Hannu Sepponen
Tohtori Orff ja herra Dalcroze esittää massasta poikkeavaa musiikkia. Tavallisten soittimien lisäksi trio käyttää erikoisempiakin työkaluja: pahvilaatikoita, pulkkaa, avaimia ja tiskiharjaa. Huhtikuussa ilmestyneellä levyllä kuullaan mm. rautaovea, tietokoneen näppäimistöä sekä askeleita.
Suurimman osan orkesterin lauluista on tehnyt pitkä ja pitkätukkainen monitoimimies, lastentarhanopettajapuuseppämuusikkoperheenisä Hannu Sepponen.
– Aina olen kuitenkin ollut myös pelimanni, vaikka välillä yritinkin tehdä oikeasti tärkeää työtä. Puuseppänä meinasin pelastaa maapallon tekemällä käsilläni mutta kädet eivät piisanneet. Viimeiset neljä vuotta olen ollut päätoimisesti pelimanni ja nimenomaan lastenmuusikko.
Tohtori Orffin ja herra Dalcrozen kolmas äänite on nimeltään ”Muu vaara”.
– Uuden levyn teemana on vaarallisuus, onhan lapsuus vaarallista aikaa. Äänite on suunnattu kadonneen lapsuuden sankareille, siis noin 7-12-vuotiaille jotka ovat ankarassa ristitulessa aikuismusiikin ja TV-sarjojen painostuksen alla.
– Yritimme tehdä hurjan ja tarpeeksi vaarallisen levyn, jonka kuulijat voivat ylpeänä myöntää omistavansa. Sekä sävellys-, sanoitus- että soitantapuolella lopputulos on mielestäni onnistunut. Pitkästä aikaa löysimme sähkökitaran ja sähkökitarointia onkin levyllä varmaan ihan riittävästi, Hannu tuumailee.
Bändin virallinen kitaristi on Ojalan Kimmo mutta kyllä kitara sopii Hannunkin käteen. Pollarin Matti hoitelee puhaltimet ja haitarin. Kaikki käyttävät tarvittaessa myös epätavallisempiakin ”soittimia”.
– Meillä on uudella levyllä semmoisiakin biisejä, jotka mittaavat mitä lastenmusiikki voi olla. Varmasti joku sanoo niistä, että ne ei ole lastenmusiikkia. Eihän me sitä kyllä aina itsekään tiedetä, onko ne sitä.
Biisin syntyvaiheessa Hannulla on vain aavistus siitä, että kyseessä saattaa olla lastenmusiikkia, että yleisö saattaa olla viehättynyt teoksesta. Vasta esitystilanteessa paljastuu totuus, kun lapset reagoivat kasvoillaan ja koko ruumiillaan.
– Tietysti on palkitsevaa saada taputuksia ja konsertin jälkeen kehuja. Mutta olemme lapsellisesti innostuneita myös silloin kun bändinä saamme omia laulujamme valmiiksi. Emme tarvitse massan antamaa hyväksyntää saadaksemme tekemisistämme positiivistä fiilinkiä.
– Täytyy antaa hyvälle ja hullulle levy-yhtiöllemme (Johanna) kiitos, sillä saimme vapaat kädet käyttää omia näkemyksiämme ja tiettyjä soittajia. Studion ja tuottajankin (Kettusen Edu) saimme valita itse, kiittelee Hannu.
Musiikissa kuuluu globaalinen ajattelu
Musiikkiurastaan Hannu antaa kiitokset Tekniikan Maailmalle josta löytyi 70-luvun alkupuolella sähkökitaran rakennusohjeet.
– Kaverin kanssa rakennettiin sähkökitara lehden ohjeen mukaan. Nykyisiin verrattuna se oli huono soittaa ja muutenkin hirveä. Mutta se oli komea ja siitä lähti tarpeeksi paljon ääntä. Silloin heräsi kiinnostukseni musiikkiin.
– Sitä ennen olin soittanut hirvipeijaisissa rumpuja. Oikea rumpali puuttui ja pääsin hänen tilalleen, kertoo Hannu.
Hän on opiskellut muusikoksi itse tekemällä ja soittamalla. Alle parikymppisenä mies surffaili uuden aallon vauhdittamana ja hevirokkia soittaen.
