Näin alkoi keskusteluhetki Jim Pembroken kanssa, säveltäjän, sanoittajan sekä laulajan, ja tietenkin myös pianistin kanssa, Corona -baarissa Eerikinkadulla Helsingissä. Jimin vaikutus suomalaiseen ”kevyeen” musiikkiin on ollut merkittävä ja pitkäaikainen, alkaen jo 1960 luvulta. Häh? Miksi kaikesta on niin pitkä aika… Mutta, jos pystyy kiertymään pahvipianostudentista progemusiikkiylpeyden kautta euroviisuja tuplasti koluten etabloituneeksi lauluntekijäksi keikoille vuosiksi Jenkkilään, ja sitten takaisin Suomeen, täytyy jutussa olla jotain juonta ja siitä täytyy ottaa vähän selvää. Keskustelussa saattaa ilmetä jonkinasteista kronologiaa, mutta pääasiassa keskityimme asioihin jotka itseäni kiinnostivat ja joilla oletan myös olevan yleisempää mielenkiintoa. Jimihän siis häipyi Suomesta 90-luvun puolivälissä ja palasi ”kotikonnuille” kohtalaisen äskettäin, Wigwamyhtyeen tämänkertaisen uudelleenaktivoitumisen myötä. Joten u-käännös ja viittaus historian hämärään.

– All begun siis in Varkaus, I mean…

VARKAUS? KUUSIKYMMENTÄLUKU? SIELLÄ VIELÄ OLI KAHDEKSANKYMMENTÄLUVULLA KESÄTAPAHTUMA ”LAULU- VARKAUS”. ÄÄNEEN LAUSUTTUNA KUULOSTI HAUSKALTA SANALEIKILTÄ, ASSOSIOITUI TEKIJÄNOIKEUSRIKOKSEEN. KAUPUNKI OLI KUITENKIN PAIKKA, JONNE KAIKISTA MAHDOLLISISTA PAIKOISTA ENSIKSI EKSYIT?

– Joo, tai en eksynyt. Oli tää yksi tyttö jonka perässä I came…

BUT WE COME TO THAT A BIT LATER. HUOMASIN NIMITTÄIN TUOSSA JUURI PEKKA TARKAN KIRJOITTAMAN RUNOILIJA SAARIKOSKEN ELÄMÄKERRAN KAKKOSOSAN ILMESTYNEEN. SIINÄ OLI VALOKUVA 60-LUVUN PORIN JAZZFESTIVAALISTA, JOSSA KVARTETTI JOKA KOOSTUI ITSESTÄSI, PEPE WILLBERGISTÄ, TARLEENA SAMMALKORVESTA JA ARJA SAIJONMAASTA ESITTI LAULUKOKOELMAA ”EN SOISI SEN PÄÄTTYVÄN”. AIKA MIELENKIINTOISTA ETTÄ SYNTYPERÄISESTI ENGLANTILAINEN LAULAJA PÄÄTYY ESITTÄMÄÄN ”POET OF FINLANDIN” TEKSTEJÄ.

– (Laulaen) En soisi sen päättyvän… yeah. OTON (DONNER) biisejä. It was jotain kuuskytyhdeksän. Otto keksi sen että mun pitäs, even though my finnish was even worse than now, et me tehdään toi homma. (Laulaen) ”Hän on niin selväpiirteinen mies, et ei sitä koskaan… kunnolla nää…I can remember some of those lines. Luckily, I did not have lot of solo lines. But you know, at that time, summer of sixtyeight or nine we were planning what became ”Hard and horny”. Otto was producing, writing strings and so, and I was visiting his house a lot at that time. He was working on this ”En soisi..” and at the same time helping to figure out what the strings should be like in ”Hard and horny”. I didn’t know about writing, but I had some ideas, like did-lin di did-lin, so he helped me to score them down, as well doing his own ideas, of course. And that’s how I ended in this other projctect as, luonnollinen valinta, I guess.

”Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä,
mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa.”

YMMÄRSITKÖ ITSE TEKSTIT? YOU UNDERSTOOD WHAT YOU WERE SINGIN?

– Joo. Those lines that I was singin. There was very muh text…uh, actually. Well, I was in Kulosaari, in tämä Eho-baari, one day in nineteenseventy. Or something. So there was this fellow with a beard, in nearly empty bar and it was SAARIKOSKI! I said: ”Moi, that mä oon laulanu nää sun teksti tos Oton systeemissä.” Se oli että ai jaa, joo joo…

HE WAS PLEASED?

– Joo, I think. We had tuoppi. When I walked in he was sitting by the window, just looking out. Long way out the window. I said myself toi on Saarikoski. So I moikkasin, en jäänyt kyykkyyn. Vaihdoin vaan pari riviä. Then I jätin hänet rauhaan.

