Puurtinen on säveltänyt musiikin yli 40 näytelmään Niskavuoren naisista Caligulaan ja toiminut kapellimestarina kansan omakseen ottamissa Tammerkosken sillalla ja Thilia thalia -musiikkiohjelmissa. Kahdella Puurtisen kappaleella on edustettu Suomea Euroviisuissa, ja monet tunnettujen artistien levyttämät muut sävellykset ovat tulleet tutuiksi radioaalloilla. Lisäksi kansaa on kohdattu lukemattomissa konserteissa ja muissa tilaisuuksissa. Aktiivisimmat vuodet alkavat olla takanapäin, ja nyt löytyy jo perspektiiviä tarkastella musiikkityöläisen uran vaiheita. Paljon niihin mahtuukin.

Keikkaruletti jäi pyörittämättä

Ylioppilaskirjoitusten ja armeijan jälkeen Matti Puurtinen (s. 1949) lähti Jyväskylään opiskelemaan pianonsoittoa, orkesterinjohtoa, teoriaa ja musiikkitiedettä. Kotona Savonlinnan lähellä harrastettiin kyllä musiikkia, vaikka mahdollisuudet olivat niukat: veli oli haitaristi ja myös äidin musikaalisuus antoi kipinän muusikon uralle. Isonveljen antamilla opeilla oli suuri merkitys, ja oppikouluvuosina avautuivat Savonlinnan kirjaston musiikkiosaston arkistot.

Opintojen jälkeen tie vei Turun kaupunginteatterin kapellimestariksi vuosiksi 1975-79. Kapellimestarikauden kokemusten jälkeen Puurtinen uskalsi jättäytyä freelanceriksi ja on siitä lähtien työskennellyt ennen kaikkea säveltäjänä, orkesterinjohtajana ja muusikkona.

– Kyllä se ensimmäinen musiikillinen herätys oli The Beatles. Se oli jotain kokonaan erilaista kuin mitä siihen asti oli ollut. Se tuli todella kovaa läpi muusta sen ajan musiikkituotannosta. Treenailin riffejä Noso-kitarallani ja rakentelin putkiradiosta jonkinmoisen vahvistimen, että sain ääntä ilmoille. Klassinen musiikki alkoi kiinnostaa samoihin aikoihin. Savonlinnan kirjastosta löytyi amerikkalaisia partituureja erikoisine merkintöineen, ja niiden kautta aloin päästä sisälle kapellimestarin työhön. Siitä se varsinainen opiskelu sitten alkoi. Musiikkiosastolla ei ollut kovin montaa kiinnostavaa levyä, mutta kuuntelin siellä paljon mm. Jimmy Smithiä, Benny Goodmania ja Dave Brubeckia. Armeijassa kaveri kertoi, että Jyväskylässäkin voi opiskella näitä asioita ja sinne sitten mentiin.

– Opiskeluaikoina soitin tietysti paikallisissa ravintolabändeissä, mutta varsinainen keikkamuusikon arki jäi näkemättä. Helkovaaran Upin bändi 1971-74 taisi olla viimeinen. Tavallaan se oli henkilökohtainen valinta, ja olihan perhesyilläkin merkityksensä. Kiinnitys Turun kaupunginteatteriin heti opintojen jälkeen vähensi osaltaan laajamittaisen keikkailun tarvetta. Työn määrä teatterissa myös kasvoi nopeasti, kun pääsin kiinni säveltämiseen. Töistä tuli yhä suurempia eikä muuta ehtinyt.

– Kuitenkin kerran vuonna 1980 olin studiohommissa, kun soittajakaverit poikkesivat käymään ja ilmoittivat, että nyt lähdettäisiin kuukaudeksi Finnstarin Afrikanristeilylle Pertti Metsärinteen bändiin soittamaan. Lupasin heti tulla mukaan ja taisin ilmoittaa asiasta kotiväellekin. Laiva lähti Las Palmasista ja poikkesi useassa maassa, mm. Senegalissa, Sierra Leonessa ja Norsunluurannikolla. Jälkeenpäin olen huomannut, että kaikissa noissa maissa on ollut jonkinlaisia poliittisia selkkauksia, mutta tuolloin oli vielä rauhallista. Elämä laivalla oli melko luksusta ja keikat leppoisia. Illalla sekstettimme jakautui joskus kahteen trioon, ja päivällä soiteltiin kansainväliselle ja suomalaiselle yleisölle laivan kannella. Lopun aikaa seurattiin delfiinien ja lentokalojen elämää.

