Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein
asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan

Pethmanin veljekset Anssi eli Apuli ja Esa eli Epuli tulivat 1960-luvun alussa Helsinkiin ja ottivat hyvin nopeasti vankan jalansijan maan musiikkielämässä. Edesmennyt Anssi oli muusikkona ehkä enemmän luonnonlapsi, Esa taas koulutti itseään myös Sibelius-Akatemiassa. Esa Pethman on vanhan polven soittajia, niitä, jotka lahjakkaina nuorina omistautuivat totaalisesti musiikille. Kiihkeällä 60-luvulla ajan henki oli se, että taiteilijapersoona jätti koulun kesken ja antautui alalle.

Maalta kaupunkiin

Esa Pethman syntyi Kuusankoskella ja aloitti soittamisen Kouvolassa. Kymenlaaksosta oli kuitenkin lähdettävä pääkaupungin suuntaan.

– 50-luvun lopulla alkoi siirtymävaihe ja joka puolelta siirryttiin maaseudulta Helsinkiin. Siellä oli Radio ja Sibelius-Akatemia, joka oli ainoa paikka missä saattoi opiskella. TV teki tuloaan. Porista, Pietarsaaresta, Vaasasta, Kotkasta tuli soittajia. Aaltosen Junnu lähti samoihin aikoihin kuin minä, samoin Miettisen Olli ja Metsärinteen Pertti. Junnun tapasin alun perin Kouvolan musiikkikaupassa. Hän asui Inkeroisissa ja soitti baritonisaksofonia Heikki Rosendahlin loistavassa bändissä. En oikeastaan soittanut vielä mitään kun kävin heitä kuuntelemassa. Aivan upea ryhmä, Esa kertaa.

– Pentti Lasanen lähti Loviisasta, Raimo Henriksson Pukarolta. Lähinnä se oli Yleisradio, joka ajoi soittajanplanttuja helsinkiläisiin bändeihin. Eihän ne helsinkiläiset kundit sanoneet päivääkään maalaispojille, ne oli ihan eri kastia. Oli lottovoitto päästä helsinkiläiseen bändiin.

Sibelius-Akatemiaan

Velipoika Anssi lähti Metsärinteen orkesteriin ensin Kotkaan.

– Sitten hän pääsi Jorma Weneskosken bändiin. Ja minä puolestani onnistuin vuonna 1959 pääsemään Erkki Melakosken bändiin, johon tuli samanaikaisesti Laila Kinnunen. Aloitin silloin myös Sibelius-Akatemiassa, jonne onnistuin pääsemään sisään harjoiteltuani yksinäni Mozartin huilukonserttoa G-duurissa tietämättä sormituksistakaan mitään. Soitin saksofonisormituksilla, vaikka siinä on aika ratkaisevia eroja.

– Sibelius-Akatemiassa ei saanut mainitakaan sanaa jazz, muuten syljettiin heti päälle. Tämä kevyen musiikin porukka onnistui monestikin pääsemään sinne opiskelemaan, mutta mitään jazz-linjaa ei ollut. Jazzit soitettiin klubeilla ja kotona. Millään jazz-meriiteillä siellä ei nostettu nokkaa.

Avantgarde-jazz puri Euroopassa

Esa olisi jatkanut akatemiassa pidempäänkin, mutta hänen soitonopettajansa Reino Veijalainen kuoli 1963. Veijalainen oli radio-orkesterin soolohuilisti, jolla oli vaikea sydänvika.

– Muistan sen hyvin, oltiin bändin kanssa silloin Puolassa. Vuoteen -62 mennessä oli Erkki Melakosken orkesteri lopettanut. Rakennettiin oma yhtye, jonka solistina oli Carola kolmisen vuotta. Käytiin Tshekkoslovakiassa vuonna -62, Landskronan jazz-festivaaleilla – 63. Sieltä lähdettiin suoraan Puolaan kuukauden kiertueelle, joka oli aika hurja reissu.

