Karjalaisen säveltämä ja sanoittama Perutaan häät ei kauaa ehtinyt levy-yhtiöissä pyöriä, kun tuottaja Seppo Matintalo nappasi sen Anne Mattilan kesäsinkuksi 2005. Teksti rikkoi perinteisiä iskelmän rajoja ja se puhutti. Mutta ennen kaikkea se nousi valtaisaan suosioon, ja Mikon puhelin alkoi piristä.

Karjalainen teki jo ala-asteella sanoituksia omalle rokkibändille, ja 2000-luvun alussa BetoniHank-bändi teki levynkin, mutta se ei oikein lähtenyt kiitoon. Kun sitten Johanna Kustannuksen Sini Perho kysyi, löytyisikö jotain iskelmää, niin Mikko vastasi tietämättömän itsevarmuudella, että löytyy.

– Suhtauduin lievän halveksivasti ja ajattelin, että iskelmiä heitellään ihan lonkalta. Voi olla, että Perutaan häät -biisin menestys vielä lisäsi vähättelevää asennettani. Koltiaisen virnuilua, rokkari tekemässä vähän iskelmää. Biisi oli myös ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen oma iskelmäsävellykseni. Soitan sen verran kitaraa, että kykenin juuri ja juuri tuollaiseen humppaan.

– Tekstiin vaikutti pohjimmiltaan päivätyöni sosiaalialalla. Lähtökohta oli eräänlainen vastine Pekka Ruuskan Hei me mennään naimisiin -kappaleelle. Siinä oli varmaan jotain kannanottoa perheen perustamiseen liian nuorena, häähypetykseen ja kaiken vaaleanpunaistamiseen. Ehkä mulla oli joku trauman tapainen överiksi vietyyn kermakakkuiluun. Olin myös vauvalapsiperheen isänä törmännyt arkeen kunnolla, ja johonkin piti purkaa tuntemuksia terveellä tavalla.

”Näitähän tulee”

Alkuhuumaa seuranneisiin lukuisiin sanoituspyyntöihin Karjalainen kuittaili huolettomasti, että näitähän tulee. Mutta eihän niitä sitten tullut. Tuli lopulta vain hirveä krapula, kun tajusi, että hitti oli puhdas sattuma, tuurilla tullut.

– Tai kyllähän niitä tekstejä tuli, mutta ei mitään kelvollista. Lähettelinkin niitä rasittavuuteen asti. Kyllä tuolla jossain vielä muistetaan, että niitä on sadellut. Multa puuttui täysin näkemys siitä, mikä on paskaa ja mikä ei. Tajusin melko pian, etten osaakaan tehdä, ja etten ehkä enää koskaan saa tehtyä yhtään mitään. Yritin välillä unohtaa koko homman, mutta kun bänditouhu hiipui hiljalleen, halusin kuitenkin täyttää tyhjiön. Päässäkin pyöri koko ajan melodioita, joita säveltäjät edelleen lähettivät.

Pitkä hiljaisuus

Alkoi hiljainen kausi, ja Karjalainen alkoi opiskella kirjoittamista. Hän harjoitteli, kirjoitteli ja testaili. Samalla kunnioitus tekemistä ja iskelmää kohtaan kasvoi.

– Luin kaikenmaailman oppaita ja perehdyin laululyriikan kirjoittamisen tekniikkaan järjestelmällisesti. Hullaannuinkin siitä, riimeistä ja sellaisesta. Vei aikaa, että pääsin hullaantumisesta irti.

Pikkuhiljaa Mikko alkoi nousta pettymyksestä, jota omat katteettomat lupaukset ja osaamattomuus olivat hänelle aiheuttaneet. Vuodessa syntyi kuitenkin vain 3-4 valmista tekstiä. Matti Mikkolan säveltämä

Mansikkaa ja valkoapilaa, joka julkaistiin Neljänsuoran sinkkuna 2009, oli vihdoin biisi, joka antoi taas uskoa omiin tekemisiin.

– Jälkikäteen ajateltuna se, että tarjoilin alussa kaikki huonotkin lyriikat estoitta eteenpäin, oli tyly, mutta hyvä koulu. En ole enää niin herkkänahkainen. Huono teksti on huono, enkä lähde sitä jauhamaan. Nykyään lupaankin vain yrittää ja jätän itselleni kieltäytymisvaran. En halua ottaa liikaa paineita ja luvata olemattomia. On niin arka homma, saako aikaan tekstin, joka puoltaa paikkaansa. Jäi alussa niin paljon tekemättä.

