Saavuimme Austiniin myöhään illalla lentosäätöjen jälkeen, kumppanini, 1,5-vuotias poikamme ja minä. Takana oli huikea viikko New Orleansissa ja olimme epäileväisiä; Austin ei voi MITENKÄÄN yltää Orleansin tasolle. Musiikki, ihmiset, Louisiana-ruoka… olimme ihastuneet ja lähtö tuntui kitkerältä.

Perillä odotti yksi mieluisa yllätys. Koska olimme paikalla perheenä, THOS ei ollut buukannut taloon muita asukkaita samalle periodille.  Lisämaksusta saimme siis kahdeksi viikoksi käyttöön kokonaisen talon etu- ja takapihoineen, kolme makuuhuonetta, messevän olohuoneen flyygeleineen… Tuntui vähän hassulta mennä iltahämärissä sisään tyhjään taloon ovikoodilla ja asettua sinne muina isäntinä ja emäntinä.

Seuraavana aamuna paikan omistaja, pomo ja paikallinen musamies Troy Campbell pyyhälsi paikalle ja toivotti meidät tervetulleeksi. Kävimme Troyn kanssa läpi yhteiset tutut ja paikat Helsingissä ja maailma tuntui pieneltä. Troy ajelutti meitä hetken ja näytti hyvät ravintolat ja keikkapaikat South Congress-kadulla. Tämän jälkeen emme häntä enää nähneetkään, sillä miehellä oli kotona pieni vauva sekä meneillään useita business-säätöjä.

Olimme sopineet, että poika ja isä pysyvät pois tieltä päiväsaikaan, että saan kirjoittaa ja soittaa ilman häiriötä. Tämä tilanne oli niin ylitsepursuavaa luksusta, että olin täpinöissäni. Ensin halusin löytää talosta täydellisen kitaran, joka resonoisi sieluuni ja siivittäisi biisintekoa. Kitaroita riitti joka komerossa, mutta jotenkin se mystinen yhteys  jäi syntymättä. Alku tuntui tahmealta. Levottomuus kasvoi. Ensipäivinä soittelin Gibsonia, soittelin flyygeliä, loin biisiaihioita, join kahvia. Kaikenlaista sijaistoimintaa riitti. Presidentinvaalien äänestyspäivä oli juuri saapumisemme jälkeen ja tunnelma oli erikoinen. Kävin lähistöllä North Door-baarin vaalivalvojaisissa katsomassa miten alun riehakkaat bileet vaihtuivat lamaannukseen. Lähipäivinä vaalitulos näkyi Austinin kaduilla vain ”Fuck Trump”-henkisissä spreijauksissa. Austin on liberaali sininen pallo keskellä punaista Teksasia ja mm. Magnolia-dinerin tarjoilija istui pöytäämme ja kertoi miten päivän asiakkaat olivat itkeneet järkyttyneenä tulosta. Epämääräistä alakuloa leijui kyllä ilmassa.

Olin juuri julkaissut uuden sinkun ja tekemässä levyä uuden tuottajan kanssa. Päätin, että koska lapsen takia omaa työaikaa on niin vähän, en tee ollenkaan co-writeja (jotka sinänsä olisivat kiinnostaneet). Troyn mukaan jokainen saa tehdä talossa niinkuin parhaalta tuntuu, eivätkä co-write-sessiot ole pakollisia. Tämä nosti tosin pienen huolen siitä, pääsenkö sisään kaupungin meininkiin jos en tutustu paikallisiin muusikoihin. Huoli osoittautui myöhemmin turhaksi.

New Orleansiin verrattuna Austin tuntui vaikeammalta ottaa haltuun. Olimme asuneet legendaarisessa Tremessä ja kävelleet joka paikkaan. Austinissa alla oli vuokra-auto ja keskusta siinsi kaukana. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja lähdin yöhön tsekkaamaan livetarjontaa. Yksin, koska lapsi naulitsi aina toisen meistä kämpille. Yksi ilta kävin Continental-klubilla. Illan kantri-artisti ei ollut mitenkään ihmeellinen mutta tutustuin ovimieheen ja sain ilmaisen oluen. Plussan puolella siis! Toisena iltana kävelin läpi 6th streetin joka tunnetaan livepaikoistaan. Musa soi kaikkialla, avoimista ovista ryskäsi rokkibändien, trubaduurien ja funkin sekamelska. Länsipuolen meininki ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, joten kävelin katua rohkeasti itään. Moottoritien sillan alla nukkui kodittomia ja mietin Suomen sosiaaliturvan lisäksi sitä, kannattaako jatkaa pidemmälle. Itäpuolella avautui kuitenkin mukavan rähjäinen ja rento baari- ja ravintolamaailma, joka tuntui heti omalta.

