Ruotsinlaivalta se alkoi

Milloin karaoke tuli Suomeen? Jonkinlaisia esi-isiä tänne saapui jo 60-luvulla, jolloin kauppoihin ilmestyi ”Music minus one” -levyjä. Niissä oli soitinkohtaisesti poistettu äänitteestä yksi raita. 70-luvun tupladekkibuumi toi myös mukanaan jotain karaoken sukuista ja lisää Japanista lähteneitä lähisukulaisia saapui 80-luvulla.

Mutta varsinaisesti karaoke rantautui vuonna 1991. Maanvalloitusta alettiin suunnitella Midemin musiikkimessuilla tammikuussa, jossa Fazerin Jaakko Karilainen ja Timo Lindström sekä tv-ohjaaja Jouko Konttinen päättivät ryhtyä tuumasta toimeen. Kotiin palattuaan he ottivat yhteyttä VipVisionin Jarmo Porolaan ja tuloksena oli risteilylaivalla kuvattu ohjelmasarja. Siinä laulettiin tunnettuja hittejä valmiisiin taustoihin kulloisenkin tähtiartistin johdolla.

Loppu on supisuomalaista kulttuurihistoriaa. Vertailukohtia sille toki löytyy Japanista, Kiinasta ja Koreasta, mutta suomalaisessa karaokessa on myös omaa ainutlaatuisuuttaan kuten viime aikoinaan suosioon noussut hevikaraoke. Olisiko joku 90-luvun alussa arvannut, että karaokesuosikkeja ovat tänään Peer Gynt, Zero Nine, Stratovarius, Children of Bodom, Natsipaska, Kotiteollisuus ja Kilpi?

Finnkaraokea jo 1300 biisiä

Miksi juuri hevi on se, joka perinteisemmän suomipopin rinnalla on tullut suosituksi?

– Koska se on melodista ja koska hevibiisejä täytyy osata laulaa. Hiphop tai rap sen sijaan toimii huonosti, vastaa Timo Lindström, joka vuoden 1991 jälkeen on tuottanut Fazerin ja Warnerin Finnkaraoke-sarjassa jo 1.300 biisiä.

Finnkaraoken tuotantotahti oli kiivaimmillaan 120 biisiä kolmessa viikossa. Nyt on jo rauhallisempaa ja ongelmana alkaa olla, että ”kaikki hyvät biisit on jo tehty”.

– Vaikka kyllähän hittejä aina tulee myös lisää. Vanhat varastot on kuitenkin jo vähissä, tarkentaa Lindström. Hän kertoo myös, että tuotantoon on vuosien varrella päässyt myös päiväperhosia, sen hetken radiosoittoja, joita ei tullutkaan kestäviä. Karaokebiiseissä suosioon vaikuttaa myös sosiaalinen tilanne eli se, mitä laulaja haluaa itsestään muille viestittää.

Finnkaraoken sovittaja oli alussa Kaj Westerlund, minkä jälkeen Jari Puhakka on ollut tahtipuikoissa. Valtaosaltaanhan karaoketaustat soitetaan studiossa uudestaan eikä niitä oteta alkuperäisiltä äänitteiltä. Karaoketuotanto työllistää siis niitä muusikoita, jotka ovat taustoja soittamassa. Hevikaraokessa alkuperäisen äänitteen käyttäminen on tavallisempaa. Tämä edellyttää sopimusta alkuperäisten soittajien kanssa.

– Tuotantofilosofia on sellainen, että pyritään helpottamaan laulajan työtä. Ihan alussa tultiin vaikeimmissa sävellajeissa, kuten Fredin esittämissä, vastaan. Pian pysyttiin kuitenkin aina alkuperäisissä laatikoissa, sitten tuli tekniikka apuun ja päästi tuottajat sävellajipälkähästä, Lindström toteaa.

Alussa suosituimpia olivat helpot, kaiken kansan laulut. Vuosien myötä vaatimustaso on noussut, kun laulajat ovat alkaneet kilpailla taidoillaan. Epävirallisen kilpailemisen lisäksi lajilla on jo niin SM- kuin MM-kisatkin.

