Savonlinnassa 1980-luvulla ahkera kapinallinen pianonsoittaja huijasi pianoläksyjä valvovaa isäänsä ja improvisoi omiaan puolet harjoitusajasta. Musiikkiluokan jälkeen Maija Ruuskanen (s. 1976) jatkoi improvisoimista musiikkilukiossa Maija Ruuskanen Septetti -jazzbändinsä kanssa. Bändistä ponnistettiin pitkälle: lähes kaikki soittajat ovat nyt ammattimuusikoita. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että Ruuskasesta tuli muusikko ja musiikintekijä. Ensin hänen piti tanssia itsensä vapaaksi odotuksista.

Ulos musiikkipurkista

Lukion jälkeen Ruuskanen kävi Joensuun ammattikorkeakoulun pääsykokeissa improvisoimassa tanssia, ilman ensimmäistäkään tanssituntia. Hän pääsi samaan aikaan Sibelius-Akatemiaan ja Kuopion konservatorioon opiskelemaan tanssiterapiaa. Hän valitsi Joensuun ja tanssin, sillä tanssiminen oli jotain ihan muuta.

– Olin vaan kotona jotain höntsäillyt, mutta se musiikki oli kai minussa niin vahva, että se näkyi sitten siinä liikkeessä. Tanssihomma oli mahtavaa ja olin vapaa niistä odotuksista mitä oli musiikin suhteen. Tanssi avasi minussa sen, etten ollut enää musiikkipurkissa.

Tanssissa Ruuskanen etsi tunteen ilmaisua ja rehellistä, intensiivistä läsnäoloa. Liikkeen ymmärtäminen vei Ruuskasen myöhemmin teatterin puolelle ja tanssijoiden opettamiseen. Joensuussa sai alkunsa myös säveltäminen.

– Superinnostava solfamaikka opetti Palestrina-tyyliä, kontrapunktia ja muuta, ja olin ihan liekeissä. Sain siitä sellaisen kipinän, että tein ekat sävellykset. Varmaan siksi olen musapuolella nyt.

Palestrina-opettaja tiesi, että Ruuskasella oli opiskelupaikka Sibelius-Akatemiassa, ja kehotti tätä vielä harkitsemaan asiaa. Vuoden tanssimisen jälkeen Ruuskanen ottikin Sibelius-Akatemian opiskelupaikan vastaan ja löysi kannustajan, joka rohkaisi etsimään omaa ääntä pianistina.

– Esa Helasvuo pyysi ajattelemaan pianoa orkesterina ja korosti luovaa kuuntelullista puolta. Oli sillä tavalla hyvä opettaja, että antoi mun olla ja kannusti tekemään.

Kävelyjä ja koppakuoriaisia

Ruuskasen ensimmäinen julkinen oman biisin Olet paha esitys toteutui 1990-luvun lopulla Sibelius-Akatemiassa, kun Maija oli 22-vuotias.

– Eli verrattain myöhään! Ehkä sitä lauluntekemisen tarvetta ei ollut aiemmin niin paljon, koska musisoimista ja improvisoimista oli niin paljon, Ruuskanen miettii.

Hän alkoi säveltää tuolloin myös musiikkia teatteriin. Säveltämisen aloittamista joudutti olennaisesti myös koulumatka kotoa Haagasta Pitäjänmäkeen.

– Sitä ei talvella voinut pyöräillä ja se oli täydellinen biisintekoaika, noin 20 minuuttia, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin keksiä biisejä. Tein tosi monta biisiä sillä matkalla. Kävellessä on tosi hyvä säveltää. Pyörällä on vaikea, olen varmaan vain kolme biisiä tehnyt pyöräillen, kun se on niin paljon vaarallisempaa. Kun kävelee samaa matkaa päivästä toiseen niin se vapauttaa ajatukset hyvin.

Sävellysinspiraatio yllättää missä tahansa. Eräänä kesänä Maija näki kesämökin huussissa julisteen hyönteisistä ja päätti alkaa ”säveltää koppakuoriaisia”, omia kappaleita orkesterin eri soitinryhmille.