TIEDÄN ETTÄ ITSE PIDÄT ARVOSSA JOHN LENNONIN TUOTANTOA. LENNONIN KUOLEMAN JÄLKEEN, AFTER HE WAS SHOT, SAARIKOSKI TRANSLATED A BOOK OF LENNONS MATERIAL. WASN’T VERY ACCEPTED BY THOSE WHO LOVED LENNON’S STUFF.

– I didn’t know about that. Should check out that book. But you know, Lennon’s lyrics are not very easy to translate. They are like, word-games. Like ”Here come old flat-top, he come, groovin up slowly…”, you know. In similar vein like DYLAN, with ”Ballad of a thin man”. When I played in Kansas City, summer of ninetysix or seven and Dylan was headlining. I think he was great then, and still is. I’m actually going to see him now, when he comes to Helsinki. (Tätä luettaessa ”His Bobbnes” on tietenkin tullut ja mennyt…).

DYLANILLA OLI AIKANAAN, IN SIXTIES, TÄLLAINEN AJATUS ETTÄ ”RHYMES MEAN THE SAME”, RIIMIT TARKOITTAVAT SAMAA. NIIN KUIN VAIKKA… HAUTA JA LAUTA. THEN YOU SEARCH FOR THE POSSIBLE COMMON FACTOR… A COFFIN IS MADE OF WOOD AND THEN PUT IN THE GRAVE. WORDS FIND NEW MEANINGS. STREAK, LEAK. JUOVA, VUOTO…

– Sure. You can write poetry like that. Twist and shout, shake it out… very good, rhymes for poetry, yeah (naurua). Mm… well with me, I can be lucky sometimes and have a good streak and get a whole lyric, like say ”Grass for blades” for example. I wrote that in one go, pretty much. I had the idea, it was the time of Vietnam and USA out and all this bla bla. And the uutiset came from TV, like it does every day, and it just had all the palm trees and napalm and children running around on fire , you know…. It was the moment that made me think, voi helvetti, mä rea… mä kirjoitan jotain niin kuin reagoks… tai se reaction to this. And it became ”Grass for blades”. It’ basically a song, anti-war song.

SILLE OLISI KÄYTTÖÄ NYKYÄÄNKIN JA NIINHÄN SITÄ EDELLEEN MYÖS ESITETÄÄNKIN.

Tässä vaiheessa keskustelu siirtyi pääasiassa lontoon kielelle joten jatkamme käännöksellä, finglish-periaatteet lienevät lukijoille selvillä.

INTERNETISTÄ TUTKIN ERITTÄIN KATTAVAA KEIKKALISTAASI, SE ALKAA JO 60-LUVULTA JA PANIN MERKILLE PEMS- YHTYEEN HURJAN KEIKKAMÄÄRÄN KESÄLLÄ VUONNA -66. KUINKA JOUDUIT KEHIIN, KUN TARKOITUS OLI VAIN TULLA VARASTAMAAN SAVOLAISJUNTEILTA NAINEN? TÄMÄHÄN LIITTYY ALUSSA MAINITTUUN VARKAUDEN KAUPUNKIIN.

– Täytyy mennä kesään vuonna kuuskytviisi. Tulin Suomeen vappuaattona ja luulin olevani Rio De Janeirossa festivaaliaikaan, suurin piirtein. Suunnistin välittömästi Varkauteen koska siellä tämä aiemmin Lontoossa tapaamani tyttö asui. Tarkoituksena oli viettää Suomessa kesä, en todellakaan suunnitellut jääväni tänne… Varkaudessa sitten havaitsin, että on olemassa tällainen systeemi että ihmiset menevät metsään hyttysten keskelle tapaamaan toisiaan, pitämään hauskaa… kesälava- john.

– Aloin käymään paikallisella Kämärin lavalla, ja havaitsin että siellä oli usein keikalla myös kundeja, jotka virittelivät kitaroitaan ja sen jälkeen myös soittivat niitä. Olin ollut Lontoossa bändeissä, tehnyt keikkojakin. Kämärin lavalla olin kuin marsilainen, Carnaby Streetiltä ostamissani vaatteissa. Mutta kävin silloin tällöin laulamassa muutaman biisin paikallisten bändien kanssa, aina kun siihen tuli tilaisuus. Sitten eräs viikonloppu keikalla oli joku Jussi & Eero and the Boys. Heillä oli solistinaan mimmi nimeltään ANN-CHRISTINE, häntä en tietenkään tuntenut, kuin en bändiäkään.

