Satumaa U.S.A ja legendaarinen Austin, Texas, ”live music capital of the world”, jossa uraansa ovat luoneet esimerkiksi Willie Nelson, Stevie Ray Vaughan, Janis Joplin, Townes Van Zandt ja Midlake. Kaupungin 1,5 miljoonasta asukkaasta noin 8000:n lasketaan olevan muusikkoja, ja Yhdysvalloille hyvin poikkeuksellisesti soittoniekoilla on jopa oma, ilmainen terveydenhuoltojärjestelmä.

House of Songsin asiainhoitaja Nathan Felix hakee turistin kentältä, ja matka jatkuu itse laulujen taloon Whole Foodsin kautta (maailman isoin luomuruokakauppaketju, perustettu Austinissa). Upea mesta loistavalla sijainnilla, viiden minuutin pyöräilymatkan päässä (kyllä, jälleen yhdysvalloille epätyypillisesti Austinissa on loistavat pyörätiet ja vahva fillarointikulttuuri) South Congressin ”hip & cool” -alueesta, 15 minuutin matkan päässä keskustasta. Talon varusteluun kuuluvat muun muassa flyygeli, piano, Wurlitzer-sähköpiano, Gibsonin akustisia ja sähköisiä kitaroita, pienimuotoinen kotistudio ja takapiha. Kyllä kelepaa!

Livemusiikkia kaikkialla

The House of Songs osoittautuu nimensä veroiseksi. Asustelen ensimmäisen viikon isossa talossa yksinäni, ja se tekee erittäin hyvää laulunteolle. Kirjoitan muutaman uuden kappaleen alusta loppuun valmiiksi, ja puhelimen muistio täyttyy riffeistä ja biisiaihioista. Sitä vartenhan tänne on tultu, kalenterissa ei lue kahden viikon kohdalla muuta kuin ”biisintekoa Teksasissa”. Mutta olennainen osa lauluntekoprosessia on tietysti myös elää elämää. Ulos ovesta Austinin sykkeeseen. ”Go crazy”, kehottaa House of Songsin perustanut Troy Campbell, lauluntekijä, muusikko, tuottaja, hieno mies.

Käyn tsekkailemassa keikkoja joka ilta. Täällä kansa on niin tottunut elävään musiikkiin, että olisi outoa, jos sellaista ei tulisi illanvietossa vastaan, menetpä pubiin, illalliselle, yökerhoon tai kotibileisiin. Tai kauppakeskukseen. Tai lentokentälle, johon kaupunki palkkaa muusikoita soittamaan aamusta iltaan. Tiistaina White Horse -nimisessä nykypäivän honky tonkissa on autenttinen saluunameininki. Countrybändi soittaa Kitty Wellsiä, Townes Van Zandtia, Lyle Lovettia, Buck Owensia ja muita country & western -klassikoita porukan tanssiessa Texas two stepiä hiki stetsonissa.

Vanhempien paikallisten mielestä meininki ei tosin ole täysin aitoa, kun paikka on myös nuorten, tatuoitujen hipsterien suosiossa. Tosin mielestäni näiden hipsterien jorailussa ei ole mitään ironista, vaan biisien sanat osataan ulkoa ja laulu raikaa kuin huomista ei olisi.

Biisipeli Amerikan malliin

”Talking about songwriting is like doing card tricks on the radio”, on Emmylou Harris sanonut. Olen samaa mieltä, silloin kun puhutaan ihan ensimmäisestä vaiheesta: inspiraatiosta. Moni taiteilija on samoilla linjoilla siitä, että idea vain tulee jostain selittämättömästä paikasta, universumin laidalta tai alitajunnan syövereistä. Heijastuksena eletystä elämästä, havainnoista ja kenties tunteista mitä käy läpi.

Mutta toinen vaihe, inspiraatioköntin muovailu lopulliseksi teokseksi, on prosessi, josta on hedelmällistä keskustella. Se on puurtamista, ruuvaamista, säätämistä, hinkkaamista eli duunia siinä missä mikä tahansa muukin.