– Uran alkuvaiheissa soitimme aika vaikeita lauluja, mm. Led Zeppeliniä ja Jethro Tullia. Pikkuhiljaa siirryin oman musiikin tekemiseen erinäisten bändien kautta. Noitalinna Huraa vaikutti vuosina 1985-92. Yhtyeestä muodostui naivismin ja sadun äänenkannattaja. Isoja levyjä syntyi neljä ja singlejä vielä enemmän. Kokoelmalevy niistä tehtiin muutama vuosi sitten.
Hannun oma soololastenlevy ”Tyy ti ti” julkaistiin 1993.
– Sen jälkeen luulin lopettavani musiikin tekemisen. Perheeseen syntyi kolme lasta ja olin välillä koti-isänä. Sitten iski kriisi ja kävin puuseppäkoulun 30-ikävuoden jälkeen. Pääni läpi kävi vahvasti vihreysaate ja linkolalaisuus enkä ole vieläkään luopunut niistä ajatuksista. Mutta nyt ajattelen enemmän itseäni ja perhettä sensijaan että pelastaisin koko maailman.
– Vihreä linja ja globaalinen ajattelu on kuitenkin aistittavissa myös T.O.H.D:n lastenmusiikista. Ei siinä nimittäin kovin montaa vuotta mennyt kun jo olin jälleen tukka putkella menossa keikoille, Hannu toteaa.
Nykyinen pääsoitin on pahvilaatikko. Lisäksi Hannu taitaa mm. pulkan ja hiekkasankojen käytön sekä kitaran, rummut ja kanteleen. Laulupuolikin on hallinnassa.
– Mutta nuotteja en hallitse lainkaan, ne on mulle ihan outoja. Sointuja osaan ottaa mutten välttämättä tiedä niitten nimiä. Otteeni on tämmöinen kansanpelimannimainen, tunnustaa pelimannisetä.
Ei nimi bändiä pahenna
– Matti ja Kimmo olivat soittaneet duona jo vuoden verran mutta heidän setissään oli noin puolet tekemiäni lastenlauluja. Oli helppo tulla bändiin mukaan kun laulut olivat jo tuttuja, Hannu kertaa T.O.H.D.-trion alkuvaiheita.
Hän muistelee hartaana bändin ensimmäistä esiintymistä.
– Se oli merkittävä, hurmoksellinen ja lähes uskonnollinen kokemus Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 1996. Yhden talon nurkalla kello 23 illalla aloimme vain soittamaan emmekä odottaneet tilanteelta mitään. Hereillä olevia lapsia ja aikuisia tuli kuuntelemaan ja tilaisuudesta muodostui hieno sekä lämminhenkinen yhteinen juttu. Koimme silloin, että saimme tehtävän jota meidän täytyy jatkaa.
Kaustinen saa Hannulta vilpittömiä kehuja. Hän suosittelee kansanmusiikkijuhlia sekä soittajana että kokijana. Muusikkona sieltä saa paljon ajatuksia sävellyspuolelle. Orkesterin persoonallisen ja hankalasti lausuttavan nimen keksivät Matti ja Kimmo.
– Pojat joutuivat lastentarhanopettajakoulussa pikaisesti keikalle opiston puffettiin. Juuri sitä ennen tunnilla oli puhuttu musiikkipedagogeista nimeltään Orff ja Dalcroze jotka vaikuttivat 1900-luvun taitteessa. Pojat miettivät, että tohtori O:sta ja herra D:sta saadaan vieläkin vaikeampi nimi kuin Fröbelin palikat. Hyvinhän pojat onnistuivat, kehuu Hannu.
Kulturellisia eväspaloja
Tohtori Orff ja herra Dalcroze eli T.O.H.D. eli Hannu Sepponen, Kimmo Ojala ja Matti Pollari.
Bändi treenaa usein Hannun luona Vammalassa. Vaihtelua harjoituksiin miehet saavat Matin aikuisorkesterin harjoituskämpällä Tampereella tai Kimmon kotikaupungin Jyväskylän kirjaston hiljaisessa huoneessa.
– Sinne me kannetaan pahvilaatikot, kitarat ja fonit. Kun huoneen oven laittaa kiinni niin ulkopuolelle ei kuulu mitään.