Yhteistyötä ja sauvakävelyä

Perutaan häät -biisi mahdollisti nopean verkostoitumisen, ja halukkaita yhteistyökumppaneita ilmaantui ilman omaa aktiivisuutta. Karjalaisen ei ole siltä osin tarvinnut käydä useimmille tekijöille tuttua, tuskaista ja pitkää polkua, johon monen kärsivällisyys ei riitä.

– Onnellista on ollut, että yhteistyökumppanit eivät hylänneet. Mutta heidän luottamuksensa takaisin saaminen on vaatinut työtä ja onnistumisia. Minun ei ole tarvinnut kuitenkaan koskaan aktiivisesti hakea kontakteja. On ollut myös suuri onni saada tehdä heti alusta alkaen hyvien säveltäjien kanssa.

Eniten sanoituksia Karjalainen on tehnyt Antti Kleemolan ja Matti Mikkolan sävellyksiin. Matin kanssa mennään melodia ja Antin kanssa teksti edellä. Kummassakin on etunsa.

– Aluksi, kun homma oli enemmän lapsenkengissä, tein blancoja tekstejä. En saanut valmiiseen melodiaan mitään kunnollista aikaiseksi. Olikin kova työ opetella tavujen kanssa puljaaminen. En ehkä myöskään osannut oikein kunnioittaa säveltäjän työmäärää siellä demon nannatuksen ja rämpytyksen takana. Olen pikkuhiljaa oppinut haistelemaan demolta olennaisen ja erottamaan hyvät melodiat huonoista. Hakeudun demon äärelle tunnustellen, herättääkö se sanoitukseen innoittavia tunteita ja kuvia.

– Yleensä kuuntelen työn alla olevaa demoa, kunnes alkaa löytyä tekstin maisema ja punchline. Sauvakävely on hyvä tapa päästä melodiaan kiinni. Kierrän Palokkajärveä ja annan demon luupata korvissa. Jos kuningasideaa ei tule, niin ainakin saan liikuntaa. Se on sellainen yhden ihmisen win-win-tilanne. Olen alkanut pitää yhtenä demojen esikarsintakriteerinä sitä, tuleeko heti olo, että tuollaisen osaisin itsekin säveltää. Jos tulee, niin biisi ei pääse sauvakävelylle. Hyvä sävellys alkaa kirjoittaa itse itseään, loppu on sinnikkyyttä ja tekniikkaa.

Viime aikoina Karjalaisen käsiin on eksynyt niin paljon hyviä sävellyksiä, että hän on keskittynyt niihin. Teksti edellä kirjoittaminen on jäänyt turhankin vähiin.

– On kiva aloittaa tyhjästä ja alkaa leikkiä, katsoa mitä syntyy. Yölle on Kleemolan kanssa tehty biisit teksti edellä. Pitäisi olla aikaa ja pöydän pitäisi olla tyhjä. Leikkimisestä tyhjällä paperilla tulee syyllinen olo, kun on luvannut tehdä muuta. Se, että antaisin itseni haahuilla ja tehdä jotain tulosvastuutonta, on mulla vielä opettelussa. Syntyneistä muhjuista saatta löytyä sattumia, joita voi lähteä jalostamaan biisiksi.

Riimustelut farkkurepussa

Karjalainen taistelee nykyisin jokaisen biisin aloittamisen kanssa. Sauvakävelyn lisäksi aloitusapuja löytyy esimerkiksi fiilistelemällä muiden musiikkia, useimmiten ulkomaista. Tyttären tekemä farkkureppu on täynnä kymmeniä eri kokoisia vihkosia, joihin on siunaantunut kaikenlaista selvinä ja epäselvinä hetkinä riimustettua. Kännykän muistitila on myös tukossa. Ideoita pulpahtelee milloin missäkin.

– En varsinaisesti lähde metsästämään aiheita. Niitä vain tulee tai sitten ei. Ruohonleikkaajalla on kivisilmä, mulla on lauluntekijän silmä, mutta vältän sitä, että alkaisin pitää itseäni varteenotettavana sanoittajana, etten taas ajautuisi nurkkaan. Ehkä se on pelkuruuttakin. Tuntuu, että olen tehnyt niin vähän, ja pitää vielä kovasti harjoitella. Mutta kyllä mä tavallaan elän koko ajan kirjoittajan elämää. Se on tapa olla. Kuulostaa pöljältä, mutta kirjoittaisin, vaikkei mitään julkaistaisikaan.

Ensin hahmottuu tekstin teema eli se, mitä tekstillä on tarkoitus yrittää sanoa. Lauseet Karjalainen valjastaa teeman palvelukseen. Lauseet onkin hänen haasteistaan seuraava. Niihin pitäisi paneutua enemmän.

