Freelancemuusikot 60 v

Haastattelu

Freelancemuusikot 60 v

Muusikot säveltäjinä ja päinvastoin


Freelancemuusikoiden juhlakonsertissa luovutettiin kaksi stipendiä, joiden vastaanottajista
puheenvuoro on Sven ”Nagu” Nygårdilla. Vieressään on toinen stipendiaatti Timo Kämäräinen,
sekä yhdistyksen puheenjohtaja Janne Murto, varapuheenjohtaja Pekka Nissilä ja sihteeri
Lottaliina Lehtinen.

54-vuotiaan ELVISin ja 90-vuotiaan Muusikkojen liiton yhteistyö on aina ollut luontevaa. Musiikkialan asioissa on matkan aikana riittänyt yhteisiä intressejä vähemmän tai enemmän, erityisesti tekijänoikeusasioihin liittyen. Mutta myös henkilöjäsenissä on yhteistä ollut hyvin luontevasti. Erityisesti Muusikkojen liiton 60-vuotiaan Freelancemuusikot-osaston kanssa ovat jäsenlistat vuosien saatossa olleet niinkin paljon samoja nimiä sisältäneitä, että voidaan puhua todellisesta sisarjärjestöstä.

Muusikkojen liitto on organisoitu siten, että muusikko liittyy valitsemansa paikallisosaston jäseneksi, ja on sitä kautta myös liiton jäsen; osastot muodostavat liiton. Tällaisia omina yhdistyksinään toimivia paikallisosastoja Muusikkojen liitolla on parisenkymmentä ympäri maata. Vuoden 1947 keväällä Helsingissä perustettu osasto Tanssi- ja Cabaretmuusikot ry kertoo nimessään sen, minkä alan muusikoita se osaltaan ammatillisesti järjesti. Nimi tosin vaihtui kahden vuoden kuluttua Viihdemuusikoiksi, mutta muutokseen johtanutta keskustelua ei ole juurikaan muistiin kirjattu. 

Termillä ”viihde” on maassamme ollut aikojen saatossa hieman vaihtelevia määrittelyjä, mutta miksi se yhdistyksen uudeksi nimeksi haluttiin, herättää tänä päivänä pohdittuna pienoista ihmettelyä. Tuntuu nimittäin kuitenkin selvältä, että yhdistyksen jäsenistö tuolloin koostui leimallisesti edelleen nimenomaan tanssi- ja teatterimuusikoista. Jos viihdemusiikilla tarkoitettiin tanssimusiikin ja ns. klassisen musiikin välistä löytyvää vyöhykettä, niin esimerkiksi Radion Viihdeorkesterissa soittivat kuitenkin etupäässä sinfoniaorkesterimuusikot, ja po. yhdistyksen piirissä vaikuttaneet muusikot puolestaan Radion Tanssiorkesterissa.

Erilaisia toimenkuvia

Muusikoiden ammatillinen järjestäytyminen on aikoinaan mennyt pitkälti työnkuvan mukaan. Rytmimuusikoita – niin kuin me heitä tänään pyrimme kutsumaan – soitti pitkissä, toisiaan seuranneissa työjaksoissa niin ravintoloissa, laivoilla kuin tansseissakin, useimmiten ohjelmatoimistojen palveluksessa. Ammattialakohtaisia osastoja Muusikkojen liitossa ovat olleet esimerkiksi Ravintola-, Laiva-, sekä Popmuusikot. Suurina 70-luvun hajaannuksen vuosina kaikki mainitut kolme järjestöä olivat niitä, jotka erosivat Muusikkojen liitosta. Osa tuli myöhemmin takaisin, ja sittemmin kaikki ovat lopettaneet itsenäisen toimintansa, muusikoiden siirtyessä luontevasti muihin osastoihin.