Freelancerin leipä leivottiin studioissa ja televisiossa

Pari vuosikymmentä sitten suomalainen musiikkiteollisuus toimi aivan eri tavalla kuin nykyään. Tuotannot keskittyivät levy-yhtiöiden ympärille isoihin studioihin ja harvoille tuottajille. Muusikoille ja tuottajille riitti työsarkaa, ja uusia lauluja tarvittiin. Pääosin tuolta äänilevytuottajan ajalta ovat peräisin Puurtisen 400-500 muille säveltämää laulua. Niitä ovat levyttäneet mm. Lea Laven, Anita Hirvonen, Reijo Kallio, Kake Randelin, Marion ja Anneli Saaristo.

– Työtehtävät menivät suunnilleen niin, että 80-luvulla Turussa kapellimestarikiinnityksen jälkeen touhusin paljon studiossa tuottamassa eri artistien levyjä. 90-luvulle tultaessa TV 2:n musiikkiohjelmat Tampereella alkoivat työllistää yhä enemmän. Pitkään jatkuneita produktioita oli useita ja lisäksi teimme pisteohjelmia. Työtä oli paljon, se oli hauskaa, ja ohjelmien tekoon valmistauduttiin kunnolla. Harjoituspäivät olivat erikseen ennen lopullista nauhoitusta ja bändit olivat isoja. Nykyään vain katsotaan biisit läpi nopeasti ennen ohjelman tekoa.

– Nyt vuosituhannen vaihtumisen jälkeen muusikot on heitetty kokonaan pihalle televisiosta, koska pitää tehdä halvalla ja tuotannot on ulkoistettu. Kaipa se on myös vähän sukupolvikysymys, vanhempi yleisö on tottunut katsomaan eläviä soittajia ja isoja orkestereita televisiosta, mutta nykynuorisolle koko musiikin merkitys on toisenlainen, enemmän mekaanista käyttötavaraa.

Teatterimusikki säilyi elämäntyönä

Studiotöiden ohella Matti Puurtinen on aina työskennellyt teatterimusiikin parissa. Sitä on kertynyt kunnioitettava määrä. Puurtinen on aina korostanut teatterityön sosiaalisuutta, ja pitänyt sen voimavarana samassa tilassa tapahtuvaa elävää esitystä, josta kaikki tekijät – ja yleisö – saavat lisää energiaa. Siihen ei televisio tai elokuva pysty. Salaisuus on näyttelijän ja katsojan vuorovaikutuksessa, ja se tuntuu Puurtista kiehtovan.

– Nykyään työskentelen parin kolmen produktion parissa vuosittain, mutta päätoimi se ei ole. Teatterissa hienointa on se, että siellä työskentelee monen alan ammattilaisia saman tavoitteen puolesta. Itse olen kiinnostunut paljon mm. maalaustaiteesta, ja näytelmän lavasteratkaisutkin tuovat oman “sointinsa” esitykseen.

– Teatterimusiikissa parasta on se, että siinä voi käyttää koko skaalaa. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin Suruttomissa näin tapahtui, ja käytin myös paljon ns. uuskansanmusiikkia, joka toimii hyvin teatterissa. Yleensäkin etnomusiikki kiinnostaa, mutta vaikka otankin vaikutteita muualta, säilyy musiikissa silti suomalainen pohjavire.

– Musikaaleistani nostaisin esiin juuri Suruttomat ja ehkä Myrskyluodon Maijan, joka on edelleen ajankohtainen. Musiikin lajilla – viihdettä vai klassista – en näe isompaa merkitystä. Musiikki vain on joko hyvää tai huonoa, ja näytelmissä tai elokuvissa se on oikeastaan parhaimmillaan, kun sitä ei huomaa. Musikaaleissahan se tietysti välillä nousee pääosaan.

Euroviisuista maailmalle Anneli Saaristoa säestämään

Vaikka Puurtisen sävellystyö on mittavaa, ehdotonta kansan omaksumaa hittiä ei vielä ole syntynyt. Tuttuja ovat Katri Helenan Tule luo (san. Jukka Saarinen), Arja Korisevan Enkelin silmin (san. Turkka Mali) ja tietysti Anneli Saariston esittämä La Dolce Vita (san. Turkka Mali), joka lienee lauluista menestynein. Sitä Puurtinen on myös Saariston kanssa esittänyt eri puolilla maailmaa, ja kaikki mahdollisuudet La Dolce Vitan kansainväliseenkin läpilyöntiin olivat olemassa. Vääntöä olisi kuitenkin pitänyt menestyksen eteen olla paljon enemmän.

– Espanjassa tehtiin La Dolce Vitasta levytys, joka soi siellä radioissakin. Siihen aikaan oli sellainen Gipsy Kings -aalto menossa, ja biisi olisi sopinut hyvin siihen rakoon. Ehkä sille olisi löytynyt sopiva esittäjä. Kyllä toiveena oli, että se olisi lyönyt läpi Euroopassa, olihan nimi oikeanlainen ja kertsi kansainväliseenkin korvaan tarttuva. Jatkotyön olisi kuitenkin pitänyt olla paljon perusteellisempaa, homma pitää viedä loppuun asti kun kerran on ruvennut. Ei meillä ollut siihen mahdollisuuksia.