– Tapasin siis JUSSIN ja EERON, minut oli helppo paikallistaa muun jengin seasta ja stadilaisia kundeja tietysti kiinnosti kuka tuo popparin näköinen sälli oli. Täällä metsässä. Juttelimme ja he sitten pyysivät lauteille muutaman biisin ajaksi. Siitähän syntyi pieni mellakka, tanssipaikkahan ei ollut mitenkään iso. Jengi sekosi ja ajattelin että ne varmaan haluaa minun samettitakkini, tai ainakin hihat siitä. Pääsin kuitenkin ehjin vaattein lavan taakse ja siellä oli tämä kaunis mustatukkainen tyttö punaisessa Mustangissa, Ann-Christine. Hän vinkkasi luokseen ja esitteli itsensä nimellä jota en tietenkään ollut koskaan kuullut. Ei se mitään, mutta hän kuitenkin kysyi, josko voisi antaa nimeni ja osoitteeni yhdelle managerityypille Helsingissä. Mikäs siinä.

– Noin kuukauden kuluttua olin taas Kämärillä, istuin ja kuuntelin jotain bändiä, kun olkapäälleni koputettiin. Käännyin ja näin edessäni leveästi kullalta hohtavan hymyn. ” From England, Jim? I am JORMA WENESKOSKI. I have plenty of gigs. Big thing in rockin-osasto. You come next weekend to Helsinki.We have very good band there.” Seuraavana viikonloppuna menin Helsinkiin ja siellä oli odottamassa bändi, Jim and the Beatmakers.

NIMIKIN OLI JO VALMIINA?

– Joo, niin oli. Eli siinä oli kaksi Jimiä eli toinen oli WIKSTRÖMIN RALLE, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät. Ja tietenkin myös PEPE (WILLBERG) ja KIKKE (BERGHOLM) ja KURRE MATTSON, KEURULAISEN SEPPO… he olivat kaikki ensimmäiset kaverini Helsingissä. Tulin siis tänne ja ei me kai edes mitään treenattu, sovittiin vaan että ”Johnny be good ” tai ” Stand by me” ja sitten heti, taisi olla Björkhagenin kesälava jonne mentiin (noin xx.8.65). Siellä oli sitten ensimmäinen oikea iso mellakka, sadoittain ihmisiä, nimmareita käsiin, naamoihin ja vaikka minne. Se oli niin kuin ensimmäinen todellinen maistiainen menestyksestä. Jotain sinnepäin mitä saattaisi olla jos olisi vaikka Beatles. Tämän jälkeen Weneskoski oli heti että (maiskis)”Nyt tehdään sitten (maiskis) vähän rundia…” niin kuin sitten tehtiinkin koko kesä, as Beatmakers guest sing-john. Ja se menikin ok. Ja lyhentäen stooria, sen jälkeen tulikin sitten ”Pems” joka oli alunperin ”Rattlesound Five”. Tämä nimenvaihdos onkin erittäin tärkeä asia tietää, koska tässä vaiheessa ”Beatmakersista” oli tullut ”Jormas” ja syy tähän oli se, että tossa Ruotsissa oli ”Tages” joka oli nimetty heidän managerinsa mukaan. Tiedäthän Ruotsin? Eli Weneskosken bändi oli ”Jormas”.

JOO, SVERIGE. RUOTSIN MALLI OLI JO SILLOINKIN KOVA. MUTTA TEILLÄ OLI VUONNA -66 AIKA PALJON HOMMIA, AINAKIN TÄMÄN NETISTÄ LÖYTYNEEN LISTAN MUKAAN.

– Joo, sellaista kolmekymmentäviisi keikkaa kuussa, kyllä. Silloin oli paljon koulubailukeikkoja. Halusin olla täällä ja tein hommia mielelläni. Luin kyllä sitten yllätyksekseni jostain Ilta-Sanomista skandaaliotsikon jossa ihmeteltiin että ”Letti-Jim” saa puolen tunnin huutamisesta mikrofoniin yhtä paljon palkkaa kuin rehtori kuukaudessa… totuus oli se, että keikkatoimisto hoiti rahaasiat.

ELI ”JIM THE HAIR -DO” VARASTAA ENSIN NAISET JA SITTEN REHTORIEN RAHAT. SIIHEN AIKAAN ILMEISESTI LEHDET HARRASTI SAMAA KUIN NYKYÄÄN, KYSYVÄT JÄRKKÄRILTÄ LIKSAN JA PISTÄVÄT SEN SOLISTIN PIIKKIIN LYHENTÄMÄTTÖMÄNÄ. FABULOUS.