White Horse -baariin sisään astuessa meno oli mahtava; bändi soitti ehtaa kantria ja tanssilattia oli täynnä eri-ikäistä jengiä, bootsit jalassa, tytöillä lyhyet hameet ja äijillä stetsonit. Ja paritanssia tanssittiin, Texas-two-step näytti hauskalta. Ehdin juuri haaveilla tanssimisesta, kun nelikymppinen lippispää tuli pyytämään lattialle. Kysyin mitä lippiksessä lukeva T meinaa. ”Trouble”, vastasi hän ja opetti two-stepin perusaskeleet. Pian sain paljon rytmitajuisemman opettajan ja tämä kalju muusikko (ehkä Ted tai Glenn), hehkutti että olen luonnonlahjakkuus ja että seuraavan kerran kun tulen White Horseen, minullakin pitää olla buutsit ja lyhyt hame. Pari tuntia tanssittuani yksi monista partnereista, puhelias pitkätukkainen intiaanin näköinen kundi esitteli itsensä ulkona Eddieksi ja kertoi olevansa viulisti. Eddie ei vaikuttanut kirvesmurhaajalta, joten sovimme oitis että hän tulee soittamaan biisejäni viikon päästä keikalle, jonka THOS on järjestänyt ja että jammailemme sitä ennen talolla.

Eddien myötä paikallinen muusikkomaailma alkoi avautua paremmin. Tämä hauska ja sosiaalinen  hahmo tekee keikkaa country- ja bluegrass-viulistina (osoittautui myös hiton hyväksi!) lähes joka päivä Austinissa sekä rahakeikkoja isomman kantri-nimen Curtis Grimesin bändissä ympäri Teksasia. Eddie ajelutti minua pakettiautolla kavereidensa bändejä katsomaan ja kertoi miten muualta Yhdysvalloista tullaan yrittämään musahommia joko Austiniin tai Nashvilleen (kuulemma vähän kovemmat tyypit menee sinne ja kilpailu on tiukempaa). Ystävystyin myös coolin laulaja-lauluntekijä Ben Balmerin kanssa, joka soitti Whip-In-baarissa ja omaa sairaat huuliharppu-skilssit. Nämä kaikki kolmekymppiset muusikot asuvat vuokralla jossain päin Austinia, omakotitaloissa yhdessä muiden muusikkokämppisten kanssa.

Kaikilla on keikkoja eri poppoissa ympäri viikon koska livemusa soi ja se soi. Selitin heille mitä Helsingissä tapahtuu eli suurimman osan ajasta ei- mitään. Tyyppien esittelemät baarit ja keikkapaikat sijaitsivat kaikki jossain muualla kuin musakatu 6th street varrella. Mieleen jäivät mestat nimeltä Radio (jossa kuulin bluegrassia), Whip-In (jossa Ben pitää maanantai-klubia), tanssipaikka White Horse, intiimi Strange Brew ja klassikko Continental Club, jonne palasin myöhemmin uudelleen. Ja kun soitin lopulta oman keikkani Eddien kanssa keskustan Townsend-baarissa, tuli pitkästä aikaa fiilis, että musiikki on paras keksintö ikinä. Tunnelma ja vastaanotto oli hieno ja päässä loksahti hyviä palasia yhteen noin niinkuin identiteetin tietämillä… (Ehkä johtui siitä, että päälläni oli viimein buutsit ja se lyhyt hame?) Suomenkieliset  biisini upposivat yleisöön ja sain kirjoittaa keikan jälkeen kummallisen nimeni monen kännykkään. Useat aiemmin viikolla tapaamani hahmot olivat oikeasti kuuntelemassa, vaikka ajattelin että kiinnostus hommaani kohtaan on vain jenkkiläistä sanahelinää.

Iloinen musahippielämä rupesi kiinnostamaan jo vähän liikaa mutta kurpitsavaunut elikkä kotiinlähtö läheni. Vannoin palaavani, sovittiin että ensi kerralla mulle sovitaan keikkoja ja kollaboraatioita. Tyypit puhuivat Suomeenkin tulosta, aika näyttää.

THOS-residenssistä käteen jäi vähemmän valmista biisimateriaalia kuin olin kuvitellut. Mutta sitä tärkeämmältä ja täyteläisemmältä tuntui hyvä heimo-kokemus, joka syntyi, kun sai irtaantua tutuista hiekkalaatikoista ja Helsingin pönötyksestä. Uskon, että sitä siementä niitän vielä pitkään.

Voisin kirjoittaa useita esseitä Austinista kaupunkina, myös aiheista ruoka (tacoja, mmm herkullista!) tai taaperon kanssa Teksasissa (helppoa ja hauskaa, amerikkalaiset rakastavat lapsia!), mutta se jääköön hamaan tulevaisuuteen.