Puurtisen tunnetuimmat laulut on sävelletty nimenomaan Euroviisukarsintoihin, ja menestys sillä areenalla on saattanut jopa haitata muuta sävellystyötä: Viisusäveltäjän leima lyötiin otsaan, ja mielikuvaa on vaikea muuttaa.

– Euroviisut kiinnostivat silloin kun ne vielä olivat Euroviisut. Oli isot orkesterit ja oikeita sävellyksiä. Niitä oli hauska tehdä, eikä vähiten siksi, että aina oli mahdollisuus menestyä myös isommissa kuvioissa. Aika jännä saareke Euroviisut silti edelleen on, vaikka kilpailu nykyään muistuttaakin enemmän pop-rock -konserttia. Kisan luonne on muuttunut: Itse musiikille jää yhä vähemmän tilaa, ja Lordin voittohan osoitti, että näyttävällä esiintymisellä voi erottua massasta. Vaikka en itse olekaan kyseisen musiikkilajin ystävä, olen silti iloinen, että neljänkymmenen vuoden kirous on nyt murtunut. Enää en ole varma, mistä Euroviisuissa loppujen lopuksi kilpaillaan. Nythän esiintyjät kiertävät viikkokausia ympäri Eurooppaa promoamassa levy-yhtiön kanssa kappalettaan. Ennen laulut sai julkistaa vasta viikkoa ennen kilpailua. Alunperin tapahtuman piti olla Euroopan yleisradioyhtiöiden välinen sävellyskilpailu, ja edustava sävellys valittiin ensin, sitten vasta esiintyjä.

– Suomalaisten huonoa menestystä ennen Lordin voittoa en lähde miettimään, mutta onhan siellä kohtalaisen hyvinkin pärjätty. Kummallista silti kuinka vaikkapa virolaiset löysivät heti viisasten kiven samalla kun Suomessa edelleen lyötiin päätä seinään. Uusien maiden mukaantulo on myös varmasti aiheuttanut tiettyä blokkiutumista, mikä näkyy pisteiden jakautumisessa. Artistit esimerkiksi itä-Euroopassa ovat tuttuja keskenään, ja musiikkimakukin on samanlainen. Kyllä naapurille helposti annetaan täydet pisteet, ja taisi Ukrainankin voitto olla osa itsenäistymisprosessia. Suomi jäi jotenkin kaikkien blokkien ulkopuolelle; ei oltu Baltiaa, ei keski-Eurooppaa eikä oikein Skandinaviaakaan. Nyt voitettiin, koska tähdet vain olivat kohdallaan: valoshow, maskit ja energinen meininki sekä voitonvarmuus. Aina Euroviisut kiinnostavat, hauska on aina seurata miten niissä käy.

– La Dolce Vita on kieltämättä tuottanut hyvin ja tuottaa edelleen, niin myös Enkelin silmin. Olemme Anneli Saariston kanssa esittäneet laulua niin itä- kuin länsi-Euroopassakin, ja kauimpana taidettiin käydä Nicaraguassa. Siellä Managuan työväentalolla oli joku Sandinistien kymmenvuotisjuhla ja suomalaisia töissä. Oli se aika eksoottinen keikka. Annelin kanssa on tehty keikkoja ja konsertteja jo parinkymmenen vuoden ajan ja yhteistyötä on ollut näihin päiviin asti.

Maailmalle pitäisi viedä kansallisesti värittynyttä musiikkia

Matti Puurtinen on päässyt kolkuttelemaan kansainvälisen menestyksen portteja ja tietää hyvin syyt, jotka estivät läpimenon omalla kohdallaan. Lordin voitto ei ratkaise lopullisesti suomalaisen musiikin laajempaa menestystä maailmalla, Euroviisut ovat kuitenkin vain pienemmän piirin juhla. Musiikin täytyy olla omaleimaista, mutta kuitenkin tarpeeksi kansainväliseen makuun osuvaa, jotta kiinnostus heräisi. Kimi Räikkönenkin on suomalainen, vaikka siteitä kotimaahan ei enää juuri ole. Menestykseen vauhdittaakin oheistoiminnan määrä – ja siihen sijoitettu raha – ei niinkään itse musiikki.

