Dave Grohl yritti valaista minulle kaupungin saloja noin kuukausi aiemmin, mutta kun lopulta vähän ennen matkaa koetin katsoa Yle Areenasta Sonic highwaysin Austin-jakson, oli katseluaika jo umpeutunut. Tyydyin ajatukseen, että minun tulee muodostaa käsitykseni musa-pitäjästä omin nokkineni.

Hipit samaan aitaukseen

THOSin idea on kollaboraatiossa. Troy Campbell, Austinilainen muusikko ja elokuvantekijä sekä THOS:n perustaja, mainitsi minulle kahteen kertaan tällaisen toiminnan olevan ”The future of the business”. Ja tätä sanomaa eteenpäin viemällä hän on koettanut saada lisää tukoijoita sekä edellytyksiä talon toiminnalle.  Troy on mainio seuramies ja jos ei itsellä ei ole paljoa kerrottavaa, voi antaa hänen  puhua loputtomiin ja kaiken lisäksi saa nauraa katketakseen miehen jutuille. Troyn punkahtava americana-tausta on varmasti syynä siihen, että THOS:n fiilis on enemmän individualistinen ja ruohonjuuritasolla. Tätä ei voi verrata suoraan kaupalliseen toimintaan, jossa kustannuslafka odottaa oven takana tilaustyönä tehtävää hittiä.

Ideana on enemmänkin laittaa hipit samaan aitaukseen ja katsoa, mitä syntyy. Voi syntyä ystävyyksiä, amerikkalainen lentää Skandinaviaan heittämään keikan baarin nurkassa, sekä yöpymään kaverin sohvalla tai omppu-hotellissa. Ruotsalainen ja suomalainen pääsevät näkemään median kautta koettua amerikkalaista todellisuutta ihan oikeasti. Tällaisen reissun jälkeen muusikko ei ole enää aivan entisensä ja vaikutukset voivat ulottua läpi elämän.

Infoa tuli niukasti Austinin suunnasta ennen matkalle lähtöä. Niinpä nojasin suomalaisiin ystäviini, jotka olivat olleet talossa aiemmin. Sain hyviä vinkkejä keikoista, ravintoloista sekä mahdollisista muusikoista keihin voisin olla yhteydessä etsiessäni co-writeja. Tämä on asia johon taloonlähtijän kannattaa kiinnittää huomiota. Rohkeasti puhelin käteen ja soittoja kaikille talossa olleille! Kun kaupungissa kerran on jo kaverin kavereita, on mahdollista löytää samanhenkistä porukkaa ja paikkoja missä käydä. Tämä tukee koko talon toimintaideaa, joka on uusissa ystävyyksissä ja verkostoitumisessa.

Piano ja urku

Lentokentällä minua on vastassa Brendan Ryan. Hyppään vihreään pick-upiin ja Austinissa alkaa olemaan myöhäinen ilta. Roots- ja jazz-basisti Brendan vie minut Waffle houseen haukkaamaan iltapalaa. Hän sanoo ”Troy is probably gonna kill me, because I brought you here”, sekä kertoo pikaruokaketjun löytyvän vain muutamasta osavaltiosta ja olevan hyvin paikallinen juttu. Pian saan todistaa kahden naisen lähes väkivaltaista kohtaamista. Paistokäry ei ole mitään verrattuna ilmaa sakeuttaviin loukkauksiin. Brendan lohduttaa tarjoilijaa jutellen mukavia välikohtauksen jälkeen. Olen tullut Texasiin.

Jatkamme THOS:iin, jonka huomaan sijaitsevan kukkulalla, mistä näkee suoraan iltavalaistuksessa loistavaan downtowniin. Itse alue on kuitenkin vihreää omakotitaloaluetta. Talossa on kolme makuuhuonetta, joista yhtä miehittää tanskalainen kitaristi Chris. Hän kertoo olleensa alunperin  vaihdossa Austinissa ja olevansa nyt valmistelemassa maisteri-konserttiaan. Chrisillä on pienimmästä huoneesta ilmeisesti vuokrasopimus.

Tiedän, että joinain tulevista päivistä Jussu Pöyhönen saapuu taloon ja mietin tohdinko anastaa suuremman makuuhuoneen vanhemmalta valtiomieheltä. Jet lagin vallassa kohteliaisuus saa väistyä ja asetun huoneeseen, jonka nurkassa on kaiken kukkuraksi Baldwin-piano. Minulle jää pieni syyllisyys ja Jussulle surkea urku.