– Just näin. Mutta kaikki osapuolet sai varmaan lopulta korvauksen, uskoisin näin. Mutta ne oli kyllä ihan pähkinöitä mitä sieltä pöydältä tippui mulle. Toisaalta, silloin wienerleike maksoi noin 3,50 ja röökiaski 1 markan. Ja Linnanmäen vuoristorata kanssa 1 markan. Mageeta! Diggasin kuitenkin Suomea, niin kuin sanoin ja Jorma, iso W. järkkäsi mulle paljon hyviä juttuja. Syksyllä ”My boy lollipop”- Millien sukkahousukiertueen (!) jälkeen lähdin kuitenkin takaisin Englantiin. Piti mennä taidekouluun, opiskelemaan kaupallista piirtämistä, minusta piti tulla kuvataiteilija. Siinä vaiheessa. Kukaan ei kertonut että minusta tulisi laulaja, muusikko ja lauluntekijä…

TULIT KUITENKIN TAKAISIN

– Kuuskymmentäseitsemän, joo alkuvuodesta. Jo samana iltana törmäsin erääseen GROUNDSTROEMIN MOSSEEN. Olin tullut laivalla, ”Krupskajalla”, näin matkustettiin siihen aikaan, maksoi 35 puntaa ja se oli iso raha siihen aikaan, dinner with the captain and the officers. A salty dog. No, minulla oli sattumalta pullo venäläistä vodkaa. Aloimme jutella Mossen kanssa koska olimme molemmat kiinnostuneita musiikista. Hän oli myös kiinnostunut vodkapullostani. Mosse kertoi sitten että Otto Donner oli perustanut levy-yhtiön ja etsi hyvää bändiä.

SIIHEN AIKAAN EI OLLUT VARAA ETSIÄ HYVIÄ BÄNDEJÄ, MONIKOSSA. YHDESSÄKIN OLI TEKEMISTÄ.

– Right. Mosse oli ollut juuri Tukholmassa (taas Sverige huom.) ja kuullut siellä John Mayal’s Bluesbreakersia oli innoissaan siitä meiningistä. Sanoin kuulleni samaa hommaa Lontoossa useat kerrat, istuneeni etupenkissä kun CLAPTON tyynesti väänsi ja venytti, näytti turakaisille (punters) miten homma hoidetaan. Tämä tietenkin teki vaikutuksen. Kuitenkin, ensin tuhosimme vodkan ja sitten aloimme rakentamaan bändiä. En tarkkaan muista oliko HASSE (WALLI) jotenkin mukana alussa, mutta RONNIE (ÖSTERBERG) ainakin tuli myöhemmin, alussa oli messissä EETU VESALA ja KOIVISTOINEN (EERO). Eetu oli kuitenkin enemmän free-jazz-linjoilla, joten Ronnie hyppäsi kehiin. Siinä musassa piti olla kunnon back-beat.

ALOITKO VASTA TUOLLOIN ENEMMÄN KIRJOITTAA OMAA MATERIAALIA? PEMSILLÄ TAISI OLLA JOTAIN TEKEMÄÄSI?

– Joo, ja tein jo ennen Pemsiä RCA:lle yhden soolosinglen mutta sitten bändin kanssa joku vaan sanoi että tee biisejä! En muista kuka. Tein sitten pohjalta C- duuri ja A-molli ja väliin F… syntyi sitten biisit ”Any day now” ja ” I got mine”. En muista kuin että jälkimmäinen tuli sellaisesta ”Small Faces”- feelingistä. Aika yksinkertaista, mutta ihmiset jotenkin pitivät niistä. ”Any day now” tehtiin jopa suomeksi tämän, tämän… no ah, MATTI HYVÖNEN, Weneskoski Oy:n tangolaulaja, ihan nasta kundi.

KUITENKIN, HISTORIASSA ON ESIMERKKEJÄ KUINKA IHMISET SAADAAN TEKEMÄÄN JOTAIN MITÄ HE EIVÄT OLE AJATELLEET OSAAVANSA. KÄSKETÄÄN. ESIMERKIKSI ANDREW LOOG OLDHAM (MANAGERI) KÄSKI MICKIÄ (JAGGER) JA KEITHIÄ (RICHARDS)…

– Lukitsi heidät keittiöön ja käski kirjoittamaan laulun. Sen jälkeenhän ne teki aika monta biisiä (naurua). Kyllä, mutta itse hääräilin aina kitaran ja myös pianon kanssa, mutta en koskaan vakavasti ajatellut laulujen tekemistä. Löysin kyllä pianosta tarvitessa tutun kappaleen. Mutta sointujen opettelu ja sen sellainen tuntui vaikealta, tuohon aikaan. Mutta ilmeisesti korvissa soi kuitenkin jotain…

