Runolaulu ja kuoromusiikki ovatkin Ilonan suuria rakkauksia ja hän toivoo pysähdyttävänsä ihmiset hiljaisen musiikin ääreen kaiken tämän metelin keskellä. Ilona ihailee kansanmuusikoiden hiljaista etenemistä ja pyrkimystä sopusointuun.

Ilona Korhosella on monta rautaa tulessa. Päivisin Korhonen toimii Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runolauluprojektissa tutkijana. Muun ajan vie musiikki muodossa tai toisessa. Hän toimii Vantaan kamarikuoron johtajana ja on myös säveltänyt sille. Lisäksi Korhonen säveltää, sanoittaa ja laulaa sekä Vonkale että Ilona ja Huvina ­ yhtyeissä ja osallistuu Iki-Turso ääniteatterin toimintaan. Kaiken tämän jälkeen ahkera muusikko huokaa, että keikkoja saisi olla enemmän.

– Minulla on muusikon identiteetti. Biisejä minun ei ole pakko tehdä, mutta muusikko on pakko olla, hän nauraa vaikka säveltääkin koko ajan.

Sanoituksia syntyy tarpeen vaatiessa vaikkapa laskunkulmaan tai paperisen lautasliinan.

Pääosaa tänä vuonna julkaistulla Ilona Korhosen ja Pauliina Kauhasen Vonkale-yhtyeen levyllä esittävät Ilonan kuulas laulu ja Pauliina Kauhasen kanteleet. Levy pohjautuu kansanmusiikkiin ja tehtiin tarkoituksella vähäeleisesti. Esimerkiksi Ilona ja Huvina bändi, joka esittää osittain samoja kappaleita, kuulostaa ihan erilaiselta.

Vonkaleen pienimuotoinen Seppo-levy on uponnut niin vastaanottavaiseen maaperään, että nurinoita ei ole kuulunut tekijöille asti.

Protesti

– Vonkale syntyi protestiksi Me hiljaiset äänet, minä laulajana ja Pauliina kanteleensa kanssa, emme koskaan kuulleet itseämme bändeissä hanuristien ja muiden mörköjen keskeltä, joten aloimme tehdä omaa musiikkiamme, jossa kuulisimme vihdoin itsemme. Aloitimme ihan traditionaalisilla kappaleilla, mutta siirryin pian tekemään omia sävellyksiä ja sanoituksia, kertoo Ilona ja toivoo, että saisi nykyajan meluisilla radiohiteillä kyllästetyt kuuntelijat pysähtymään hetkeksi hiljaisen musiikin ääreen.

– Nykyään elämä on tavattoman hektistä. Koko ajan on kiire jonnekin. Ihmiset tuskin kuulevat enää itseään. Ihailen kansanmuusikoiden pyrkimystä sopusointuun ja hiljaiseen etenemiseen. Uskoisin muidenkin kaipaavan sellaista elämäänsä mikäli he tietäisivät siitä. Olenkin tainnut syntyä väärälle vuosisadalle.

Korhonen käsittelee 50-luvun runolaulunauhoja päivätyössään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkiston tutkijana. Hänellä on näköalapaikka traditioon, jonka osaksi hän kokee itsensäkin kansanmuusikkona. Runolaulantaa uskotaan harjoitetun jo 2000 vuotta. Se antaa perspektiiviä.

Vaikka myös Vonkaleen musiikillinen koti on kansanmusiikissa, ei perinteenkunnioitus tarkoita sitä, että tekijät kumartelisivat ja kunnioittaisivat menneisyyttä hattu kourassa. Itseään ei tarvitse kätkeä.

Suurin osa kansanmuusikoista tekee myös omia kappaleitaan. Ovat tehneet kautta aikojen. Vanhoista laulajista esimerkiksi Tiila Ilkka, Anni Tenisova ja Larin Paraske esittivät omia laulujaan ja heidän jalanjäljissä Korhonenkin kulkee. Toisaalta Vonkaleessa on myös kuultavissa vaikutteita pop-musiikista ja laulelmista.

Suomen kieli onkin aina ollut Ilonalle tärkeä. Silloinkin kun hän kävi vielä läpi populaarimusiikkivaihettaan, kuunteli hän mieluiten suomenkielistä musiikkia ja arvelee, että vieraskielisissä sanoituksissa sanojen piilomerkitykset jäisivät ymmärtämättä. Yksinkertaistaminen, sanojen riisuminen turhasta roinasta on aina kiehtonut häntä.