– Bändissä oli Heikki Sarmanto, veljeni Anssi, Carola, minä ja Tapani Tamminen, joka on taidemaalari nykyään eikä soita enää. Edellisenä kesänä Tshekeissä tämän kokoonpanon basistina oli Matti Bergström. Tshekinkiertue oli hieno reissu, josta on jäljellä materiaalia vaikka kuinka paljon. Jokainen osti kaitafilmikameran, kun rahaa oli olevinaan. Eikä sitä tshekkirahaa saanut vaihdettuakaan. Yhtye teki pioneerityötä, joka taloudellisessa mielessä tuotti lähinnä vain muistoja.

– Kokemuksia kyllä kertyi ja se oli upeata. Carolalla oli valtava menestys Tshekkoslovakiassa. Suomessa hänellä ei ollut vielä mitään nimeä silloin, Esa muistelee.

1960-luvulla tehtiin vielä levyjä

Reino Veijalainen järjesti Esa Pethmanin omille levytyskeikoilleen.

– Olin ollut puolisen vuotta Veijalaisen oppilaana kun Reiska kysyi: ”Aiotaanko sitä oikein niin kun ammatikseen soittaa”. Vastasin, että kyllä vakaa aikomus oli. Hänellä oli riesana paljon oppilaita, jotka oli ottaneet sivuinstrumentikseen huilun. Hän oli todella loistava huilisti.

– Reiska sanoi kerran, että nyt olis vähän kiire. Pani prässin päälle: ”Nyt pistän sut Toivo Kärjen filmisoittoon”. Itse hän ei viitsinyt niitä enää tehdä. Menin, koska en pelännyt mitään. Topi johti siihen aikaan vielä itse näitä sessioita. Neitsytpolku 1:ssä oli studio, missä Ronnie Kranck toimi äänittäjänä. Se oli pieni studio, mutta siellä tehtiin joka päivä jotakin. Näissä sessioissa Topi ei koskaan kysynyt, missä Reiska on ja kuka sää oot. Se vaan katsoi. Kaipa se lähti toimimaan hyvin; hoidin huiluosuudet suurelta osin, kuten myös Aaltosen Junnu.

– Siihen aikaan tehtiin vielä levyjäkin – siis oikein kunnolla. Oli orkesteritkin studioissa. Nykyäänhän studiossa luurit päässä soitellessa saat arvailla keitä ne muut on. Fiilis on täysin kadonnut. Fiilis, joka itse asiassa luo sen tuloksen.

– On aivan fantastista tehdä sessio suoraan bändin kanssa. Äskettäin Jaso Big Bandin kanssa tehtiin levy, joka on hengellistä musiikkia. Martin Brushanen hyvin pienessä studiossa kasattiin kaikki yhdellä kertaa.

– Myöhemmin olin kyllä aikeissa mennä uudestaan opiskelemaan sävellystäkin. Tuntui kuitenkin siltä, että muutenkin pärjätään… Se on vähän jäänyt kaivelemaan, kun tietää mitä opiskelu parhaimmillaan tuottaa.

Kiihkeätä jazz-aikaa

1960-luku oli kuitenkin kiihkeätä aikaa jazzille Suomessa.

– Se oli semmoista idealistiaikaa, ei paljoa kuunneltu viisaiden juttuja. Onnistuin tekemään ensimmäisistä sävellysideoistani tuotteen ”The Modern Sound of Finland”, joka RCA:n ja Johan Vikstedtin vaikutuksella saatiin ulos. Sitä ennen olin käynyt sävellysten kanssa Toivo Kärjen juttusilla. Topi ei suostunut niitä tekemään Hän sanoi, että ”ovat ihan hyviä, mutta tehtäiskö niin, että menisit Pitäjänmäelle ja ottaisit nuotistostani ne, mitkä haluat ja muokkaat niitä jatsiksi ja toinen puoli levystä olis näitä sun juttuja”. Se ei kelvannut mulle. Topilla oli jalat maassa, vaikka musiikillinen fantasia oli kovaa luokkaa: ”Nää on, Esa, ihan hyviä nää sun sävellykset, mutta millä sä oikein aiot elää?”