JOSTAIN MUISTAN TARINAN, ILMEISESTI AJALTA KUN JO VAKAVAMMIN TUTKIT MUSIIKKIA. PAHVIPIANO…

– Haa! Joo.. Niin kuin kerroin aiemmin mulla oli aina tyylikkäät silkkipaidat. Carnaby Street. Pesetin niitä pesulassa ja kun ne tuli takaisin, hyvin silitettyinä, niin niissä oli sellainen pahvituki takana. Yksi pahvi oli suurin piirtein puoli koskettimistoa. Mulla oli ollut kaksi paitaa pesussa, joten laitoin ne yhteen, piirsin niihin koskettimiston ja voila! Siinä oli täysimittainen piano! Omalla ikkunalaudalla! Sitten ajattelin hieman. Kun ne nuotit ovat olleet siinä kohtaa koskettimistolla satoja vuosia, niin ne myös tulevat siinä olemaan vast’edes. Vaikka mitään ei nyt kuuluisikaan. Ja jos teen näin (asettaa oikean käden sormet asentoon ja lyö pöytään) mulla on e-molli-seiska. Ei mustia koskettimia, mustat ovat vaikeampia. Siitä pikkuhiljaa fis-molliin ja niin eteenpäin. Sellainen metodi oli myös, kun edistyin, että olin vaikka juovinani kahvia, ajattelin ihan muita niin yht’äkkiä yllätin itseni ja ajattelin: ”Cis-molli-seiska plus!” ja löin soinnun mahdollisimman nopeasti pöytään, niille koskettimille. Näin sitten opin kaikki soinnut. About…

LEIKATAAN SURUTTA SEURAAVAAN BÄNDIIN, TÄ- MÄHÄN EI OLE BÄNDIHISTORIIKKI. ENSIMMÄINEN WIGWAM- SINGLE OLI ”MUST BE THE DEVIL”. SIINÄ MIELESSÄ KIINTOISA KAPPALE, ETTÄ SITÄ(KIN) SOITETAAN EDELLEENKIN LIVENÄ. (JÄLKEENPÄIN JIM KOMMENTOI:”I’TS BEEN PLAYED LIVE SINCE LAST SPRING, AFTER WE DID IT AT TAVASTIA WHEN WE HAD THE 35TH BIRTHPARTY, AND IT KIND OF SPRUNG BACK TO LIFE!) KAPPALE JOSSA ON TAHTILAJINVAIHDOS JA SÄ- VELLAJIN VAIHTO A-MOLLISTA AS-MOLLIIN. AIKA MIELENKIINTOISTA, EI VASTAAVIA NYKYÄÄN PALJON KUULE POP-MUSASSA. SEKIN ON KUITENKIN POP-LAULU RHYTM’AND BLUES- MAUSTEILLA. SITTEN MYÖHEMMISSÄ LAULUISSASI OLI MYÖS MONIMUTKAISEMPAA HARMONIAA, EI VAIN C-DUURI, A-MOLLI… TÄMÄ EI VOI JOHTUA PELKÄSTÄÄN PAHVIPIANOSTA?

– Tämä tuli varmaan just siitä että bändissä oli ja tuli muusikoita joilla oli komplisoidumpi näkemys ja myös osaaminen musiikista. JUKKA (GUSTAVSON) ja PEKKA (POHJOLA), MATSIN (HULDEN) ja NIKEN (NIKAMO) jälkeen. Olin yllättäen kaiken tämän monimutkaisen harmonian ja kompleksisten rakenteiden keskellä. Ja tietenkin halusin ottaa siitä selvää ja ennen kaikkea olla selvillä mitä tapahtuu. Keikoilla kuitenkin soitin vain tamburiinia ja huuliharppua (naurua) ja sitten jos oli näitä pitkiä parinkymmenen minuutin jameja niin feidasin hieman sivummalle. Mutta minun hommani olikin laulaminen. En mä ajatellut että olisi pitänyt hoitaa joku komppikitara tai muuta, en ollut instrumentaalisesti ihan samalla tasolla kuin muut (yskäisee). Tsekkasin kuitenkin koko ajan Jukan soittoa, hänen urkujensa maagista sinistä tulta ja opin koskettimien käytöstä häneltä paljon. En millään olisi voinut soittaakaan mitään, ennen kuin Jukka hankki Fender Rhodesin (sähköpiano) ja sanoi että unohda pahvipiano, soita tällä. Se oli kuitenkin sen kokoonpanon loppuaikoja. Kaikki alkoi olla monimutkaista ja kompleksista. Ei harmoniaa. Paitsi lavalla.

VIIMEISELLE VARSINAISELLE ALBUMILLE ”BEING” JUKKA TILASI JOKAISELTA TEEMAAN SOPIVAA MATERIAALIA?