Kansanmusiikin lyyrisistä sävyistä huolimatta Ilonan sanoitukset vaikuttavat paikoitellen henkilökohtaisilta ja osa niistä liikkuu selvästi meidän ajassamme. Levyltä voi löytää tarinan vaikkapa ullakolla asuvasta hullusta naisesta, laulajan työstä ja pienestä liskosta. Myös rakkauslaulut kuuluvat asiaan.

Musiikin tekeminen vaatii Ilonan mielestä rohkeutta. Aluksi häntä arvelutti etenkin sanoitusten vastanotto. Hän mietti käsitettäisiinkö sanoitukset suorina tarinoina hänen omasta elämästään, ajattelisivatko ihmiset vaikkapa

Seppo-kappaleesta, että se kertoo hänen miehestään, mutta sittemmin hän antoi asian olla.

– Tulin siihen tulokseen, että kukin ymmärtää ne omalla tavallaan. Toisaalta esitettävä laulu muuttuu laulajalle usein henkilökohtaiseksi, osaksi omaa kokemuspiiriä, vaikkei se sitä alun perin olisikaan.

Runolaulu geeneissä ?

Kansanmusiikissa kaikuu koko elämän kirjo. Muusikoilta ei vaadita ikinuoruutta samalla tavoin kuin pop-tähdiltä. Eletty elämä saa kuulua. Myös mies- ja naisäänet kuuluvat kansanmusiikkiin yhtälailla, mutta vaikka Korhonen haluaisi sanoa, ettei sukupuolella ole merkitystä kansanmusiikissa, on hänen myönnettävä, että jotain on: Miehet eivät yleensä esitä naivistisia lauluja.

Kansanmuusikon ei tarvitse olla vakava ollakseen uskottava. Heiltä ei vaadita viileyttä.

– Meidän on helpompi hymyillä kuin rock-kukkojen tai diivojen, Ilona naurahtaa ja kertoo vierastavansa rock-maneereita tai oikeammin mitä tahansa maneereita, sillä löytyy niitä kansanmusiikinkin puolelta.

Esiintyminen on muusikolle tärkeää ja Ilona uskoo, että esimerkiksi runolaulu tuntuu kotoisalta niillekin, jotka eivät sitä itsestään uskoisi.

– Ihmiset tulevat konsertteihimme luullen, että runolaulu olisi heille jotenkin vierasta. Minusta tuntuu, että se on suomalaisilla geeneissä. Ihmiset saattavat liikuttua itkemään, kun esitän vaikkapa 40 minuutin eeppisistä runolaulua vaikka kappale ei olisikaan sillä tavoin koskettava. Musiikki tuntuukin kuulijalle yllättäen tutulta. Runomitta on syvällä kielessämme.  Ilonaa harmittaa, ettei esiintymisiä ole enempää ja hän katsoo esittävänsä varsin marginaalista musiikkia. Tärkeintä kuitenkin on, että kuulijoita löytyy jonkin verran ja että musiikki koskettaa heitä.

– Esiintymisen tunnelma ja kommunikaatio yleisön kanssa ovat tärkeitä.

Toisaalta esiintymistilaisuuksia ei kansanmuusikoilta puuttuisi mikäli maailmalla liikkuisi artisti maksaa -periaatteella. Muutakin Ilona on toki kokenut. Kun Vonkale buukattiin Japaniin esiintymään, saapui järjestäjän edustajan Japanista asti sopimusta allekirjoituttamaan. Kun festivaaleille lopulta päästiin, toimivat järjestelyt loistavasti.

– Se oli mahtavaa. Oltiin hiukan ihmeissämme kun 10 äänimiestä hääri lavalla ympärillämme. Siellä oli esiintyjiä 20 maasta ja järjestelyt toimivat viimeisen päälle viiden tähden hotelleja myöten. Yleisöä oli paljon ja esiintymässä oli isoja bändejä muun muassa Afrikasta, Indonesiasta, Etelä-Amerikasta, Havajilta ja Australiasta. Ylipäänsä Japanissa ollaan erittäin kiinnostuneita kanteleesta, hän kertoo.

Ilona on esiintynyt myös Honkongissa, Mosambikissa ja Egyptissä. Maailmalla on kiinnostusta kansanmusiikkia kohtaan, mutta ulkomaille lähteäkseen tarvitsisi promoottorin, joka uskoisi asiaansa.

Värttinä ja Gjallarhjorn edustavat menestyksessään vuorenhuippua, mutta suomalainen kansanmuusikoiden taso on sen verran kova, että panostamalla voisivat menestyä muutkin. Suuri kiitos siitä kuuluu Ilonan mielestä Sibelius-Akatemialle, jossa kansanmusiikkia opetetaan maailmanlaajuisestikin ainutlaatuisesti myös taidemuotona.