Hiljattain julkaistu Aki Louhelan säveltämä ja esittämä Neiti Etsivä oli pitkästä aikaa ensimmäinen teksti, jota hän lähti rakentamaan sillä asenteella asenteella, että tehdään lauseita ja niistä sitten muotoutuu se juttu.

Jumppaa ja suklaata

Karjalainen sanoo kirjoittavansa enemmän huonoja kuin hyviä tekstejä, mutta osaa jo jättää ne lähettämättä. Tekeminen hidastuu koko ajan, koska tekstien omatoiminen jumppaaminen on lisääntynyt. Hän säilyttää eri työvaiheita varalla ja tallentaa ne järjestysnumerolla. Joissain tapauksissa yhden tekstin versiomäärä on kasvanut pariinkymmeneen.

– Silloin tällöin kuitenkin lipsahtelee ja tulee lähetettyä levy-yhtiölle biisejä liian aikaisin. Olen niin innoissani, etten malta jumpata loppuun. Sen takia joku biisi saattaa olla menemättä eteenpäin. Onhan se hölmöyttä, mutta tekstin voi ottaa uudelleen pöydälle, jumpata kuntoon ja tarjota muualle. Pitäisi kuitenkin malttaa nukkua edes se yksi yö, ennen kuin lähettää.

Tutun säveltäjän kanssa voi häpeilemättä pallotella vajavaisempaakin tekstiä. Säveltäjä huomaa tekstin kryptisyydet, jotka poistetaan ennen eteenpäin lähettämistä. Muutospyyntöjen osalta kieltäytymisen raja menee huolella mietityn teeman katoamisvaaran liepeillä. Muutoksiin, joissa tekstin ydin katoaa, ei Karjalainen suostu.

– Jos arvostan tuottajaa, teen pyynnöstä korjauksia. Mikkolan Matti esimerkiksi ei päästä helpolla. Ymmärrän sen hyvin, koska häneltä tulee hienoja sävellyksiä. Usein haetaan yhtä sanaa tai jotain tiettyä sävyä. Jumppaaminen kannattaa, vaikka toki se välillä hermostuttaakin. Mutta menee moni tekstini läpi ilman jumppaakin.

On myös käynyt niin ikävästi, että joku tuottaja on loukannut tekijän oikeuksia muuttelemalla tekstiä omin luvin. Karjalainen sanoo, että on hirveää kuunneltavaa, kun tekstin juttu katoaa niin, ettei itse enää pysty seisomaan tekstin takana. Näissä tapauksissa hän onkin sitten piiloutunut salanimen taakse.

Kun teema ja kuva biisistä ovat omassa päässä selkeinä, on pidettävä huoli, että ne pysyvät kuulijallekin selkeinä. Oma vaimo on joutunut usein tulilinjalle lukemaan tekstejä kyllästymiseen asti.

– Uskon vaimoani. Hän on hyvä kuluttaja ja hänellä on hyvä maku. Hän on korvaamaton opponentti. Välillä hän ei vain meinaa suostua tehtävään, joudun houkuttelemaan suklaalla. Vaimo on harjaantunut kuuntelemaan niitä yninöitäkin, joita tuottajilta tulee mp3-muodossa, laitan vain tekstilapun käteen. Tuomio tulee tottuneesti: ”Eihän tää kosketa ketään”.

Täysin pettämätön ei vaimonkaan maku ole. Hän on kerran joutunut perumaan puheensa. Perutaan häät sai aikanaan tuomion, ettei tuollaista renkutusta kukaan jaksa kuunnella.

Mikä pistää tekemään?

Karjalainen pohdiskelee missiotaan lauluntekijänä.

– Kai lauluilla jotain voi muuttaa. Vai liekö se kohdallani eräänlaista ihmisen dokumentointia? Jos tekstini ruoditaan rangoiksi, niin kai sieltä löytyy yhteiseksi nimittäjäksi pienemmän ja heikomman puolella oleminen. Työssäni sosiaalialalla näen paljon pahaa ja epäkohtia. Ehkä kuohahdukseni siirtyvät teksteihini, pitää yrittää jotenkin vaikuttaa. Ihmisten väliset suhteet, ihmisen hauraus ja repaleisuus ja se, etteivät asiat ole mustavalkoisia, pistävät kirjoittamaan.

– Vaikeista ja vaietuista asioistakin pitää tehdä lauluja. Vaikkapa siitä, mitä kaikkea pahaa tehdään uskonnon ja anteeksiannon varjoissa. Mutta tuo on vaikea laji. Miten tehdä, että biisillä olisi elinmahdollisuudet. Arat aiheet pitää tehdä tosi taiten tai sitten ei ollenkaan. Rohkeita artistejakaan ei montaa ole, moni pelkää tahraavansa artistikuvansa. Yleensä arkoihin asioihin tarttuvat herkemmin lauluntekijä-laulajat.