Ruutuvihko alkaa täyttyä

Aamun valjettua Troy tulee talolle. Hän opastaa kuinka sumpit keitetään Aeropressillä ja sen jälkeen lähdemme Whole foodsiin, jonka pääkonttori sijaitsee Austinissa. En ole aivan yhtä sekaisin kuin nähdessäni Latebirds-kiertueella vuonna 2012 ensi kertaa saman lafkan putiikin, jossa on lattiasta kattoon laadukkaita ja usein luonnonmukaisesti tuotettuja elintarvikkeita. Silti paikka saa minut sinkoilemaan päättömästi hyllyjen välissä, tämä on Waffle housen vastakohta todellakin. Alan miettiä, mitä tarvitsen, jos työ vie mennessään ja linnoittaudun taloon hetkeksi. Ensimmäinen co-write saapuu vasta muutamien päivien päästä ja minulla on käytössäni talo, jossa on akustisia kitaroita, flyygeli, Gibsonin SG ja styrkkari , basso ja perkkoja, sekä garageband ja konkkamikki. Pistäydymme Troyn kanssa myös syömässä sekä kitarakaupassa.

Ensimmäiset kolme päivää olen pääosin talossa. Kirjoitan yhteensä viisi kappaletta. Yritän kovasti ja ruutuvihko tulee nopeasti täyteen, vaikka olen kirjoittanut hiljattain englannin sijaan enemmän suomeksi. On aivan fantastista päästä tällaiseen miljööseen tekemään töitä. Kukaan ei puhu minulle suomea vähään aikaan. Touhu alkaa tuntua luontevalta ja Chrisin kanssa on myös mukava hengailla keittiössä laulunteon välillä.

Kaupunkiin tutustumassa

Kun olen hiukan toipunut jet lagista lähden Chrisin kanssa toisen päivän iltana kaupungille aikeena nähdä James McMurtryn akustinen soolo-keikka. Fillaroimme parin kilometrin matkan omakotitaloalueen halki ja olemme South congress avenuella, jossa Continental club sijaitsee. McMurtryn on määrä soittaa klubin yläkerrassa, mutta lukitsemme pyörät vain kuullaksemme, että mesta on täynnä. Päädymme jazz-klubille, missä soittaa Chrisin kavereita. Tippaus-kulttuuri tuottaa vielä päänvaivaa. Taala per juoma ja homma rullaa mukavasti. On mukava kuunnella viisi-henkistä bändiä: piano, rummut, basso, foni ja laulu, oikein hyviä muusikoita. Chris kertoo minulle myöhemmin, että Austinissa kokeneemmat soittajat saattavat hyvin pyytää opiskelevia soittajia keikoille. Muusikot eivät ole tiukan valikoivia soittoseuran suhteen, vaan ilmapiiri on suhteellisen rento.

South Congress avenue osoittautuu päiväsaikaan hyväksi hengailumestaksi. Kivoja safkapaikkoja, vintage- ja vaatekauppoja sekä muutamia katusoittajia. Ostan hatun ja käyn myös kaupassa, jossa on tuhansittain bootseja. Alan ajatella, että minullekin löytyisi bootsit tästä kaupasta. Matkakassa ei vaan anna periksi ja hyvä niin. Paras katusoittaja soittaa kulunutta Martin D-18:aa, joka näyttää olleen ensin tulvassa, sitten helteessä ja lopulta hiekkamyrskyssä. Miehen risuparran alla punoittava ahavoitunut iho on ”perfect match” kitaralle. Totaalisen erehtymätöntä kantripikkailua ja ankaran korutonta täydellistä laulantaa. Yhdessä vaatekaupassa kuulen trubaduuria, joka sooloilee luuppaamansa sointukierron päälle konventionaalisia likkejä sekä laulaa popahtavaa kantrirokkia. Palaan takaisin kadulle missä indie-henkiset nuoret säestävät rummulla, torvella, bassolla ja skitalla moniäänistä laulantaansa. Olen Pohjois-Amerikan eteläisimmässä päässä ja huomaan,e ttä säiden puolestahan katusoitto käy marraskuussa oikein hienosti. Ja tämän lisäksi Austin Chroniclesin keikkakalenteri on joka päivä viiden kilometrin pituinen. Alan potea hienoista ahdistusta, koska aikani kaupungissa on rajallinen.

