Kaipuu johonkin itseä suurempaan. Se on asia, joka yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Se on myös aihe, jonka ääreen laulaja-lauluntekijä Piia Viitanen palaa yhä uudestaan.

”Laulunkirjoittaminen on mulle eksistentiaalista pohdintaa, kyselemistä ja ihmettelyä. Kiinnostus ihmiseen ja ihmisyyteen on kulkenut mukana aina, ja teksteissäni kuuluu se, millaisten asioiden parissa olen elämässäni operoinut.”

Piia Viitanen luotsaa tummasävyistä indiefolkia soittavaa Viitasen Piia -yhtyettä, jonka neljäs albumi Meidän jälkeemme hiljaisuus ilmestyi syyskuussa 2019. Kaikki levyt ovat saaneet ylistävän vastaanoton, ja pari viimeisintä vuotta Viitanen on keskittynyt täysipainoisesti musiikintekoon.

Muusikko hänestä tuli kuitenkin puolivahingossa tai ainakin sellaisen tarinan voi kertoa. Ennen debyyttilevyään hän ei ollut ajatellutkaan moista vaihtoehtoa.

”Opiskelin sosionomiksi ja ratkaisukeskeiseksi kuvataideterapeutiksi ja työskentelin vuosia sosiaalialalla, ensin lastensuojelussa ja sitten vanhustyön parissa. Musiikkia olin lähinnä kuunnellut. Sen ympäröimänä olin kyllä kasvanut. Isä oli sotilassoittaja ja äiti soitti harrastuksenaan kitaraa ja lauloi. Vinyylejä oli kotona kattava kokoelma, ja koko nuoruuteni ravasin keikoilla.”

Ensimmäisen levyn kappaleet saivat alkunsa opintoihin liittyvällä työharjoittelumatkalla Nepalissa vuonna 2008. Sähkökatkosten pimentämät pitkät illat kaipasivat virikkeitä, joten Viitanen osti reissukitaran ja opetteli soittamaan sitä.

”Moni asia silloisessa elämäntilanteessa vaikutti siihen, että lauluja alkoi syntyä. Kitara tuntui instrumenttina heti luontevalta, vaikken ymmärtänyt siitä mitään. Se oli sellaista tutkimusmatkailua. Kokeilin eri sointuja ja vireitä.”

Laulamisesta Viitanen oli pitänyt aina, ja kirjoittamista hän oli harrastanut lapsesta asti. Nyt hän oli löytänyt tavanyhdistää nämä itseilmaisun eri muodot. Matkan jälkeen hänellä oli itselleenkin yllätyksenä kasassa albumillinen kappaleita, ja pikku hiljaa kypsyi ajatus esittää lauluja myös muille.

Tuttujen muusikoiden kautta muotoutui bändi, joka vuonna 2012 julkaisi omakustanteena albumin Viitasen Piia. Alkuperäisestä kokoonpanosta on nykyisessä jäljellä basisti Juho Niemelä.

”Matias Tynin matkaharmonin soittoon ihastuin Topi Sahan kautta ekan levyn jälkeen niin, että pyysin hänet fiittaamaan seuraavalle levylle. Hän jäi bändiin, ja hänen kauttaan mukaan tuli muita kamu-puolen tyyppejä, esimerkiksi Sarah Palu harppuun ja kanteleeseen. Kitaraa soittaa Mikko Malmivaara ja rumpuja Oskari Lehtonen.”

Hauskaa on se, että folkista Viitanen ei tiennyt parikymppiseksi asti juuri mitään.

”Nuorena kuuntelin lähinnä kaikkea mättöä. Mulla oli metalli- ja hc-punk-vaiheet ja ensimmäinen suuri rakkauteni oli HIM. ”

Bändinnimenä Viitasen Piia oli aluksi vitsi.

”Toisaalta tuntui keinotekoiselta keksimällä keksiä muutakaan. Piia Viitanen olisi ollut hölmö, mutta Viitasen Piia on rennompi, niinhän mä esittelen itseni puhelimessakin.”

Se, että nimi pitää sisällään koko bändin, tuo pientä ilmaa laulunkirjoittajan ja materiaalin väliin. Kappaleiden lähtökohta on silti syvästi henkilökohtainen.

”Se ei ole muuttunut mihinkään. Laulunkirjoittaminen on mulle keino yrittää selviytyä elämän rajuistakin ristiriidoista. Varmasti jollain tavalla lauluni ovat myös poliittisia. Pohdin usein ympäröivää maailmaa ja tapaamme toimia siinä.”

”Mietin paljon, miten haluan käyttää lyhyen aikani tällä planeetalla ja myöskin sitä, millaista ääntä haluan olla maailmaan lisäämässä. Sanoilla on valtava voima.”

Viitanen sanoo kokevansa maailmanmenosta hetkittäin suurta ahdistusta, ja musiikki on yksi keino purkaa sitä.