Epäkohtien markkeeraaminen tulee välillä Karjalaisenkin kurkusta ylös. Hän haluaa tehdä pääosin tekstejä, joissa toivoa.

Valinnan vapauden vaaliminen

Karjalaisella on päivätyö ja kolme lasta ja ehkäpä haave, että kirjoittamisella voisi elää. Hän on vähentänyt päivätyön määrää, mutta vähentää voisi pikkuhiljaa enemmänkin. Perheellisen kuvio vaatii kuitenkin säännöllisen tulon, ja toisaalta päivätyö antaa luvan olla tekemättä yhtään biisiä. Valmiita tekstejä syntyy nykyisin keskimäärin 3-4 kuukaudessa. Niistä puolet on elinkelvottomia. Aihioita putkahtelee mieleen päivittäin, ja keskeneräisiä tekstejä on kovalevyllä satoja.

Uran alkuvaiheen kokemukset ovat jättäneet Karjalaiselle vahvan varauksen omalle valinnan vapaudelle. Sitä hän vaalii ja varoo sen menettämistä hyvinkin tarkasti.

– Haluan asettua biisin äärelle ja tehdä sen kunnolla. Jos tulee esimerkiksi sellainen tuntuma, että levy-yhtiö lähettää saman sävellyksen kahdellekymmenelle tekijälle sanoitettavaksi, en edes aloita. Se on menetetty peli, haluan käyttää sen ajan johonkin muuhun. Valinnan mahdollisuus on jättää tekemättä.

– Yhtäältä haluan varata itselleni vapauden tehdä omalla tahdillani, toisaalta tarvitsen deadlinet, jotta valmistakin syntyisi. Suoltaa en halua, mulla on tarve tehdä tekstit sellaisiksi kuin haluan niiden olevan. Haluan seisoa jokaisen tekstini takana.

Luovuus ehtyy jokaisen biisin jälkeen, mutta siihen tottuu. Karjalainen osaa antaa itselleen luvan pitää taukoa. Vähän ajan päästä taas syntyy ja tekemisestä innostuu.

– Pitää opetella sanomaan rohkeasti, ettei ehdi, ei mahdu, ei syntynyt. Samalla tavalla, kuin ei halua itseänsä roikotettavan ja pidettävän epätietoisuudessa, ei saa itsekään roikottaa muita.

Hihittelyä ja nautintoa

Karjalainen ei halua tuoda itseään julki sanoittajana. Hän nauttii kulisseissa touhaamisesta.

– Olen kieltäytynyt lehtijutuista säännöllisesti. Tämä juttu on poikkeus, koska lukijoina ovat pääosin kollegat. Ei mua tarvitse tuntea, eikä kenenkään tarvitse olla musta kiinnostunut tekijänä. Hihittelen ja nautin silti onnistumisista itsekseni.

– Tekijöiden ammattiyhdistykset ovat tarpeellisia, mutta aktivistiksi olen huono. Oma päätyöni pyörii niin paljon epäkohtien ympärillä, että tekijänä haluan vain nauttia olostani sellaisissa hetkissä, kun ajatukset menevät lujaa, mutta eivät törmäile edes toisiinsa, ja teksti alkaa hahmottua.

Sanoittamisen ohella Karjalainen tekee näytelmiin musiikkia ja äänimaisemia. Nukketeatteri Akseli Klonk koostuu kaveriporukasta, jolla on Karjalaisen mukaan räjähtänyt ja turboahdettu käsitys nukke- ja välineteatterista.

– Niinpä mun niille tekemät musiikitkin ovat sitten sellaista ”polkuharmooni-balalaikka -venkoilua”. Tervetullutta vaihtelua sanoittamiselle.

Tämä minä nyt

Karjalainen uskaltautuu tunnustamaan, että kaiken nuoruuden aikaisen rock-touhuilun rinnalla kulki sittenkin jo vankka viehtymys iskelmämusiikkiin, varsinkin vanhaan sellaiseen.

– Tunsin aitoa kiinnostusta ja suurta kunnioitusta esimerkiksi Georg Malmsténia, Tapio Rautavaaraa, Juha Vainiota ja muita suuria tekijöitä kohtaan. Sitä viehtymistä piti vain rokkipiireissä naamioida pelleilyn alle, tehdä iskelmää muka piloillaan.

Karjalainen ottaa uran alkuvaiheen ”iskelmäpaskan” nykyään aika vakavasti. Se ei ole enää vitsi.

– Se rokkari silloin ja tämä minä nyt, eivät enää ymmärtäisi toisiaan.