Karaoketallenteissa kotikaraoken ja ammattikäyttöön tarkoitettujen tallenteiden välillä on se olennainen ero, että ammattikäyttöisen synkronointikorvaus Teostolle on 0,56 e/sekunti, kun se kotikäyttöiselllä on 0,14e/sekunti. Myös kopiointikorvaus on ammattikäytössä korkeampi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku ammattikäytössä käyttäisi kotitallennetta, kyse olisi piratismista. Jos joku sellaista huomaa jossain tapahtuvan, kannattaa ottaa yhteyttä Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen maksuttomaan numeroon 0800-130 230.

Hevikaraokea Hevimestassa Helsingissä syksyllä 2005 (kuva: Pasi Hytti/Lehtikuva)

Hevikaraoke KSF:n heiniä

Helsinkiläinen musiikkitieteen opiskelija Kaisa Paavilainen teki viime vuonna proseminaarityön karaokesta ja erityisesti hevikaraokesta.

– Olen aina tykännyt karaokesta, siksi tämä aihe. Hevikaraoke oli minulle uutta ja yllätyin, kuinka hyviä laulajia siinä on.

Hevikaraokeen on Suomessa erikoistunut Suomen Karaokehuolto Oy/Karaoke Service Finland. Kotisivulla www.hevikaraoke. fi yritys ilmoittaa, että hevikaraoke on sen virallinen tuotenimi ja tuotemerkki, jonka käyttöön tarvitaan KSF:n lupa.

Kansainvälisten hevibiisien lisäksi yhtiöllä on tarjonnassa kaksi tuottamaansa suomalaista hevikaraoketallennetta ja kolmas on tulossa. Hevikaraokeen ovat erikoistuneet tietyt ravintolat kuten Corner ja Hevimesta Helsingissä.

Suomalaisessa karaoketuotannossa on tyypillistä se, että eri yritykset ottavat haltuunsa eri sektoreita eli syntyy työnjakoa. Warnerin ja KFS:n lisäksi karaoketallenteita tuottavat mm. Power Records ja Melplay. Myös monet bändit ovat alkaneet tuottaa omia karaoketallenteita, joita myydään keikoilla.

Hevikaraokessa käyvät Paavilaisen mukaan ne, jotka muutenkin kuuntelevat heviä. Monet heistä myös soittavat sitä. Suomenkielinen hevi on pikkuhiljaa tulossa mukaan.

– Hevi on ollut ongelmallista suomeksi, kun se kuulostaa niin pateettiselta. Mutta etenkin Teräsbetoni ja Kilpi ovat onnistuneet siinä ja karaokessa tästä pateettisuudesta on tullut se juttu, sanoo Paavilainen.

Hevikaraoke on hänen mukaan muualla maailmassa satunnainen lieveilmiö. Miksi sitten se kuten karaoke yleensäkin on meillä niin suosittua?

– Koska olemme mollikansaa. Sanotaan tällä tavalla ne tunteet, joita ei muuten saada sanotuksi. Ihan niin kuin tangoa tanssittaessa.

Karaoke ja hevikaraoke olivat yhtenä aiheena Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa 10.3. otsikolla ”Karaokea kehtaavat kaikki”. Kaisa Paavilaisen proseminaarityö: Kari Tapiosta Black Sabbathiin: Monimuotoista karaokekulttuuria Helsingissä. Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Musiikkitiede.

Teksti: Martti Heikkilä

***

Ei muuten alkanut ruotsinlaivalta, ainakaan Finnkaraoke

En malta olla tässä kertomatta, mitä itse muistan karaoken ensiaskelista Suomessa.

Kevättalvella 1991 pomoni DJ Black Mike komensi Café Adlonin baariin katsomaan tätä Japanin ihmettä. Pioneerin laserlevysoittimen ja kolmisenkymmentä levyä paikalle oli kiikuttanut laitteiden maahantuojan Elektroniikkakeskuksen Affe eli Antero Ramsay. Ravintolapäällikkö Timo Tulonen taisi olla siinä neljäntenä, kun poikien kesken testailtiin laitetta ja lauleskeltiin.

Muistaakseni säännölliset karaokeillat ehtivät alkaa maaliskuussa Merihotellissa ja siellä juontajana hääri Robin eli Esa Simonen. Me myöhästyimme mainostamisessa viikon pari, mutta Adlonin Pörssibaarissa oli taatusti ensimmäiset pysyvästi asennetut laitteet, City-lehdenkin mukaan kaupungin paras äänentoisto, kolme monitoria ja vielä valospotti kohdistettuna pienelle esiintymislavalle.