Aika oli toimeliasta. Sekä Pethman että Aaltonen soittivat samanaikaisesti Radion Tanssiorkesterissa.

– Sehän ei ollut mikään vakituinen bändi se RTO, erityisesti siinä vaihtui saksofonisektio. Pentti Lasanen, Hannu Saxelin, Leo Kähkönen, Unto Haapa-aho olivat siinä… Hyvin kirjavaa, kunnes yhdessä vaiheessa se vakiintui aika pitkälle samaan miehitykseen. Onni Hovi (Sepon isä) oli erittäin hyvä baritonisaksofonisti ja soitti hyvin myös viulua. Göran Ödner soitti tenorisaksofonia ja hänellä oli hyvä keikkabändi. Göran oli vanhemman polven soittaja, joka oli ollut taistelulentäjänäkin.

– Ennen vanhaan mannermaisissa big bandeissä saksofonistit soittivat usein viuluakin. Soitettiin ns. salonkiorkesterisovituksia, joissa oli täydellinen fonisektio. Ja kesken kaiken siellä nuoteissa luki että ”vaihdapas viuluun”. Hyvin mannermainen käytäntö, joka toimi tosi hyvin: ykskaks saatiin stringit paikalle. Se käytäntö loppui jo aikapäiviä sitten.

– Fonistit soittivat tietysti myös klarinettia, joka on ollut historiassa ikiammoinen tapa. Nyt viime vuosina osa saksofoninsoittajista soittaa klarinettia ja osa huilua, vakiintunut käytäntö big bandeissä. Viulubuumilaiset on jääneet pois.

Orkesterinjohtajaksi vasten tahtoaan

Esa Pethman oli Radion Tanssiorkesterissa kymmenisen vuotta, joka oli hänen mielestään hienoa aikaa.

– Sehän oli bändi ennen UMO:a. Kun se lakkautettiin, Esko Linnavalli rupesi keräämään tätä umolaisuus-muzakkia. En siihen koskaan osallistunut. Se oli bändi, jossa en edes olisi halunnut soittaa. RTO oli hyvä yleisöbändi. UMO:han ei ole koskaan ollut sitä, vaan siellä on ollut hirmuinen vaihtuvuus. Se on läpimeno- oppilasorkesteri, missä on hyvä harjoitella ja hyviä soittajia.

Esa Pethmanilla on ollut monia erilaisia omia bändejä: kvintettiä, kvartettia, oktettia, Friendsiä ja muita.

– Ne eivät ole olleet koskaan kovin vakituisia, vaan aina projekteja varten kasattuja. Yleisradiolla toimi samanaikaisesti George de Godzinskyn johtama Radion Viihdeorkesteri, joka oli kevyempiä tarkoituksia, myös operettikonsertteja, varten. Ensin lakkautettiin Radion Tanssiorkesteri ja sitten lopetettiin myös Viihdeorkesteri. Siinä poistui mahdollisuus nuorille kevyen puolen säveltäjille kirjoittaa isolle orkesterille. Hirvittävä tappio.

– Jos haluttiin oikein iso bändi, otettiin RTO eli big band, sitten jousistoa, puupuhallinta kuten oboeta ja fagottia ja ehkä vielä lyömäsoittajaryhmä radio-orkesterista. Tällä tavoin saatiin huikea orkesteri. Kaikki tämä on mennyt läskiksi, kiitos Yleisradion musiikkipolitiikan. On surullista, että tieten tahtoen on ajauduttu tähän jamaan.

