heittäytymään. Se on välttämätöntä, jos sillä haluaa elantonsa tehdä. 

– Taloudellista apua reissukassaan tarvitaan, joko ihan konkreettisesti rahana, majapaikan järjestämisellä tai saamalla studio-aikaa. Taloudellinen tuki mahdollistaa tekemisen ulkomailla, joka taas luo uusia tapahtumia kyseisille markkinoille. Satsaus ulkomaisiin kirjoitusreissuihin on kallista, mutta pakollista, jos haluaa saada jotain aikaan. Riski on useimmiten kokonaisuudessaan biisintekijällä itsellään.

– Vuoden kirjoitusreissuihin voi palaa kymmeniätuhansia euroja, se on kuitenkin välttämätöntä. Varsinkin tuottajilla, jotka tarvitsevat majapaikan lisäksi myös studion. Siellä pitäisi olla ainakin 3-4 kuukautta vuodesta. 

–Tällainen tukimuoto pitäisi perustua pelkästään tekemiseen, ja kaikki tapahtumat voisi kirjata päiväkirjaan esimerkiksi Musexille, joka keräisi kaiken tiedon talteen: kontaktit, tapahtumat, onnistumiset ja epäonnistumiset. Tällaisesta informaatiosta olisi varmasti hyötyä jatkossa.

Panostus sisältöön

– Tuntuu kuin koko ala olisi viimeiset pari vuotta kävellyt ohuella jäällä lahkeet märkänä, aivan kuin todetakseen, että pohjaanhan tässä väistämättä mennään. Nykyään jokainen äänilevy on todellinen taloudellinen riski. Nyt, jos koskaan, tarvitaan panostusta sisältöön, sekä levy-yhtiöltä että tekijöiltä. 

– Levybudjettien leikkaaminen ja paniikkiratkaisut sisällön tuottamisen suhteen eivät edesauta alan elpymistä ja uusien mielenkiintoisten projektien syntyä. 

– Uskon, että ala mullistuu lähitulevaisuudessa, mutta yritän antaa sen olla vaikuttamatta siihen, mitä studiossa itse puuhailen. Yritän tehdä parhaani, ja naiivisti uskon siihen, että se riittää. Joku jossain päin maailmaa on valmis tekemistäni taloudellisesti tukemaan. Jos ei, niin voin syyttää siitä pelkästään itseäni. En piratismia, tai huonoa levynmyyntiä. Tärkeintä on tehdä hyvien ihmisten kanssa hyvää musiikkia.