– Ei La Dolce Vitakaan ollut enää perisuomalaista, mutta kun suomalainen tekee, se on suomalaista ja sitä kannustetaan. Kyllä maailmalle vietävässä musiikissa pitää olla kansallista väriä, siihen pitäisi palata euroviisuissakin. Nyt kaikki tuntuu olevan samaa globaalia mössöä, jota Suomessa sitten yritetään matkia. Ei sillä tavalla synny kuin kertakäyttötavaraa. Vielä kun sirkushuvit tuntuvat nykyään olevan showssa tärkeintä, musiikki jää välillä kokonaan jalkoihin.

– Musiikin vienti oli ennen aivan lapsenkengissä, mutta nyt mahdollisuudet ovat paljon paremmat, kun Musexin kaltaiset organisaatiot on saatu käyntiin. Musiikin vienti vaatii valmiit väylät ja pakkosyöttöä radiossa. Ja kaiken päälle paljon rahaa. Joskus tietysti riittää hyvä biisi, jolla on karismaattinen esittäjä – ei se sen vaikeampaa ole. Maailma vaan on nykyään niin täynnä musiikkia, että on hankalaa enää keksiä mitään tuoretta. Jos keksisin, niin varmasti tekisin.

– Suomalainen musiikkikoulutus on korkeatasoista, ja sen tulokset alkavat näkyä: Soittajat ja biisit ovat yhtä hyviä kuin muuallakin, mutta viennin kehitys kestää silti oman aikansa. Kyllä näillä eväillä täytetään standardit, mutta onko se tarpeeksi, jotta erotuttaisiin. Vielä kun päälle lisätään visuaalisuuden vaatimukset, töitä menestyksen eteen riittää edelleen. Kuvahan on jo osittain ottanut vallan läpimenon osatekijänä. Jotenkin tuntuu, että suomalainen bändi saattaa nousta huipulle asti, mutta karismaattisia solisteja ei oikein tahdo löytyä. Klassisella puolellahan meillä on maailmantähtiä, ja siellä on aina osattu hyödyntää nimenomaan suomalaista kansallista musiikkiperinnettä. Se sen persoonallisuuden tekee.

Tinnitus haittaa työskentelyä ja vaikuttaa tulevaisuudensuunnitelmiin

Vaikka Puurtinen tietää, että taustamusiikin soiminen ravintoloissa ja julkisilla paikoilla tuo tekijöille lisätuloja, lipsahtaa Matilta helposti Arthur Fuhrmannin lanseeraama lause “Musiikin pakkosyöttö olisi lailla kiellettävä”. Syynä on sinnikäs tinnitus, joka häiritsee sekä työtä että vapaa-aikaa.

– Olin hyvässä salsakonsertissa, joka oli niin mielenkiintoinen, etten tullut ajatelleeksi korvien suojaamista. Pidin musiikista, mutta se tuli liian kovaa liian pitkän ajan. Korva ei sitä kestänyt. Pahimmillaan korvien soiminen on järkyttävää eikä nukkumisesta tule mitään. Ääni on vähän kuin symbaali-iskun jälkisointi, sellaista ujellusta.

– Lääkärit ovat vaivaa ihmetellet, korva on aika ihmeellinen rakennelma. Lepo ja stressi vaikuttavat asiaan, ja ongelmaa on yritetty hoitaa painekäsittelyllä, joka onkin tuonut helpotusta. Olen nyt tietoisesti siirtynyt enemmän säveltämiseen ja rajoittanut keikkoja. Korvatulppien käyttö tuntuu vain pahentavan asiaa, kun tinnitus voimistuu. Pitää vain välttää meluisia paikkoja ja katsoa mihin ravintolaan menee, onko siellä taustamusiikkia vai ei. Vaikka joka paikassahan nykyään tuntuu jotain soivan.

– Korvaongelma rajoittaa nykyään työntekoa niin paljon, että olen hiljalleen siirtymässä eläkkeelle. Olen nyt 57-vuotias ja ensi heinäkuusta alkaen saan vielä vuoden verran apurahaa. Suunnitelmia tulevaisuudelle tietysti on, mutta runsaan vuoden päässä häämöttävä eläke rauhoittaa tilannetta. Jos joku alkaa kiinnostaa, niin tietysti se tehdään. Inspiraatiohan syntyy tilauksesta, sitten laskeudutaan työn ääreen ja aletaan toimia. Joskus lähtee helposti, joskus ei millään. Pöytälaatikkosäveltäminen on jo kokonaan jäänyt, sen verran on laiskuus iskenyt. Teostotuloni koostuvat lähinnä muutamasta biisistä, jotka tuottavat suurimman osan. Televisiotunnarit ovat myös olleet tärkeitä tulonlähteitä. Kun nyt vielä saisi muutaman musikaalin soimaan vaikka Eurooppaankin, niin eläkepäivien pikkurahapulmat poistuisivat.

Teatterimusiikki (valikoima):