”I love having written, but I hate writing”, sanoo Billy Joel viimeisimmässä New York Timesin haastattelussaan.

Tärkeä osa co-writing-sessioita on tutustuminen ja ajatusten vaihtaminen toisen lauluntekijän kanssa. Saada hyvä viba käyntiin ja saada kiinni toisen lauluntekofilosofiasta. Matt the Electrician -niminen paikallinen lauluntekijä kertoi, että hän on mukana lauluntekopelissä, jossa tehdään biisi viikossa. 

– Jos haluat olla lauluntekijä, pitää tehdä niitä lauluja, Matt totesi.

Pelin sähköpostilistalla on parisenkymmentä henkilöä, joille jaetaan samainen sananparsi. Sen pitää esiintyä laulussa jollain tavalla. Esimerkiksi ”penny pillow fights”. Matt kertoi pelin olleen aluksi hankala ja stressaava kaikkien kiireiden keskellä. Samaisessa ringissä on mukana myös Jason Mraz, joka uutterasti toimittaa joka viikko biisin vaikka kesken kiertueen.

Kerran Mraz oli keikalla, kun biisipelin viikoittainen deadline tuli vastaan, joten hän päätti improvisoida keikalla biisin. Miksaaja iski äänityksen päälle, ja Jason bändeineen heitti hatusta biisin. Äänite lähti keikan jälkeen sähköpostilistalle, tunnin etuajassa.

– Eihän se hyvä laulu ollut, mutta sen jälkeen en enää itse voinut valittaa omista kiireistäni, Matt nauroi.

Aion muuten aloittaa tällaisen viikoittaisen biisinkirjoituspelin koto-Suomessa, mukaan halajavat ilmoittautukoon!

Ensin tutustuminen, sitten laulu

Millaista se itse co-writing austinilaismuusikoiden kanssa sitten oli? Parhaimmillaan todella mehukasta, huonoimmillaan ihan ok. Kanadalaisen Charlie A’Courtin ja Italiasta Austiniin kotiutuneen Giulia Millantan kanssa kaivettiin meikäläisen pöytälaatikkoa ja hiottiin valmiiksi eräs raakile. Siitä tuli kyllä todella kova, ja näiden tyyppien ammattitaito teki vaikutuksen.

Sanoitukseen keskityttiin vähintään 80 prosenttia ajasta, mikä teki ei-natiivipuhujalle hyvää. Ei päästetty itseämme koskaan helpolla, vaan pyöriteltiin fraaseja suuntaan ja toiseen. Kirjoitettiin ylös ruutupaperitolkulla eri vaihtoehtoja niin kauan kunnes tunnettiin, että nyt se laini losahti paikoilleen just eikä melkein. Luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri eli hyvä viba, se on kaiken a ja o. Hommat rupesivat rullaamaan erään teksasilaisnaislauluntekijän kanssa kunnolla vasta, kun lounaalla meksikolaisravintolassa aloimme horista tisseistä ja vessassa käymisestä.

Pitää myös uskoa lopputulokseen ja iskeä pöytään parhaat ideansa säästelemättä. Charlie esimerkiksi luopui auliisti yhdestä isoisältä peritystä sanonnasta, joka loksahti biisiimme just eikä melkein. Eräs tanskalainen taasen oli erään session alkuun heti julistanut, ettei hän usko co-writingiin, koska kenestäkään voi tulla uudet Lennon ja McCartney. Pohjoismaalainen realismi romutti amerikkalaiset unelmat.

Jenkeissä ollaan vahvasti sitä mieltä, että kun vain oikein uskoo unelmiinsa, voi mikä tahansa olla mahdollista. Yhdistelemällä amerikkalaista itseluottamusta ja sokeaa uskoa sekä skandinaavista realismia voisi saada toimivan taktiikan unelmien metsästykseen. Avaruusaluksella täysiä kohti tähtiä, mutta samalla varmistaen, että hätäpelastautumiskapseli on toimintakunnossa. Ja jos ei rakettibensa riitä ihan tähtitaivaalle asti, niin sitten ollaan tyytyväisiä, että tulipahan tehtyä hieno matka.