– Jorma Panulakin kirjoitti viihdeorkesterille, joka oli Godzinskyn bändi. Gode oli ihmisenä loistava ja ymmärsi nuoria idealisteja. Kun tein ensimmäisiä viihdeorkesterisävellyksiäni, hän sanoi, että ”se on sitten sillä tavalla Esa, että sä johdat nää itse”. Se aiheutti hirveitä paineita. Siinä tuli uusi ulottuvuus. Kapellimestariksi en ole koskaan halunnut; sellaiseksi ei opiskella vaan synnytään.

Huilunopiskelussa melodianpätkiä

Koska sitten aloit säveltää?

– Samanaikaisesti huilunopiskelun kanssa alkoi tulla melodianpätkiä. Opiskelustahan oli sekin hyöty, että osasi kirjoittaa nuotteja. Tietysti suurempi teoreettinen ymmärtämys olisi pitänyt hankkia. Yltiöpäisesti annoin Pekka Gronowille sellaisen lausunnon vuonna -65, että ylenmääräinen opiskelu rajoittaa fantasiaa. No, eihän se tietenkään pidä paikkaansa.

– Silloin kaikki oli olevinaan niin kirkasta ja freesiä. Sen huomaa nyt, kun on joutunut isompien rakenteiden kanssa pelaamaan. Se on melko lailla hidasta mulle, koska ei ole sitä ylenmääräistä teoriaa hanskassa; kaikki piti hakea kantapään kautta. Ja oikeastaan kuitenkin nautin siitä, että itse löydän.

Tästä tehdään ooppera!

Isoja rakenteita oli mm. kirkko-ooppera Ulstadius (libretto Harri Raitis), joka esitettiin kahtena kesänä vuosina -92 ja -93 Turussa.

– Se oli ihan kauhistus. Siitä piti tulla musiikkinäytelmä, jossa kuoro seisoo kaavuissa lavalla plakaatit käsissä, laulaa suoraan paperista ja solistit tarpeen mukaan esittää osiaan. Mutta sitten Turun oopperayhdistyksen silloinen puuhamies Seppo Ristilehto sanoi, että tästä tehdään ooppera! ”Kuule hei, rauhotu vähän, en ole koskaan säveltänyt resitatiiviäkään!” Pitäisi ruveta säveltämään lukusanoja, joita Esa Ruuttunen siinä laulaa! Pikku hiljaa, kun asiaa sulateltiin, se alkoikin toimia. Pethman lähetteli Ruuttuselle lappuja, joihin hän oli kirjoittanut aarianpätkiä. – Ruuttunen sanoi, että ”näähän on ihan hienoja, anna mennä vaan”. Kysyin riittääkö tämmöiset, melodia vain ja soinnunpätkää siinä mukana? ”Juu, aivan loistavasti”, sanoi Ruuttunen ja opiskeli niitä kitarallakin soittaen. Ruuttunen yllätti muutenkin. Hänellä on uskomaton oppimiskyky. Siinä oopperassa oli tosi pahoja juttuja, mutta hän vaan naureskeli ja lauloi kaiken ulkomuistista. Kuorokin opiskeli kaiken ulkoa; eihän siellä juosta paikasta toiseen paperit kourassa. Se oli hieno työ. Siinä hommassa ei teoriatietämys olisi auttanut pätkääkään.

Ooperaa ja populaarimusaa

Esalla on paraikaa työn alla puhallinorkesteriteos, sekä jo vuosia sitten sävelletty kamariooppera Tuomas Ragvaldinpoika (libretto Harri Raitis), jonka ensi-ilta on pitkittynyt säveltäjästä riippumattomista syistä.

– Kirjoitan sen uudestaan. Se on ollut liian monta vuotta luonnosteltuna. Koskaan ei pitäisi jättää isompaa juttua kesken, loppusilausta vaille. Solistiosuuksia on hillittävä niin, että normaali ihminen pystyy ne laulamaan. Kylän väkeä esittäviäkin ajatellen siitä täytyy tehdä rahvaanomaisempi juttu.

Fiilistä baletista ja oopperasta

Esa soitti oopperaorkesterissa huilua vuosina 1968-69. Siellä hän tutustui oopperakirjallisuuteen soittajan näkökulmasta ja joutui kahden vuoden aikana soittamaan läpi melkein kaikki oopperaklassikot.