Ajanjaksolle kuvaavaa on, että aivan 60-luvun lopussa perustettu Popmuusikot koki olevansa selkeästi eri ”kerhoa” kuin Viihdemuusikot, ja näin sosiaalista kysyntää eri osastolle oli. 60-luvun loppu oli myös aikaa, jolloin nuorisomusiikiksi miellettyä popmusiikkia ensimmäistä kertaa pystyi soittamaan ammattimaisesti. Vaikkei aivan aukotonta eroa eri osastoon kuuluvien muusikoiden välillä liene osoitettavissa, oli yksi olennainen ero kuitenkin useimmiten olemassa. Popmuusikko soitti lähtökohtaisesti omaehtoista musiikkia, eikä siis toisin sanoen mennyt keikalle soittamaan tilaajan määrittelemää ohjelmistoa. Tästä periaatteesta oli tietenkin myös poikkeuksia molempiin suuntiin.

Toimialakehitys vei kuitenkin jo 80-luvulla voimakkaasti siihen, että muusikko saattoi tehdä työtään monenlaisissa yhteyksissä. Työllistetyimmässä tapauksessa yksi ja sama muusikko saattoi soittaa lyhyehkön ajan sisällä ”oman” rockbändin klubikeikan, käydä tuuraamassa tanssibändissä lavakeikalla, soittaa studiosession iskelmälaulajan levytyksessä, hoitaa kaksoismiehityksen osapuolena osansa teatterimontun orkesterissa, ja tehdä perusjazzkeikan ravintolan yksityistilaisuudessa. Aiemmin, em. pitkien kiinnitysten aikaan, muusikolla ei useinkaan ollut ajankäytöllisesti edes mahdollisuuksia soittaa muissa yhteyksissä. Mutta kun pitkät kiinnitykset katosivat, ja useiden muusikoiden työnkuvat muuttuivat – niin hyvään kuin huonoonkin, se on sanottava – niin myös järjestökentässä tapahtui muutoksia. 

Fuusioita

Olin itse 80-luvun loppuvuosina puheenjohtajana nimensä Popmuusikoista Rockmuusikoiksi hieman aiemmin muuttaneessa osastossa, ja tuolloin kävi käytännössä hyvin selväksi, että entisenlaista tarvetta ylläpitää kyseistä yhdistystä ei ollut. Niinpä se parisataajäsenisenä fuusioitiin tuplasti isompaan Viihdemuusikot-osastoon 90-luvun alussa. Tuolloin keskusteltiin vakavasti ”uuden” osaston nimestä, ja erityisesti me ”rokkarit” olimme muutoksen kannalla hyvin vahvasti. Vastaanottava osasto suhtautui esitykseemme – tai oikeastaan vaatimukseemme; asiasta on muistaakseni pöytäkirjamerkintä ilmaisulla ”tutkitaan mahdollisuuksia muuttaa osaston nimi paremmin uutta jäsenrakennetta vastaavaksi”, tai jotain siihen suuntaan – johtokuntatasolla kohteliaan torjuvasti, ja jäsentasolla avoimen kielteisesti.

Viihdemuusikot-nimeä pidettiin sopivana ja vanhastaan hyväksi havaittuna, ponnekkaasti todeten että ”sitähän me olemme, viihdyttäjiä”. Tätä minun oli eräässä jäsenkokouksessa suoraan kommentoitava, että ”meistä taas kun ei moni miellä sellainen olevansa”. Muistan, että kommenttini herätti suoranaista närkästystäkin, ihmettelystä puhumattakaan. Mutta se oli totta. Rockmuusikoissa oli paljon sellaisia jäseniä, jotka toimivat em. omaehtoisuuden pohjalta soittamansa musiikin suhteen, eikä heidän pyrkimyksensä ollut mitenkään ”viihdyttää” kuulijoitaan. Nimenomaan tämä periaate herätti suoranaista ärtymystä kokousväen keskuudessa: ”miten joku voi ajatella noin yleisöstään, joka kuitenkin sen palkan maksaa?!”.