Escovedon keikalla

Alejandro Escovedon keikan päätän vakaasti nähdä ja kun ilta koittaa, fillaroin Chrisin kanssa ajoissa Continental clubille. Menen tiskille ja pyydän Pilsner Urquelia. Jollain tiedostamattomalla logiikalla päätän ääntää oluen nimen aksentilla, joka lienee jotain kökkö-espanjan ja suomenruotsin väliltä. Eikä olutta kuulu. ”You want a pilsner?” kysyy tarjoilija. Ja kun saan jotenkin viitottua oluen merkin selväksi, koitan kuitata: ”Yeah, but it’s a pretty famous pilsner..” Tiedustelen kuinka hän sen sanoisi. Vastaus kuuluu: ”Örkel, but you had a nice twist there.”

”I don’t think he’ll play loud”, miettii Chris. Mutta lavan vasemmassa reunassa oleva Hiwatt-kitaravahvistin, joka tunnetaan laadukkaista wateistaan, saa minut aprikoimaan toista. Ja kun ukko saapuu lauteille, asia on selvä. Hiwatt ja suuri kaiutinkaappi pumppaa ilmoille Jon Sanchezin les paul juniorin tilaamana palleassa ja tärykalvoissa tuntuvan äänenpaineen, eikä maestro Escovedon Silvertone-kitara ole merkittävästi hiljemmalla. Samassa eräs sähäkkä tummaverikkö hyppää lavalle ja laittaa lantionsa pyörimään niin kuin tätä vauhdittaisi V8-moottori. En tiedä onko nainen Escovedon muusa, tai onko näytös spontaani vai suunniteltu. Joka tapauksessa kokonaisvaikutelma on tehokas. Tunnen olevani oikealla klubikeikalla ja korvani maksavat oppirahoja autenttisesta kokemuksesta. Päähäni jää lause: ”It makes no sense, it makes perfect sense”.

Escovedo esittelee austinilaisen Sanchezin: ”In a town of many guitar players, he’s one of the best”. Kaveri soittaa todella linjakkaasti ja tyylikkäästi ja välttää lähes ärsyttävän hyvällä maualla sudenkuopat Neil Young-coverissa Like a hurricane. Hän ei plagioi Niilon kitaraa, mutta pysyy kuitenkin riittävän tanakasti viitekehyksessä. Myös Bowie-laina All the young dudes soi todella vakuuttavasti. Harvempien soolojen suomalla  yllätys-edulla Escovedon kitarasoolot kuulostavat kenties vielä raikkaammilta. Hän soittaa vibrakampeen hanakasti tarttuen erittäin vakuuttavaa noisea. On pakko ihailla yli kuusikymppisen miehen rokkaavaa otetta. Keikka on oikein myönteinen kokemus.

Tervetuloa Jussu

Lopulta koittaa päivä, jona Jussu soittaa ovikelloa. Olen ovella sanomassa hänelle tervetuloa. Tässä vaiheessa suomenkieli alkaa olla jo mukavaa vaihtelua, vaikka Jussu luonnollisesti yllättyy kuullessaan pienen kansansa kieltä puhuttavan. Kohteliaina miehinä kuitenkin käytämme Chrisin läsnä ollessa englantia. Vaikka molemmat lähdimme matkaan Helsingistä, emme ole tavanneet Jussun kanssa aiemmin. The house of songs voi toimia kohtauspaikkana näinkin.

Pian istumme Saxon pubissa kuuntelemassa the Resentmentsin keikkaa. Tavallisesti kvintetti on supistunut tänä iltana trioksi. Laulajalla on vuoroin akustinen kitara, vuoroin Weissenborn.  Lisäksi bändissä on upeasti laulava ja soittava basisti sekä rumpali. Keikan lämmin tunnelma jää ainutlaatuisena mieleen. Yleisö kuuntelee ja rakastaa laulujaan ja elää läpi jokaisen kitarasoolon ja välillä joku innostuu joraamaan. Paikassa usein soittavat kokeneet muusikot pitävät tunnelmaa kadehdittavan hienosti yllä spiikeillään.

