Musiikintekijät -logo

Herkkää rocklyriikkaa ja rosoista bluesia

Herkkää rocklyriikkaa ja rosoista bluesia

Tammikuun pakkaset ovat kovimmillaan. Juttelen aamutuimaan puhelimessa hyväntuulisen miehen kanssa.

Lindholmin Dave vaikuttaa lähinnä nöyrältä soittajapo jalta luurin toisessa päässä. Tuntuu muuten hullulta ajatella, että tämän seestyneenoloisen lauluntekijän sisällä asustaa se keikoilla hurjasti kitaraa vinguttava, hikinen ja energinen bluesmies, jonka soitto sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Ja kyllähän ne laulutkin, varsinkin monet suomenkieliset klassikot, ovat mieleen jääneet…

Dave Minkälaisten töiden parissa puuhastelet tällä hetkellä?

Olen keikkatauolla tammi- ja helmikuun. Mä aattelin kehitellä vähän uusia juttuja, haen uusia soundeja. Pidän tällasta luovaa jaksoa. Maaliskuussa lähden sitten taas tien päälle, ja katotaan sitten, onko uusia biisejä syntyny…

Mitä kuuluu levytysrintamalle?

Viime vuoden puolellahan mä sain valmiiksi edellisen pitkäsoiton ”Punainen+”, jonka tekeminen tuntui hyvältä. Edellisestä suomenkielisestä levystä olikin vierähtänyt jo 5 vuotta. Oli muuten aika hämmentävää huomata, että nää nykybändit, Apulannat sun muut, käyttää niinku mun vanhoja sanontoja. Ja kun mä sitten olin kirjottamassa näitä uusia omia laulujani, tuntu ihan siltä, että mä matkin näitä nykyisiä uuspunkkareita, vai miksikä niitä nyt pitäis kutsua! Mut sit mä aattelin, et ääh – mä kirjotan, miltä musta tuntuu, enkä mieti tollasia! Mullahan oli muuten älyttömän upeet soittajatkin tällä levyllä. Rumpalina oli mm. Sami Kuoppamäki, ja oli hieno huomata, kuinka nää uudenkin sukupolven soittajat on älyttömän hyviä ja luovia muusikoita.

Kuinka biisisi syntyvät?

Mullahan ei varsinaisesti oo mitään systeemiä. Mä saatan laulella tai soitella jotakin, ja voi olla, että sanatkin tulee heti samalla kertaa. Mutta joskus on niinkin, että joku juttu ei valmistu millään, vaan pyörii mielessä kymmenenkin vuotta, mutta siitä puuttuu jokin olennainen asia, ja sitten jonain kauniina päivänä vaan saattaa yhtäkkiä loksahtaa kohdalleen. Joskus korvissa soi joku älyttömän hyvä sävel, mutta sopivaa tekstiä ei tule mieleen millään … Tai sitten sellastakin tapahtuu, että kun istuu vaikka linja-autoaseman baarissa, joku biisi tulee mieleen – ja se on siinä!

Et siis herää yhdeksältä aamulla työpäydän ääreen kirjoittamaan ja säveltämään?

No tostahan mä tein vähän niinku kokeen! Kun mä halusin pari vuotta sitten itselleni työhuoneen, ja vuokrasin sellasen suurin toivein. Siellä oli pianot ja kaikki vempeleet. Ja arvaappa, montako kertaa siellä tuli käytyä? Joo, tasan kaks kertaa! Että se siitä. Tästä aiheesta vois sen verran vielä jatkaa, että nykyään jo osaa odottaa sellasia ”taantumavaiheita”, luovuuden kannalta hiljaisempia ajanjaksoja. Nykyään mä en enää pelästy niitä. Nuorempana niitä hetkiä pelkäs – jos ei enää synnykään mitään! Nyt mä tiedän, että hiljaiselokin kuuluu luovaan prosessiin. Eli jos lauluja ei synny, niin ei sitten. Väkisin ei auta ruveta vääntämään. Se ois kornia.