   Me ”tulokkaat” halusimmekin osastolle nimen, joka ei pitäisi sisällään musiikin tyylimääritelmiä tai arvottamista. En osallistunut fuusion ensivuosina uuden osaston johtokuntatyöhön, mutta sitten kun tavallaan käsky kävi, niin ryhdyin pitämään nimiasiaa jatkuvasti esillä. Silloinen johtokunta (90-luvun puolivälissä) päätyikin tekemään kyselyn jäsenistölle uudesta nimestä, tehden neljän vaihtoehdon kysymyksen. Kysyttiin, olisiko uudeksi nimeksi sopivin Freelancemuusikot, Rytmimuusikot, Keikkamuusikot vai entinen Viihdemuusikot. Kaikki vaihtoehdot saivat kannatusta (vastausprosentti oli hyvin pieni). Freelance-käsitettä pidettiin johtokunnan keskuudessa kaikkein neutraaleimpana, kun se viittasi vain työsuhteiden laatuun. Loppujen lopuksi siihen päädyttiin, vaikka vastustusta oli sitkeästi nuijanlyöntiin saakka, ja vielä sen jälkeenkin. Uusi nimi otettiin käyttöön vuoden 1997 lopulla yhdistyksen 50-vuotisjuhlien yhteydessä.

Toimintaa molemmin puolin

Freelancemuusikot on itse asiassa siis se varsinainen ELVIS ry:n sisarjärjestö, jos Muusikkojen liitosta puhutaan. Liitolla ja ELVISillä on useita kymmeniä samoja jäseniä, ja lienee niin, että jotakuinkin kaikki myös muusikkoina järjestäytyneet elvisläiset ovat Muusikoiden liitossa nimenomaan Freelancemuusikoiden jäseniä. Ja näin on ollut siitä saakka, kuin mainitut tahot (edesmennyt Rockmuusikot mukaan lukien) ovat olleet olemassa. 

Minulla ei ollut tätä artikkelia kirjoittaessani käytössäni Muusikkojen liiton jäsenmatrikkeleita, mutta ELVISin perustajajäsenistä ainakin Toivo Kärki ja Harry Bergström olivat Freelancemuusikoiden (aikanaan siis Viihdemuusikot) jäseniä. 60-luvun mittavien aktivoitumisvuosien aikana ELVISiin liittyivät käytännöllisesti katsoen kaikki aikakauden ammattimaiset populaarimusiikin säveltäjä/sovittajat, ja heistä niin ikään lähestulkoon kaikki olivat järjestäytyneitä myös muusikkoina. 

Listan voisi aloittaa – sattumanvaraisessa järjestyksessä – nimillä Nacke Johansson, Pentti Lasanen, Rauno Lehtinen, Jörgen Petersen, Erik Lindström, Erkki Melakoski, Ossi Runne, Kaj Backlund jne. Aivan erityisesti on mainittava kaksi nimeä, jotka liittyvät vahvasti niin ELVISin kuin Muusikkojen liitonkin historiaan: Arthur Fuhrmann ja Eino Virtanen.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana jonkinasteista eriytymistä on ollut havaittavissa, ja  etupäässä niin päin, että säveltäjä/sovittaja ei (enää) ole jatkanut muusikkouttaan. Toki varmaan kaikki erilaiset kombinaatiot alalla tekijänä ja/tai esittäjänä toimimisesta, ja niihin liittyen järjestäytymisen asteesta löytyvät.

Juhlan tuntua

Kun Freelancemuusikoiden 60-vuotisjuhla alkoi lähestyä, niin hyvin nopeasti johtokuntatasolla päätettiin tilaisuuden kunniaksi ainakin pitää juhlakonsertti. Niin ikään päätimme lähes saman tien, että tilaamme sinne uutta musiikkia. Ja syy tähän oli nimenomaan se, että jäsenistössä – niin ”omassamme”, kuin myös muiden osastojen freelancereissa – on edelleen huomattavasti myös luovan säveltaiteen alueella työskenteleviä henkilöitä. Toisena periaatteena pidin sitä, että muukin konsertin materiaali olisi hienoa saada pidettyä mahdollisimman pitkälle nykyisten tai entisten jäsenten teoksissa, ainakin sävellysten ja sovitusten osalta. Oli kuitenkin selvää, ettei konsertti koostuisi täysin kotimaisen musiikin kavalkadista, sillä ovathan ammattimuusikot aina soittaneet sen mitä eteen tulee. Puhumattakaan siitä, että monen esikuvana soittamisen aloittamiseen on ollut ulkomainen artisti tai bändi, ja näin ollen myös ulkomainen musiikki. 