T.O.H.D:lle kertyy keikkapäiviä kymmenisen kappaletta kuukautta kohti. Jokaiseen niistä mahtuu kaksi tai kolme esiintymistä.
– Reilu sata päivää ollaan vuoden mittaan pois kotoa. Kesäkuu on yleensä aika hiljainen tapahtumien suhteen mutta jos meitä pyydetään jonnekin niin olemme valmiita menemään. Aktiivisesti emme silloin kuitenkaan esiintymisiä mihinkään tarjoa. Joulu on toinen aika jolloin yritämme rauhoittua.
– Tammi-helmikuussa ollaan tehty levyjä. Se on hyvä aika, sillä silloin kouluissa ja päiväkodeissa toivutaan vielä joulusta eikä heillä ole suurta tarvetta tilata esiintyjiä ulkopuolelta.
T.O.H.D. on päässyt keikalle Kanadaan asti. Se oli hyvä reissu mutta Hannu arvostaa myös tuikitavallisia arkipäivän esiintymisiä:
– Onhan se hienoa, että me kolme bändinä itse tekemällämme musiikilla ja showlla pystymme antamaan lapsille pieniä kultturellisia eväspaloja, joilla he voivat ilahduttaa itseään ja kenties muitakin keikan jälkeen.
Nykyajan lastenkultturista Hannulla olisi paljonkin sanottavaa. Ylen ja valtion tarjonta lapsille saisi olla monipuolisempaa. Yhden valopilkun Hannu sentään löytää:
– Radio Suomen ”Kimurantti” on hyvä ja hyvin tehty.
– Kiireisten vanhempien lapset joutuvat seuraamaan TV:stä aikuisten ihmissuhdemössöä. Lapsuusaika onkin nykyään lyhentynyt. Penninvenytyksen lisäksi T.O.H.D. pyrkii olemaan myös lapsuuden venyttäjä kulttuurin ja viihteen puolella. Hannu vierastaa pitkälle vietyä lastenkulttuurin tuotteistamista. Hän pohtii, onko kyse vain 40-vuotiaan aikuisen vanhanaikaisista mielipiteistä.
– En kuitenkaan haikaile oman lapsuuteni aikaisiin juttuihin vaikka haluan olla lapsien puolella.
Hannu ei turhia haihattele
T.O.H.D:n tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät jossain määrin ruusuisilta.
– Jos bändiä tilataan keikoille tätä tahtia niin olemme suhteellisen tyytyväisiä. Levyjä kyllä pitäisi saada kauppoihin näkyville entistä paremmin. Mitään toiveita tai haihatteluja isoista keikka-areenoista meillä ei ole. Meitä kiinnostaa enemmän laatu kuin määrä. Tohtori Orffilla ja Herra Dalcrozella on omat sivut internetissä.
– Niitä tekee fanipohjalta kaksi viehkoa kaustislaista tyttöä. Hyvä että joku muu hoitaa homman, meiltä sivujen teko ei olisi onnistunut, Hannu naurahtaa.
No, pääasiahan on että syntyy uusia, hyviä ja kivoja lauluja. Ja niitähän syntyy! Uuden vuosituhannen alussa Sepposella on Teostossa reilut 100 sävellystä ja sanoituksia muutama vähemmän.
Sovitukset on aina tehty bändin poikien kanssa.
Nelikymppinen pelimanni epäilee, että selkävaivat voivat haitata musisointia tulevaisuudessa. Varasuunnitelma on kuitenkin jo selvillä.
– Toivon, että silloin pystyn tekemään lauluja kotoa käsin toisille jotka pääsevät keikkailemaan. Ei mulla ole mitään sellaista vanhuudenkuvaa vastaan.
– Löydän varmasti aina aikaa kaikkeen mikä liittyy lastenkulttuuriin tai musiikkiin. Jos joku kaipaa sävellyksiä tai sanoituksia, jos ei osaa tai ehdi tehdä itse niin voi soittaa Sepposen Hannulle, vinkkaa Sepposen Hannu. Elvisläisille lähtee kannustavat terveiset: – Älkää luovuttako!
T.O.H.D:n nettisivuihin voi tutustua osoitteessa https://surf.to/orff/.