Co-writing sessiossa 57-vuotiaan puuseppäcowboyn/austinilaismuusikko Jerry Kirkin kanssa juteltiin koko päivä musiikista ja elämästä, jammailtiin Neil Youngia eikä oikeastaan kirjoitettu mitään. Mutta tavallaan kirjoitettiin paljonkin. Kirk haastoi minua esittämieni biisien jälkeen:

– Oletko oikeasti menossa hulluksi ilman jotakuta? Ei porukka pysty samaistumaan sängyllä makoilevaan tyhjäntoimittajaan, vaihda se henkilö mieheksi, joka vetää aamulla siniset Levikset jalkaan ja paiskii kunnolla töitä.

Hauska miekkonen, jonka erilainen lauluntekofilosofia herätti uusia ajatuksia.

25-vuotiaan outlaw country -laulajan Tate Mayeuxin kanssa teimme country-blues-teoksen, joka kertoo ilmastointilaitteen korjaajasta. Kylmässä suihkussa odottavan naisen pelastus hiostavalta kuumuudelta on korjaajamies, joka tunnetaan nimellä The Cool Breeze. Samaistuttava tarina ainakin heinä-elokuiseen, keskilämmöltään noin 40 asteen Teksasiin, jossa ei ilman ilmastointia paljon juhlita. 

Jatkosuunnitelmiakin biiseille on. Osasta tehdään kunnon demot, joita tarjotaan eteenpäin. yhteiskeikkailusuunnitelmia ja House of Songs -happeningin järkkäilystä Suomessakin puhuttiin. Ja luulen, etteivät suunnitelmat jää vaan jenkkiläisen small talkin tasolle. Nämä tyypit ovat aikaansaavaa porukkaa.

Ikimuistoinen reissu takana. Kiitos House of Songs, kiitos Elvis ry. Kaiken Amerikassa näkemäni ja kokemani jälkeen täytyy sanoa Suomen musiikkiskenestä, että on meillä vaan todella kova meininki täällä. Kotimaisten musiikintekijöiden, tuottajien, medioiden, tapahtumajärjestäjien, bändien ja keikkamestojen ei tarvitse yhtään nöyristellä, saati sitten hävetä isompien edessä. Oli ilo tulla takaisin.

Teksti ja kuvat: Kimmo Numminen

Mikä THOS?

Austinissa tehdään uutta musiikkia

The House of Songs, THOS, on vaihto-ohjelma, joka edistää eri kulttuureista tulevien tekijöiden verkostoitumista sekä tuottaa uutta musiikkia. Sen taustalla toimii tanskalainen musiikintekijäjärjestö DJBFA (The Danish Society of Jazz, Rock and Folk Composers). 

Musiikkia lähdetään tekemään Austiniin, Teksasiin, The House of Songs -taloon, joka on varusteltu lauluntekoa ajatellen. Talossa asuu vaihto-ohjelman vieras sekä paikallinen, ammattimainen musiikintekijä, jonka THOSin organisaattori, musiikintekijä ja tuottaja Troy Campbell on valinnut.

Konseptiin kuuluu myös mahdollisen co-writing-tuotannon esittäminen Austinin live-klubeilla ja mahdollisuus nauhoittaa demoja. 

Miten sinne pääsee?

THOS:iin valitaan vuosittain 2–3 osallistujaa Elvisin jäsenistä. Lähtijät valitsee The House of Songs -vaihto-ohjelma. Hakuaika on kerran vuodessa, ja vierailun kesto on noin kaksi viikkoa.  Hakuaika on aina vuodenvaihteessa, ja siitä ilmoitetaan tarkemmin Elvisin nettisivuilla, uutiskirjeessä ja Facebookissa. 

Elvis osallistuu vaihto-ohjelmaan lähtijöiden kustannuksiin maksamalla asumisen talossa ja 1000 euroa matkakustannuksia.

Teksti: Nina Lith

Lisätietoja
www.thehouseofsongs.com

musiikintekijat.fi