– No ei oikeastaan tilannut. Hänellä oli vain kokonaisnäkemys siitä mitä meidän kannattaisi tehdä. Ehkä hänellä oli sellainen ”plan” jonka hän ajatteli pelastavan bändin, yhtenäistäisi sen. Pekka voisi yrittää tehdä tällaisen biisin ja Jim tällaisen. Näin sitten biisistä ”Friends from the fields” tuli ”Marvelry skimmer” ja se sopi Jukan yleissuunnitelmaan, biisien nimet jaettiin.

SE ONKIN HYVÄ ESIMERKKI KAPPALEESTA JOKA RAKENTEELLAAN JA TEMPOLLAAN IKÄÄN KUIN PAKOTTAA TAITAVAT JA VIKKELÄT INSTRUMENTALISTIT IKÄÄN KUIN ”HOLD THEIR HORSES”, JA NÄIN TUOTTAA HITAASEEN BALLADIIN HIENON SISÄISEN JÄNNITTEEN.

– Joo, ei sellaista ”showdown”- mahdollisuutta. Vaikka onhan siinä vähän erilaisempi harmonia hah,… biisi oli kyllä olemassa jo aikaisemmin, melkein valmiina, mutta kuitenkin puolivalmiina. Tämä hymni- väliosa tipahti sitten eräänä päivänä, kuin kirkkaalta taivaalta. Olin tiennyt millainen sen pitäisi olla, mutta en ollut vielä kuullut. Olin Oton luona kylässä, sillä oli piano. Kun kuulin sen, se oli valmis.

SITTEN TÄMÄ TIIVIS MUSIIKINTEKOYHTEISÖ, JOSSA OLIT OLLUT SÄVELTÄJÄNÄ 1/3, ERITTÄIN DOMINOIVIEN TEKIJÖIDEN KANSSA VIELÄ, TÄMÄ HAJOSI. SE ON TAAS OMA JUTTUNSA, MUTTA MITEN JATKUI MR. PEMBROKEN URA MUSIIKINTEKIJÄNÄ.

– Olin lähdössä pois, tosiaan Intiaan ja vähintään vuoden ajaksi, tuttujen luo. Vähäksi aikaa niin kuin hanskat tiskiin. (ei sointuja pöytään…) Silloin astui kehiin taas…. Måns Groundstroem, kantaen uutta Rickenbacker-bassoa ja sanoii: ” Jätkät, laitetaan bändi kasaan ja ruvetaan soittamaan!” Siitä alkoi Wigujen kakkosvaihe, eikun kolmos ja ”Nuclear Nightclub”- levy ja kaikki muu tästä eteenpäin oli nousua, kunnes…

SAANKO ARVATA, DYLANIN SANOIN: ” A SIMPLE TWIST OF FATE. TIMES THEY WERE ACHANGIN”?

– Joo, ”The new wave, Sex Pistols”… kuin salama kirkkaalta taivaalta. Englantilainen yhtiömme Virgin lopetti nk. ”idealismin” ja alkoi tehdä bisnestä. Emme olleet koskaan olleet muodikkaita mutta nyt olimme vielä vähemmän, jos se mitenkään oli mahdollista. Tämä tiesi kenkää meille, myös aika monelle muulle. Saman aikaan Love Recordsilla Suomessa alkoi mennä huonosti, joten näkymät olivat aika kehnot. Pillit pussiin. Sitten tein sekalaisia hommia REMULLE, KOJOLLE, RIKILLE (SORSA)… Flat Broke- band, Filthy Rich, Royal Philharmonics jne… Euroviisuja ja kaikkea mitä ihmiset pyysi…

NIIN, OLET MUISTAAKSENI ILMEISESTI AINOA TYYPPI JOKA ON VOITTANUT SUOMEN EUROVIISUKARSINNAT KAHDESTI, AINAKIN PERÄKKÄIN? KOLMAS VIRHE, ENSIN NAISET, SITTEN REHTORIEN RAHAT JA NYT EUROVIISUT. KAIKKI NÄMÄ OVAT SUOMALAISILLE PYHIÄ ASIOITA!

– Hah! Näin kävi. Niinpä ”Nuku pommiin”- biisin jälkeen laitettiin ”ulkomaalaislaki”, täytyi olla Suomen kansalainen, että voi osallistua. Mutta ei voi mua syyttää koska minut kutsuttiin molempiin karsintoihin! Ei pitäisi pyytää… jos ei kestä skabaa. Euroviisut oli kuitenkin enemmän tanssikoreografia ja muotinäytös kuin musiikkijuhla, mun käsitys oli se että se ei ollut niin vakava juttu noissa muissa maissa. Ne oli vaan että: ”Ah, let’s have a beer!”

NO, NYKYÄÄN EI VIISUIHIN SAA OSALLISTUA SUOMALAISETKAAN (AINAKAAN VÄLILLÄ) … MINUSTA SE ON IHAN OKEI.