”Mietin paljon, miten haluan käyttää lyhyen aikani tällä planeetalla ja myöskin sitä, millaista ääntä haluan olla maailmaan lisäämässä. Sanoilla on valtava voima. Musiikilla on monenlaisia tehtäviä, eikä sen aina tarvitse olla vakavaa. Mun laulujen sävy on kuitenkin usein aika tumma.”

Elämän ja ihmisten keskeneräisyys ja kaiken kipeys ja samalla kauneus ovat läsnä lukuisissa kappaleissa. Saamansa palautteen kautta Viitanen on huomannut paljon yhtymäkohtia aiempaan ammattiinsa, vaikka työt ovatkin keskenään erilaisia.

”Molemmissa on jollain tavoin kyse rinnallakulkemisesta. Vaikka musantekeminen lähtee itsestä, avain on siinä, millä tavalla se resonoi muissa. Me kaikki ollaan lopulta tosi lähellä toisiamme. Olemme samojen ydinkysymysten äärellä, meillä on samankaltaiset tarpeet, unelmat ja pelot. Se on omalla tavallaan hyvin lohdullista.”

Ilman koulutusta lauluntekijäksi ja muusikoksi ajautumista Viitanen piti etenkin uransa alussa vapauttavana.

”Kun on rajalliset taidot, keskittyy olennaiseen. Kikkailun ulottuvuus on poissa. Kaikki kelailu on tullut myöhemmin.”

Viitasen mukaan se, ettei hallitse jotain asiaa, tarjoaa hedelmällisen tilan tutkia ja leikkiä. Saman leikin tunnun hän on halunnut säilyttää tekemisessään myöhemminkin.

”Kun taidot ja tekniikka karttuvat niin leikin ulottuvuuksia hakee vaikka sillä, että etsii kitaraan uusia vireitä tai kokeilee jotain uutta instrumenttia. Pääasiassa sävellän kitaran ja pianon avulla, mutta välillä olen tarttunut vaikka kaksiriviseen haitariin.”

Tekemisen tapa on vuosien varrella elänyt, mutta useimmiten laulut syntyvät melodia edellä, kuitenkin niin, että sekä musiikki että teksti ovat alisteisia toisilleen.

”Mulla on monesti joku kitarariffi tai näppäilykuvio, jonka tunnelmasta teksti sitten alkaa hahmottua. Useimmiten laulan tekstin valmiiksi, jotta heti kuulen, mikä toimii ja mikä ei. Kun muokkaan rinnakkain sävellystä ja sanoitusta, pääsen parhaaseen lopputulokseen.”

Onnellinen Viitanen sanoo olevansa siitä, että on löytänyt ympärilleen visioitaan oikealla tavalla täydentävät ihmiset. Jokaisella levyllä bändi ja tuottaja ovat tuoneet kappaleisiin oman vahvan kädenjälkensä. Ensimmäisen levyn tuotti Jonas Olsson, kaksi seuraavaa Oona Kapari ja viimeisimmän Julius Mauranen.

”Uusin levy on eräänlainen hybridi aiemmista. Pohjat soitettiin koko bändin kanssa kuten ennenkin ja Sarah ja Matias osallistuivat sovitukseen, mutta koska bändi oli ison osan ajasta ympäri maata ja maailmaa, Juliuksen rooli tuottajana oli aiempaa huomattavampi jo senkin takia.”

Musiikin ydin on edelleen folkissa ja americanassa, elektronisilla ja ambient-vivahteilla maustettuna. Tuotannon pohjana ovat livetilanteiden kokeilut.

”Olemme tehneet paljon keikkoja triona harpun, kanteleen, koskettimien ja kitaran kanssa. On ollut kiinnostavaahuomata, mitä kaikkea esimerkiksi efektoiduilla kanteleella ja harpulla voi tehdä, ja millaisia mattoja ja maisemia niillä voi luoda.”

Vaikka Viitanen rakastaa orgaanisuutta, hän on kiinnostunut siitä, mitä akustisten ja elektronisten elementtien yhtymäkohdissa tapahtuu.

”Pyrin kirjoittamaan biisit aluksi niin, että ne toimivat pelkällä kitarasäestyksellä. Se pakottaa keskittymään siihen, että melodia ja teksti kantavat vaikka yksinään. Sen jälkeen kappaleita voi lähteä tuottamaan mihin suuntaan tahansa. Julius osoittautui juuri oikeaksi tyypiksi akustisen ja elektronisen maailman yhdistämisessä.”

”Oleellisinta laulunteossa on aina se, onko sanottavaa ja mikä on näkökulma elämään.”

Tekstivetoista musiikkia palvelee usein parhaiten tietty minimalistisuus. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo, jos tarvittava jännite puuttuu.

”Juuri se jännitteen rakentaminen kiinnostaa. Pidän musasta, jossa sävellykset eivät välttämättä paljonkaan polveile ja tunnelma rakentuu pienillä elementeillä. Viehtymykseni junnaaviin ja luuppaaviin biiseihin tulee nimenomaan sieltä vaihtoehtoisemman raskaamman musiikin suunnalta.”