– Se oli hieno jakso. Jussi Jalas oli ylikapellimestarina, sitten Leif Segerstam. Okko Kamu oli konserttimestari. Ulf Söderblomin piti johtaa eräs Verdin ooppera – ja ykskaks montun ovi aukeaa, Okko tulee frakki päällä ja johtaa sen. Kaikki oli haltioissaan. Seuraavalla viikolla oli Karajan-kilpailut, jotka Okko voitti. Olivat salaa harjoitelleet pikkuhiljaa. – Siellä oli valtava vaihtuvuus ohjelmistossa. Lähinnä se oli kuin nuotinlukuharjoitus. Oopperamusiikista ja baletista jäi valtava fiilis.

Esa soitti yhtä aikaa oopperassa ja Radion Tanssiorkesterissa, joten varsinaisia tanssikeikkoja ei lopulta enää mahtunut mukaan.

– Niiden jälkeen olin pariinkin otteeseen Eino Grönin ”virtuaaliorkesterissa”. Klassiset tangot ja perusiskelmät ovat kaikki hanskassa. Eikan bändin kanssa oli jatkuvasti kuukauden rundeja, Ruotsissa saakka. Ei jumankauta, se oli hirvittävää! Ei ollut enää kivaa se matkustaminen, soittaminen sen sijaan oli aina kivaa. Suhteessa siihen ajankuluun tuntipalkkaa ei juurikaan kertynyt.

Populaarikentälle

Varsinainen keikkailu jäi 70-luvun vaihteessa. Live-esiintymisiä ja pistokeikkoja Esa on tehnyt ja tekee edelleenkin. Haastattelua seuraavana päivänä on kirkkokonsertti Malmilla. Varsinaista populaarimusiikkia Esa kiistää säveltäneensä. Muistutan, että onhan hän sovittanut poppiakin; Eero Raittisen Lontoo-biisin.

– Eerokin mainitsi äskettäin, että olin tehnyt yhden sovituksen. En kuitenkaan sovittanut sitä, se on Rauno Lehtisen sovitus. Sen sijaan johdin kyllä orkesteria äänityksessä Finnvoxissa.

Populaarikentälle Esa ja kumppanit päätyivät, koska se oli päivittäistä työtä. Kevyen musiikin porukkaa oli hänen lisäkseen paljon Sibiksessä, mm. Paroni Paakkunainen, Pentti Lasanen ja Seppo Rannikko.

– Koko lauma oli käytössä, kun musiikkia tehtiin niin valtavat määrät. Jaakko Salo oli Scandia-Musiikin tuotantopäällikkö, Harri Orvomaa ja Paavo Einiö olivat johtajia siellä. Olin näiden studiokeikkojen kautta tutustunut heihin. Pyörin joka levytyksessä soittamassa milloin mitäkin. Oli mm. Johnnyn Long Tall Sally, mihin Jakke pisti mut laulamaan sen ”baabaa baaba baaba”. Jouduin paikkaamaan taustakuorojakin. Aamusta iltaan tehtiin töitä.

Suoria konserttilähetyksiä maakunnista

Esa muistelee kuinka television alkuaikoina 1960-luvun alussa missikilpailuissakin oli iso bändi fonisektioineen.

– Danny Kaye esiintyi täällä ja suuri Viihdeorkesteri soitti taustalla. Samoin Peter Ustinov. Radion Tanssiorkesterin perusrunko oli aina jossakin. Oli hienoa sekin, että RTO kävi jatkuvasti maaseudulla soittamassa. Suoria lähetyksiä radioitiin eri paikoista ympäri Suomea. Milloin mentiin charterilla, milloin radion bussilla.