Co-writingia

Ensimmäinen co-writeni on Eric Beverly. Noin 40-vuotias mukava ja lämpimän oloinen kaveri. Tulemme hyvin juttuun, Ericillä on päiväduuni, mutta hän tekee koko ajan myös paljon lauluja. Hän hakeutuu mielellään co-writeihin taloon. Haemme jotain mistä lähteä liikkeelle, Eric löytää jostain muistiinpanoistaan sanan ”battleship”, jonka yhdessä jatkamme muotoon ”warship”. Minulle tulee tunne, että ajamme takaa hyvää juttua. Saamme kappaleen ”warship” valmiiksi. Kertomus lapsesta, joka näkee sotakalustoa kotipaikkakunnallaan jatkuvasti, mutta jolle itse sodan käsite on vielä hämärän peitossa. Laulamme laulua ja huomaamme vain ”warship” sanaa toistavan kertosäkeen kuulostavan kuin sanalta ”worship”, mikä lisää voimakasta tunnelmaa, kunnes purskahdan täyteen nauruun. Eric katsoo minua ihmeissään. Tajuan kertosäkeen pitkien äänien saavan sanan kuulostamaan enemmän Warsheepiltä kuin warshipiltä, tai worshipilta. Alamme herkutella erilaisilla mielikuvilla sotalampaasta ja tilaisuuden luonne muuttuu.  Meillä on tosi hauskaa, mutta lopulta saamme myös laulun äänitettyä nauramatta.

Graham Weberin kanssa en ole yhtä onnekas. Kohtaaminen alkaa hyvin, Graham on ikäiseni muusikko ja vaikuttaa mukavalta. Keskustelumme vierii kenties liiaksikin musabisneksen tilaan ja varjopuoliin. Kun alamme kirjoittaa laulua, koen miehen ottavan hiukan passiivisen roolin. Lisäksi toinen meistä koittaa selvästi tehdä hidasta laulua ja toinen nopeampaa. Emme saa synkronoitua mielentilaamme, vaikka meillä on muutama oikeasti hieno lause jo paperilla. Lopulta toteamme yhteistuumin, että tästä ei laulua tänään tule. Hiukan sääli, mutta sovimme jatkavamme e-maililla. Lupaava sessio lässähtää, mutta niinhän käy usein yksinkin laulua kirjoittaessa ja silti saattaa syntyä jotakin, mistä myöhemmin tulee hyvä laulu. Kolmas co-writeni Inne Aguilar peruuttaa tulonsa, koska on vanhempiensa luona suunniteltua pitempään.

Lopuksi keikalle

Lähestyvä showcase-keikka alkaa vähitellen kolkutella mielessä ja päätämme Jussun kanssa vetää muutaman kimppanumeron, jotka vaativat treenaamista. Silti ehdimme vielä hengailla Jussun vuokra-autolla pitkin Austinia hankkimassa tuliaisia, ja käydä syömässä järjettömän hyvät burgerit Hopdoddy burger barissa. Chrisin kanssa pyöräilen Austin vintage guitarsiin, jossa on tuskaisen paljon hienoja skeboja. Olen todella lähellä ottaa yhden mukaani, mutta reissussa hankittu uusi talla jää ainoaksi soittopeleihin liittyväksi hankinnaksi.

Showcase-iltana olen jo hiukan väsynyt. Kymmenen päivän THOS-vierailuni lähestyy päätöstään. Sekoilen uusien biisieni kanssa lavalla ja lunttilaput leijailevat. Kerron tarinan turkulaisesta taksikuskista, mutta sekään ei pelasta tätä keikkaa. Pari biisiä saan mielestäni kohtuullisesti toteutettua, mutta muuten jää hiukan hajanainen vaikutelma. Silti kuulen yleisöstä kivaakin palautetta ja eräs vanha herrasmies, joka käy kuulemma katsomassa kaikki THOS-showcaset saa loistavilla silmillään esiintyjäänkin lisää virtaa.

Jussun kanssa vetämäni kappaleet menevät hienosti ja Jussu vetää oman settinsä kunnialla onnistuen minua selkeästi paremmin. Illan kolmas esiintyjä on Amy Sue Berlin, joka on pian lähdössä ensimmäiselle rundilleen. Amylla on kaino ja viehkeä staili tulkita oivaltavia tekstejään ja hänellä on mukanaan Kendra Kinsey, joka laulaa stemmoja ja soittaa ukulelea.

Seuraavana päivänä pakkaan laukkuni. Hyvä isäntä Troy on jo Ruotsissa elokuvaa tekemässä enkä voi enää hyvästellä häntä. Jussu heittää minut lentokentälle ja lentomatka Suomeen sujuu hienosti ilman myöhästelyjä. Tästä reissusta jää pieni haikeus, monta hauskaa muistoa ja hillitön jano palata Austiniin, kun se on taas mahdollista. Ja niille, jotka aikovat hakea The house of songsiin sanoisin, että sinne vaan.

Keep Austin weird!

www.thehouseofsongs.com