Oli miten oli: Robinin lisäksi Black Mike ja minä voimme melko varmasti tituleerata itseämme Suomen ensimmäisiksi karaokejuontajiksi. Siis 2 elvisläistä ja yksi kreikkalainen. Aloitimme huhtikuussa 1991 ja todistimme uskomattoman ilmiön syntyä, mutta onhan Adlonissa suomalaista viihdehistoriaa tehty ennenkin. Mattiesko Hytönen teki karaokeneitsyytensä menettämisestä Hesariin koko sivun jutun 14.4. ja mm. City-lehti käsitteli karaokea kesäkuussa.

Alkuun kulttuuri oli melko kohteliasta ja juhlavaakin, enimmäkseen vain hyvät laulajat uskaltautuivat lauteille. Erityisesti Svenska Teaterinin Hype-musikaalin nuoret tähdet ja muut tulevat suuruudet kävivät irrottelemassa Adlonin karaokessa: mm. Ville Pusa, Tino Singh, Sanna Majuri ja Tarja Merivirta kuuluivat kantajengiimme. Pian kuitenkin kaikki halusivat laulaa ja meno muuttui aika villiksi.

Ihan kuin suosiota ei olisi ollut riittämiin, järjestimme karaokekilpailuja ja jaoimme mm. 10 kahden viikon matkaa Barbadokselle. Jos joku harmittaa niin se, että itse jäin hommiin voittajien häipyessä Karibialle. No, ehkä sitä kompensoi se, että Adlonista tuleva vaimoni löysi minut.

Fazer Finnlevyn Jaakko Karilainen, Timo Lindström sekä VipVision saivat tuotettua ensimmäiset ja kovasti kaivatut Finnkaraoket vasta syksyksi. Uskoaksemme juuri me Adlonissa saimme ne ensimmäisinä käyttöömme. Niitä lanseeraamaan karaokevideoiden tuottaja VipVision todella alkoi tehdä TV-sarjaa Kolmoskanavalle, mutta vasta kevättalvella 1992. Sitä juonsivat Lasse Norres ja Helena Kokko. Siinä vaiheessa karaoke oli levinnyt jo maakuntiinkin ja varmasti myös risteilylaivoille: joka tapauksessa sarjan materiaalia kuvattiin runsaasti Adlonissa, ilmiön syntysijoilla. Kiitos ja anteeksi – mitähän on tullut siinäkin ohjelmassa kohellettua?

Ikimuistoisimpia karaokekokemuksia on minulla kaksi. Ensimmäinen oli Englantilaisen koulun varainkeruutilaisuudessa hotelli Strand Inter-Continentalissa: Black Miken lapset kävivät tuolloin sitä koulua ja koulussa oli vielä runsaasti nunnia eri tehtävissä. Viimeistään silloin ymmärsin, että karaoke sopii ihan kaikille, kun nunnat intoutuivat laulamaan Sound of Musicin hittejä…

Nykyään eksyn kovin harvoin karaokeen, sanotaanko kauniisti että kiintiö on täyttynyt, mutta mukavaahan se on äänijänteitä verrytellä, varsinkin sopivassa hutikassa. Kalle Fältin kanssa lähdimme kerran Pieksämäellä teatterinharjoituksesta tutkimaan talvista yöelämää ja päädyimme karaokeen. Itse mylvin jotakin karvalakki päässä, Kallen tulkinnat hiljensivät koko kapakan ja minut myös. Kyllä karaokekin voi olla taide-elämys, jos kaikki on kohdallaan.

Karaokekilpailuita en diggaa, vaikka ne kuorrutettaisiin bändillä niin kuin Idols-formaatissa. Liika ryppyotsaisuus ja kilpailuhenki tappaa karaoken hauskuuden, mutta toki hyviä laulajia voi tätäkin kautta tulla esiin.

Italiaan muuten karaoke tuli toden teolla vasta parin vuoden viiveellä. Berlusconin kanavan karaokeohjelmissa poninhäntäinen Fiorello laulatti suorissa lähetyksissä Italian piazzoilta ja yhteislauluksihan se enimmäkseen meni. Aasialainen myötähäpeä, nöyryyttäminen tai sooloharakiri oli tipotiessään ja ne ohjelmat olivat enemmänkin kuin Allsång på Skansen, mukavaa yhdessäoloa ja laulun voimaa.

Petri Kaivanto