– Vakava paikka. Kansallinen hätätila. Mutta, ”Reggae OK.”- biisiistä on mielenkiintoinen muisto. Minut oli tosiaan kutsuttu siihen kilpailuun ja käveltiin sitten yksi ilta Matsin (Hulden) kanssa treenien jälkeen ja kerroin että tämmöinen juttu, on tilattu, mutta ei tule mitään päähän, ei yhtään idiksiä. Mats funtsaili, otti piipusta rauhalliset savut ja sanoi: ” Mitenkä olisi joku reggae-juttu, kun se nyt kerran on Euroviisut?”

AIKA RAUTAISTA LOGIIKKAA. AIKAANSA EDELLÄ OLEVAA MONIKULTTUURISUUTTA. MITENKÄS SITTEN ”NUKU POMMIIN”, SEURAAVA EDUSTAJAMME?

– Alkuperäinen teksti oli aika pitkälti happosateesta ja saastumisesta, tietty protestilaulu ja sellaista. Juice teki sitten hyvän käännöksen, se käsitteli silloin erittäin ajankohtaista uutuutta, neutronipommia. Talosi jää, mutta sun pitää mennä, hah. Mutta ei jengi halunnut sellaista kuulla, eikä varsinkaan suomeksi. Tulos oli sitten omalla tavallaan ainutlaatuinen.

RÄJÄYTTI PISTEPOTIN. EI JÄÄNYT MITÄÄN.

– Joo. Otto sanoi silloin, että se on vaikeampaa, saada 0 pistettä kun voittaa viisut. Kuulin myös että onneksi Suomi ei voittanut, koska Yle olisi tehnyt konkurssin kun olisi pitänyt järkätä seuraavat kisat ja sellaista…

AIKA HYVÄ TALOUSTAKAUTUMA, ” KOJO PELASTI YLEN KONKURSSILTA!”… PALATAAN KUITENKIN HIEMAN TOISENLAISIIN BIISEIHIN. ITSEÄNI ON AINA KIINNOSTANUT LEGENDA ”LOST WITHOUT A TRACE”- KAPPALEESTA, ETTÄ SITÄ OLISI ITSE BARBARA STREISAND KYSELLYT LAULETTAVAKSEEN?

– Se on tosi juttu. Menin käymään yksiaurinkoinen päivä Lovessa, se oli silloin Arinatiellä seiskytluvulla. Otto sanoi että täältä on tullut faxi, tai mikä se nyt oli siihen aikaan, siinä halutaan lupa yhdestä biisistä STREISANDILLE laulettavaksi. Nyt täytyy muistaa minkälainen aika oli ja millä kokemuksella ajattelin. Ja aika moni muukin. Oltiin aika puhdasotsaisia ja idealisteja kuin myös naiiveja. Ajattelin asiaa ja sanoinkin ääneen, että biisi varmaan pilattaisiin jollain makeutetuilla Hollywood-jousilla ja sellaista. Ja Streisand edusti kaikkea Las Vegasin kimmellystä, sellaista jolla ei ollut mitään sijaa niin kutsutussa edistyksellisessä rockmaailmassa, silloin 70-luvun alussa. Ei silloin ajatellut jotain Teosto-fyrkkaa, ei ollut tapana. No, ei siitä sitten enempää, en tiedä kuka asiaa hoiti eteenpäin, tai ei hoitanut. Ilmeisesti kuitenkin kunnioitettiin artistin tahtoa, niin kuin Lovessa yleensäkin tehtiin. Lovehan julkaisi kaikkea sellaista mihin muut eivät olisi koskeneet pitkällä jatketulla kepilläkään. Olisikin paljon sanomista Love Recordsista, mielestäni sen valtavaa perintöä ei vieläkään riittävästi tajuta, saati arvosteta. Suomessa tehtäisiin varmaan vieläkin jotain TOM JONES- covereita jos ei joku olisi julkaissut JUICEA, PELLEÄ, HURRIGANESIA, … ja kaikkea tätä muuta. Pitkä lista juttuja joista toiset onnistui, toiset ei niin paljon, mutta joka tapauksessa, kaikki tekeminen vaikutti ja tapa millä se hoidettiin. Musiikin tekemisen identiteetti täällä olisi aivan toista ilman näitä ”hard guys”, Otto (Donner), ATTE (BLOM) ja CHRISSE (SCHWINDT).

JOSKUS JOPA ”HARD HEADED”, EHKÄ NOIN FINANSSIMIELESSÄ?

– Niistä mä en tiennyt koskaan mitään, I’m the last to know about that, se ei koskaan ollut mun vahva pointti. Mutta se mitä on jäljellä, se stuffi, se musa on tärkeää. Se on iso asia. The Legacy.