– Touhu on latistunut kerta kaikkiaan mitäänsanomattomaksi sen jälkeen kun YLE lopetti oman musiikkituotantonsa – enkä tarkoita sinfoniaorkesteria tai radiokuoroa, jotka siellä vielä on. Radion musiikkipolitiikan syytä kaikki. Radiolla oli valtava musiikillinen vastuu. Eihän se yleensä ole hyvää politiikkaa, että isoveli valvoo. Tässä tapauksessa kuitenkin oli jonkinlainen kontrolli, joka kattoi musiikintekijät. Ei se ollut pelkkää holhoamista, vaan opastamista ja laadunvalvontaa ennen kuin lyötiin lopullinen hyväksytty-leima. Silloin oli hyllyillä paljon, pohdittiin mitä voidaan laskea ulos. Nythän sieltä tulee mitä tahansa. Muutosta huonompaan on tapahtunut monella rintamalla.

Esa on pettynyt myös festivaalien kehitykseen. Kaupallisuus jyrää musiikin.

– Ei Pori Jazz tarvitse mua, porilaiset kylläkin. Olin juuri Promenade-salissa jazz-konsertissa Runebergin päivänä Sulamit-bändin kanssa soittamassa alttosaksofonia täydelle salille, Raimo Henriksson ja Sven Nygård johtivat bändiä. Ja koko illan jamit päälle.

– Pori Jazziin on varaa tuottaa soittajia ulkomailta. En tiedä mistä johtuu, mutta hyvin tarkkaan saa lukea esitteet, että löytää sellaista jatsia, jota menisin kuuntelemaan.

Taiteilijan sielu on levoton

– Mulla on aina ollut läpi koko tämän musiikkielämäni semmoinen olo, etten oikein tiedä mitä mä tekisin, Esa sanoo.

Esan vaimo Eila on huomannut saman:

– Hän on taistellut koko tämän 20 vuoden ajan jona ollaan oltu yhdessä. Aina silloin pitäisi päästä soittamaan, kun on joku sävellysprojekti menossa. Kun on paljon soittokeikkoja, niin sitten tekee mieli vaan säveltää. Ei pääse tasapainoon.

– Saksofoni ja huilu ovat kaiken lisäksi kuin kaksi eri maailmaa, Esa huomauttaa. Eilakin on Esalta kysynyt kumpi on tärkeämpi soitin.

– Hän sanoo, että saksofoni, hän soittaisi vain sitä. Mutta keikoilta ei voi jättää huilua kotiin, koska yksikään ilta ei mene ilman, että joku nainen pyytää: ”Soita Esa huilua!”

– On sellainen naisporukka, joka tykkää saksofoninsoitostakin. Ja on myös miespuolisia ystäviä, jotka erityisesti tykkäävät huilusta, tarkentaa Esa.

– Kun ikää karttuu, on hiukan työläämpää pitää se ansatsi. Siihen on hyvä lääke: jokapäiväinen soitto, ei tarvitse olla pitkä jakso. Ei ole mitään järkeä soittaa tuntikaupalla, ei siitä ole hyötyä. Sama pätee aloittelijalle: mieluummin pieniä jaksoja ja tekee välillä muuta, potkii vaikka jalkapalloa ja mietiskelee muita asioita.

– Se on kumma juttu, että jokainen ikävuosi pudottaa äänten lukumäärää. Olen huomannut sen sooloissani: en halua enää semmoista älytöntä mähläämistä. Kyllähän jokaisen sormet liikkuu suhtkoht vikkelästi – idea on kuitenkin ihan muualla. Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan.

LUE MYÖS UUTINEN: Ensimmäinen Fuhrmann-palkinto Esa Pethmanille

Apuli-anekdootti

Carola Standertskjöld oli tuonut kihlattunsa Anssi Pethmanin kotiinsa esittelyyn. Appiukkokokelas halusi tietysti olla tuttavallinen ja heitteli tittelejä pois, esitellen itsensä Apulille:

– Johan. (Lausutaan juuhan.)

Apuli oli siihen todennut:

– Eihän?

(LÄHDE: JANI UHLENIUS)