(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Koska minä orkesterini Turo’s Hevi Geen kanssa levytän ja esitän pääasiassa muiden sävellyksiin rukkaamiamme omia sanoituksia tai jopa käytämme joskus sävellyksen lisäksi isoja osia originaalista tekstistä, tulee meidän silloin toki saada teoksiimme kaikkien oikeudenomistajien lupa. Hyvä niin, sillä satumme kunnioittamaan tekijänoikeuksia.

Toki myönnän, että tehdessämme yhdeksän vuotta sitten ensimmäistä Santapaperia-levyämme emme olleet sekä oman että levy-yhtiön kokemattomuuden vuoksi tarkalleen perillä, kuinka näissä asioissa tulee menetellä. Levy sisälsi huikeat määrät sävel-inserttejä sieltä täältä, ja niiden soitua tiuhaan radiossa alkoivat monet – syystäkin – ihmetellä, että tuota ei ollut minulle kerrottukaan. Niinpä menikin lähes vuosi Teoston ja kaikkien asianosaisten kanssa neuvotellessa, että saimme kaikkia tyydyttävät teosilmoitukset aikaiseksi. Lakituvilta onneksi vältyttiin, mutta prosessi otti joka tapauksessa voimille.

Sitten kuulimme jostakin, että jos tekee mieli versioida jokin laulu, siihen pitää hakea lupa seuraavalla tavalla: Teostosta saa laulun kaikki rekisteröidyt tiedot; säveltäjät, sanoittajat, sovittajat, kustantajan. Sitten laaditaan kohtelias kirje kustantajalle, jossa lupaa pyydetään (en tiedä vieläkään, puhutaanko nyt sovitus- vai mistä luvasta). Manus-tapauksissa posti lähtee tietenkin suoraan tekijöille. Jo tuossa vaiheessa kirjeen liitteeksi kannattaa laittaa laaja esittely artistista sekä tietenkin se uusi teksti ja myös mahdollinen nuotinnos uudesta sovituksesta, jota emme tosin ole koskaan tehneet, koska emme osaa nuotteja. Englanninkielisen piisin uusi suomenkielinen teksti tulee kääntää sanasta sanaan jälleen englanniksi siten, että samat rivit on ladottu vierekkäin. Sitten vain odotetaan vastausta.

Originaalien suomalaislaulujen kanssa menettely on aika helppoa, jos tekijät vielä elävät. Heille voi vaikka heti ensimmäiseksi soittaa suoraan ja kysyä, mitä mieltä he hankkeesta ovat. Vastaus, on se sitten myöntävä tai kieltävä, tulee hyvin nopeasti. Ongelmana ovatkin ulkomaiset teokset! En millään jaksa ymmärtää, että vaikka lauluja kustannetaan juuri sillä tarkoituksella, että niitä myydään mahdollisimman moneen paikkaan, niin kuitenkin, kun lupia haetaan varsinkin suurilta kustantajilta, tuntuu, ettei heitä kiinnosta aineistonsa kaupankäynti lainkaan.

Kerronpa joitain matkan varrella sattuneita tapauksia: Haimme Jukka Kuoppamäeltä lupaa tehdä uusiksi kappale Sininen ja valkoinen. Siispä lähetimme kohteliaan kirjeen hänelle Saksaan uuden Punaiset on silmät -tekstin kanssa. Jukka vastasi käsinkirjoitetulla kirjeellä aloittaen: “Annan luvan…“ ja myöhemmin jatkoi: “…toivon, ettei Suomen kansa pidä sitä pyhäinhäväistyksenä.“

Kerran pyysimme Juice Leskiseltä lupaa Kaksoiselämää-kappaleen versiointiin nimellä Portsarin elämää. Vastaus tuli nopeasti: “Huono vitsi, ei käy!“ Parin vuoden päästä ajattelimme kysyä lupaa uudestaan. Tuolloin pääsin neuvottelemaan maestron kanssa asiasta kasvotusten. Lopuksi Juice käski minun kirjoittaa tekstin muutaman kerran uudestaan, ja muistaakseni kuudennen version jälkeen sain faksin, jossa luki: “Minun puolestani Portsarin elämää on nyt kypsä vaikka äänitteelle tallennettavaksi.“ Hän oli siis tarkka siitä, että jos hänen nimensä näkyy krediiteissä, ei jälkikään saa olla mitä sattuu.

Kahteenkin kertaan olemme pyytäneet Pentti Viherluodolta lupaa laulunsa Puhelinlangat laulaa muunnokseen Puhelinlangat kaulaan. Hän kielsi sen sekä suullisesti että kirjallisesti. Perusteluina hän mainitsi laulun olevan niin olennainen osa Katri-Helenan uraa, ettei se ansaitse moista käsittelyä. Toinen, erittäin ymmärrettävä syy oli, että laulun teksti on hänen edesmenneen veljensä tekemä, ja tätä hän haluaisi myös kunnioittaa. Siispä luovuimme k.o. piisistä samantien, vaikkakin hampaat irvessä, sillä versiomme olisi ollut hiton hauska. Huomautettakoon, ettei tekstimme ole rienaava, törkeä eikä millään tavalla loukkaava, vaan ainoastaan tarina puhelinlankoja keskiyöllä korjaavasta sankarista.

Useimmiten ulkolainen kustantaja ei vastaa lupapyyntöihin millään tavalla. Siis ei myönnä eikä kiellä. Ei useiden faksausten ja soittojen jälkeenkään. Ilmeisesti pitävät Suomea sen verran periferisenä paikkana, etteivät näe siitä olevan mitään hyötyä heille. Jos nyt lupa sitten heltiääkin, täytyy kaikki tekijänoikeudet luovuttaa alkuperäistekijöille ja kustantajalle. Suomenkielisestä tekstistä ei siis saa edes alisanoittajan osuutta, sovitusosuuksista tai alikustantamisesta puhumattakaan. Ainoana poikkeuksena täytyy mainita Prestige Music ja John Fogertyn kappaleet Proud Maryja Molina, joiden suomennoksista saan kahdeksan prosenttia mekanisointiteostoja!

Niinpä niin, näitä olisi vaikka kuinka paljon: parhaillaan ovat puolisen vuotta olleet luvanhakukierroksella kappaleet Singin’ the blues, Let’ s stick together, Rubber bisquit jne… Ja sitten meiltä vielä kysellään, miksei levytystahtimme ole tiiviimpi. Missähän vaiheessa mokoma vaikeneminen voitaisiin tulkita myöntymisen merkiksi? Ai niin: kappaleesta Teenage nervous breakdown saimme jo neljän kuukauden ja kymmenen faksin jälkeen vastauksen: Ei käy!