Toisaalta tuotaantonkin voi hukkua, jos saundimaailma on keino paikkailla sävellyksen tai tekstin puutteita.

”Oleellisinta laulunteossa on aina se, onko sanottavaa ja mikä on näkökulma elämään.”

Lauluja  Piia Viitanen kirjoittaa periaatteessa missä tahansa, mutta Lappiin hänellä on kestokaipuu.

”Olen lapsesta asti käynyt pohjoisessa ja joka kerta sieltä palatessa iskee olo, miksi oikein asunkaan etelässä. Parhaiten keskityn luonnon äärellä.”

Viitanen on huomannut, että vaikka hän on nyt musiikintekijä täysipäiväisesti, ajasta murto-osa kuluu itse musiikkiin.

”Pienen levy-yhtiön indieartistina olen tottunut hoitamaan itse kaiken, musiikin visuaalista ilmettä  ja tiedottamista myöten. Uuden luomista varten täytyy päästä irrottautumaan tutusta ympäristöstä ja sulkemaan juoksevat asiat pois mielestä.”

Keikat ja laulunkirjoittaminen ovat Viitaselle kaksi eri työtä, joita ei voi yhdistää toisiinsa.  Keikkarundin aikana ideoita voi kyllä pulpahdella, mutta kehittyäkseen ne tarvitsevat tilaa ja rauhaa.

”Pari vuotta julkaisujen välissä on sopiva sykli, vähintään. Toki biisejä syntyy enemmän kuin levylle päätyy, mutta ajattelen levyjä kokonaisuuksina ja hyvän kokonaisuuden rakentuminen vie aikaa. En halua julkaista jotain vain julkaisemisen vuoksi.”

Rajoja Viitanen opettelee vetämään koko ajan.

”Putkeen on niin helppo mennä ja jatkuva ärsyketulva typerryttää. Yhä vähemmän haluan viettää aikaani esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Mulla on jatkuva ikävä hiljaisuuteen.”

Armotonta hajoilua. Niin Viitanen tiivistää työnsä luonteen.

”Joka toinen päivä tuntuu, että on saavuttanut rauhan ja varmuuden ja sitten taas iskee olo, että on ihan paska. Alusta asti mulla on kuitenkin ollut sellainen tunne, että olen laulanut omalla äänelläni ja että mulla on se joku oma lähde, josta ammentaa.”

Viitanen myöntää, että asiaan on suuresti vaikuttanut se arvostus, jota hänen musiikkinsa on nauttinut alusta asti.

”Eihän mulla ollut ekaa levyä tehdessä mitään hajua mistään. Jos siinä kohtaa olisin saanut murskakritiikin, kaikki olisi voinut loppua siihen.”

Kritiikkeihin Viitasella on kaksijakoinen suhde. Omaa tekemistään ei voi perustaa muiden palautteen varaan, mutta toisaalta arvostelut ovat keskeinen väylä ihmisten tavoittamiseen, etenkin marginaalissa.

”Olen varautunut siihenkin, että vielä jonain päivänä kritiikit eivät vain mairittele. Onneksi mulla on ollut mahdollisuus rakentaa musiikillista itseluottamustani rauhassa ja hyvien ihmisten ympäröimänä. Vaikka työhön liittyy omat epävarmuutensa, tiedän, että mun ei tarvitse yrittää olla kukaan muu.”

Loppuun asti musiikki tulee kulkemaan mukana, se on selvää. Viitanen on jo alkanut valmistautua tulevaan hyvin konkreettisellakin tavalla.

”Vanhusten parissa työskennellessä tuli laadittua paljon hoitotahtoja, ja erilaiset sairaudet ovat saaneet miettimään elämän arvaamattomuutta. Päätin jo hyvissä ajoin tehdä itselleni musiikillisen hoitotahdon. Mitä lauluja toivoisin minulle soitettavan sitten joskus, jos en enää itse pysty valitsemaan.”

Ajatus siitä, että oma musiikki voisi olla osa jonkun toisen hoitotahtoa, on liikuttava. Ylipäätään Viitanen sanoo vähän yllättyneensäkin siitä, miten paljon kuulijat ovat saaneet hänen musiikistaan lohtua.

”Luulin, että biisini ovat kamalan masentavia.”

Viitasen Piian musiikista onkin löydettävissä myös hengellinen ulottuvuus, vaikkei uskonnollinen olisikaan.

”Kyllä kai monia lauluistani voi jonkinlaisina rukouksina pitää.”

”Älä surua anna liiaksi
mutta pyydän silti sen verran
että valoa oppisin näkemään
siel mis on pimeään käytävä kerran.”

---

Albumit

Meidän jälkeemme hiljaisuus (Texicalli Records, 2019)
Laulumaa (Texicalli Records, 2016)
Uni onnesta (Texicalli Records, 2014)
Viitasen Piia (omakustanne, 2012)

viitasenpiia.com