TOTTA, AIKA PALJON NYT KESKI-IÄSSÄ OLEVAA JENGIÄ AJATTELISI EHKÄ ERI TAVALLA ILMAN LOVEN TOIMINNAN MAHDOLLISTAMAA KULTTUURIILMAPIIRIÄ, SUOMEKSI SANOTTUNA SITÄ MEININKIÄ JOKA VALLITSI KUN HE OLIVAT NUORIA, USKOISIN NÄIN. JA NÄIDEN SKIDIT VOI HENGITTÄÄ NYT ERILAISESSA ILMAPIIRISSÄ. NÄIN VAAN AMATÖÖRISOSIOLOGIN HAVAINTONA…

– That’s right. Monta asiaa olisi eri tavalla. Mutta, vielä siihen biisiin, jos Barbara olisi tehnyt minusta vauraan silloin, niin ehkä en olisi tässä kertomassa koko jutusta. Enkä siitä, että olen oppinut arvostamaan häntä laulajana. Eikä erikoisemmin harmita, ettei Streisand tehnyt sitä biisiä silloin, hän voi tehdä sen vielä, jos haluaa. Sitä paitsi, ”Lost without a trace” hankki minulle neljäksi vuodeksi töitä, kun olin Kansas Cityssä ja eräs laulajatar kuuli sen ja halusi tavata minut. Meistä, MARYSTA ja minusta tuli niin sanottu ”double act” ja keikkailimme ympäri jenkkejä. Paljon keikkoja, satoja studiosessioita paikallisten topäijien kanssa. Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä, mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa. Eli silläkin biisillä oli joka tapauksessa ollut tarkoitus ja on varmaan edelleenkin. Mutta nyt olen täällä, näkymät ovat hyvät, bändi toimii hienosti ja REKUN (RECHARDT) kanssa meillä on iso läjä uusia biisejä. Niitä työstetään ja esitetään sitten tuolla keikoilla ihmisille. Ja tehdään jossain vaiheessa sitten levyjä. Niin kuin aina ennenkin.

Tämän jälkeen oli vielä juttua muun muassa Wigujen ja Jimin materiaalin cduudelleenjulkaisuista, HILLARY CLINTONISTA, jolle Jim ja Mary kävivät esiintymässä ja jonka tapasivat keikan jälkeen keittiössä, seitsemän tummalasisen ja tummapukuisen korvanapilla stereoita kuuntelevan ”kaapin” kanssa, COUNT BASIEN rumpalin pojasta SAM JONES JR:sta joka tarjosi ”jazz- miehen lounaan” eli suolapähkinöitä ja olutta, ATIK ISMAILISTA, Jimin mielestä yksi Suomen lahjakkaimmista futareista, maalihai, ja siitä miten paljon helpompi on järjestää Wigwamin treenejä kun kaikki ovat samassa maassa, saati maanosassa. Mutta tämänkertainen kasetti oli jo siinä vaiheessa loppu. ” But then, maybe some other time.”

Kattavat ja upeasti toimitetut Wigwam-sivut Meriläisen Mikon ylläpitäminä (myös Pressa-sivut löytyvät)

Jim Pembroke on merkittävä vaikuttaja suomalaisen rockmusiikin kentällä. Pitkälinjaisin taiteellinen panoksensa löytyy Wigwam-yhtyeen tuotannosta, Pembroke on ollut bändin keskeinen lauluntekijä aivan sen startista 60-luvun lopulta lähtien. Hän on myös edelleen (ainoana) alkuperäisjäsenenä yhtyeessä mukana. ”Vanhan” Wigwamin vuosina Pembroke julkaisi lisäksi kolme sooloalbumia, ja hieman myöhemmin kaksi sellaista lisää 80-luvun alussa.

Tämän lisäksi hän on työskennellyt mittavasti eri tekijöiden ja artistien kanssa, osallistuen levytysprojekteihin niin tekijänä kuin muusikko/laulajanakin. ”Rokkidiggari”-elokuvan (1981) tunnuslaulun lisäksi Pembroke teki laulut Jaakko Pakkasvirran elokuvaan ”Kesäkapina” vuonna 1970.

Pembroke levytti Suomeen tulonsa jälkeen jo toiselle singlelleen vuonna 1966 kaksi omaa lauluaan I don´t mind i got mine ja Any day. Hänen levytystuotantonsa on kaiken kaikkiaan varsin hyvin julkaistu CD-muodossa, ja melko hyvin saatavanakin.

Nuottijulkaisuja Jim Pembroken materiaalista on saatu aikaiseksi vain kaksi. Songbook julkaistiin vuonna 1976, ja Wigwam-albumista Nuclear Nightclub julkaistiin songbook vuonna 1975.