Moniosaisen palapelin – tila, kokoonpano, solistit, materiaali, aikataulut, kustannukset ym. – hitaasti muotouduttua, oli marraskuun 20 päivä Helsingin Arabiasalissa pidetyn konsertin sisältö kotimaisten säveltäjien osalta seuraava: Rauno Lehtinen (”Lauluni”, san. Rauno Lehtinen), Visa-Pekka Mertanen (”En sua saa”, san. Sannaliisa Ilkka), Raimo Roiha (”Yön kyyneleet”), Jukka Linkola (”Tunnustus”), Jouko Kyhälä (”Käpälälauta”), Toivo Kärki (”Sinun silmiesi tähden”, san. Reino Helismaa). Jörgen Petersen (”Päivän viimeinen laulu”, san. Jukka Kuoppamäki), Jukka Mikkola (”Yökerho”, san. Ari Närhi), Jukka Gustavson (”Varo – ihminen”, san. Jukka Gustavson), ja Irwin Goodman (”Laulajan testamentti”, san. Vexi Salmi).

Näiden lisäksi konsertissa kantaesitettiin kaksi tilausteosta, eli Raila Kulokarin The Vicious Circle, sekä Anna-Mari Kähärän ”Nimeni on suru” (san. Anna-Leena Härkönen). Ne molemmat toteutettiin säveltaidetoimikunnan myöntämän tilaussävellysapurahan turvin. 

Housebandina toimi tilaisuutta varten koottu 15-henkinen orkesteri kulloisessakin kappaleessa eri vahvuisena, paikoitellen kolmihenkisellä kuorolla vahvistettuna. Sovittajakysymyksessä onnistuimme muutamissa kohdin hieman poikkeuksellisesti. Ensinnäkin Rauno Lehtisen teoksen kohdalla saimme perikunnan suosiollisella avulla käyttöömme ”Ranen” alkuperäisen Laila Kinnuselle tekemän levysovituksen vuodelta 1967, ja myös Raimo Roihan tangossa oli käytössämme aikanaan Muusikko-lehdessä julkaistu Jaakko Salon sovitus, joka perustuu hänen alkuperäiseen työhönsä Eino Grönin levytysversiossa. Toivo Kärjen foksin oli puolestaan sovittanut Kaj Backlund, ja se on niin ikään julkaistu em. Muusikko-lehden sovitussarjassa 90-luvulla. Osasta sovituksia tehtiin tarkat transkriptiot tietyistä levyversioista; näin esimerkiksi Jörgen Petersenin hienosta jazzballadista, josta löytyy ainoa levytys Anki Lindqvistin toimesta vuodelta 1968. 

Konsertin solisteina toimivat ensinnäkin laulajina Tuure Kilpeläinen, Jukka Gustavson (myös urkurina), Anssi Känsälä, Rauni Pekkala, Kari Fall, Sansa, ja Mia Simanainen, sekä lisäksi kitaristi Sami Linna, bandoneonisti Petri Ikkelä, sekä orkesterin pianisti Visa Mertanen. Ja koska tarkoituksena oli antaa yhdistyksen jäsenistön edustamasta musiikkikirjosta – rock, pop, jazz, etno – monipuolinen ja edustava kuva, tilattiin nykykansanmusiikki-osuuden hoitajaksi alan erikoisosaajat, eli Jouko Kyhälä & Saalas. 

Mainittakoon lopuksi, että yhtenä juhlavuoden tapahtumana julkaistiin syksyllä kirja ”Rytmihäiriöitä – uuden suomijazzin nousu”. Markus Partasen toimittama ja osin kirjoittamakin kirja tarkastelee suomalaisen jazzin kehitystä ja tilannetta väljästi ottaen viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kirja sisältää artikkeleita, haastatteluja ja esittelyjä, sekä valokuvia. Yhtenä tapauksena siinä kerrotaan Helsingissä jo kymmenen vuotta (talvikaudella) viikottain toimineen Rytmihäiriöklubin tähänastinen tarina. Klubin toiminnasta on vastannut Freelancemuusikot ry.

Teksti: Pekka Nissilä

Kuva: Markku Mattila 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2007

Selaa lehden artikkeleita