Miten luonnehtisit omia biisejäsi? Mistä ne yleensä kertovat?

Mulla ei oo koskaan ollu mitään erityisteemaa. Ehkä Bluesoundsin aikoihin biisit kallistu vähän synkemmän puolelle. Mulle on yleensä tärkeetä, jos levykokonaisuutta ajatellaan, että ne biisit sopii keskenään sille levylle, vaikka ne ois erilaisiakin. Tosta teema-asiasta vielä sen verran, että musta siinä on ihan tarpeeks, kun koittaa jaksaa ihmisenä elää tätä elämää!

Mikä on paras ja/tai rakkain työsi?

No se vaihtelee vähän päivän ja tilanteen mukaan – mutta on tietysti joitakin itselle erityisen rakkaita biisejä. Tällä hetkellä tulee mieleen muutama, kuten esimerkiksi ”Puhtaat laivat” -biisi, joka on ”Sirkus”-levyllä vuodelta 1973. ”I´m gonna roll” on kans onnistunut. Senhän mä tein Rock´n´Roll Bandin kanssa vuonna 1975. Bluesounds-tuotannosta onnistuneimpia on ”The World” -biisi, joka on levytetty v. 1980. Sitten näistä suomenkielisistä valitsisin biisit ”Pieni ja hento ote” (”Aino”soololevy v. 1982) ja ”Anna kitaran laulaa vaan” (”LLL”, soololevy v. 1993). Tällä uusimmalla, Punainen + – levyllä, on mun mielestä semmonen hieno biisi kun ”Älä heitä toivoo pois”.

Huomenna muuten jos olisit kysynyt, ois voinu tulla eri biisit mieleen …

Ikimuistoisin hetkesi lauluntekijän urallasi?

Se oli mulle kova juttu, kun Eero, Jussi and the Boys levytti livelevylleen vuonna 1974 tekemäni biisin ”Rockadillo”; jonka olin itse levyttänyt ”Sirkukselle” v. 1973. Oli hienoo, kun nää vanhat konkarit otti tän biisin omakseen. Se on mulle jääny kyllä mieleen.

Millainen olit nuorempana, uskaltaako kysyä?

Noo, mä olin kyllä aika villi! Ja ehkä vähän kusipäinenkin… siinä jossain vaiheessa, lähinnä 70-luvun alussa. Oli se niin kova juttu, kun yhtäkkiä kaikki ihmiset tunsi ja niin no… vois kai sanoo, että kusi tais nousta päähän. Onneks se ei jääny pysyväksi tilaksi! Ja mä olen muidenkin kohdalla, jotka on kokenu vastaavaa, huomannut sen aika ohimeneväksi jutuksi. Kyllä musiikin kanssa on ennen kaikkea oltava nöyrä. Muuten ei tule mitään.

Kuinka musiikki muuten tuli elämääsi?

Kun mä kuuntelin kotona Dylania, Maggie´s Farmia, se kolahti mulle kertaheitolla… Meillähän oli kotona siinä mielessä mukavaa, että musiikki oli niinku jokapäivästä leipää. Isä soitti ja broidi soitti. Ja mähän aloitin kitaransoiton jo 13-vuotiaana. Isä tunsi hyvin Innasen, ja sillä oli sellanen nailonkielinen kitara, jonka isä siltä mulle osti. Siitä se sitten alkoi. Nää soittohommat.

Mikä saa sinut pysymään alalla, musiikin parissa?

Mun vastaukseni tohon on helvetin yksinkertainen. Mä rakastan musiikkia, enkä mä voi elää ilman sitä. Vaikka kyllähän tää monella tavalla on aika ääliömäistä touhua! Mutta siltikin. Ja tää rakkaus musiikkiin on mulla kestänyt jo 34 vuotta … että aika kestävää sorttia…

Kiitos Dave haastattelusta ja ajatuksista. Näistähän vois meikäläinenkin oppia jotain …

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/1999

Selaa lehden artikkeleita