– Se on niin hauska proggis! Nyt on valmiina Kuolemankello, Kenttäkiitäjäinen ja viisi muuta kappaletta mm. kontrabassoille, pasuunoille, jousille ja sopraanosaksofonille.

Maanantaisin runoja

Maanantait olivat vapaapäiviä ja niistä muodostui biisintekopäiviä.

– Mulla oli pino tekstejä, joita mulle oli lähetetty. Kävin niitä läpi ja soittelin. Jostain syystä usein kolmas runo oli se, josta tuli biisi. Jännä miten jotkut laulut syntyvät niin vimmatun nopeasti. Ne on merkillisiä juttuja.

Lauluntekijä on tehnyt myös itse sanoituksia, mutta ei koe olevansa sanoittaja.

– Voisin ehkä opetella. Mielelläni teen töitä sanojen ja tekstien kanssa, enkä varmaan olisi teatterissakaan, jos en rakastaisi kaunista kieltä. Olen harrastussanoittaja mutta ammattisäveltäjä. Sydänsuruja voin sanoittaa, mutta nyt on ollut sen verran iloisemmat vuodet, että ei ole tullut tekstejä, Ruuskanen nauraa.

Ruuskasen tekemät laulut ovat syntyneet toiveista: johonkin on tarvittu laulu tai hänelle on tarjottu tekstiä sävellettäväksi.

– Tutun tekstintekijän kans­­sa muokkaan joskus rankastikin tekstiä, jos sävellys sitä vaatii ja kun siihen on lupa. Runosta ajattelen, että se on kokonainen sellaisena, että se on otettava tai jätettävä.

Ruuskasella on kotona kaksi ja puoli metriä runoja ja itselleen myöntämä runojenostolupa.

– Mutta on vaikeaa löytää hyviä runoja. Toisen rytmin löytäminen vaatii sen jonkun koskettavan asian. Joillakin on niin vaikea rytmi, että se ei taitu mun mielestä ollenkaan musaksi. Ja sitten joillakin on niin hieno rytmi ja niin ehjä runo, että heti tuntuu, että tämä on jo musiikkia. Teksti alkaa soida suoraan.

Ruuskanen on tehnyt monenlaista musiikkia ja tunnelmia näytelmiin, mutta arvelee, että tekstin säveltäminen puhuttelee häntä eniten.

– On hirveän tärkeää, että löydän tekstille oikean musiikin ja että se on jotenkin samaa maailmaa. Että en aja sen tekstin yli ja että tekstin rytmit menee niin kuin ne mun mielestä kuuluu mennä.

Vaihtoehtomenetelmiä

Ruuskanen kokee saaneensa sävellysopettajiltaan paljon.

– Maria Schneider sanoi kauniisti, että hän säveltää ilman tahtiviivoja, koska haluaa, että musiikki pääsee etenemään vapaasti, myös visuaalisesti kahlitsematta. Siitä musiikista kuulee sen. Hän on ollut yksi vaikuttava naisesikuva.

Heikki Valpola taas kehotti Maijaa kiinnittämään huomiota siihen, että tekee erilaisia biisejä ja vahvoja melodioita ilman pianoa.

– On totta, että sävellystapa vaikuttaa paljon siihen, minkälaisia biisejä syntyy. Nykyisin sorrun usein pianoon. Pitäisi varmaan taas kävellä enemmän. Ehkä se on niin, että teksti valitsee sen tavan. Mutta on hyvä vaihtaa välillä sitä tapaa, jolla tekee. Ennen luulin tietäväni miten sävellys tehdään, enää en tiedä! Mulle on vieläkin ihmetyksen aihe, miten ne biisit syntyy silloin kun ne putkahtaa nopeasti. En mä siinä mielessä oo kehittyny ollenkaan. Ehkä sitä osaa olla kiitollisempi siitä mitä tekee. Ehkä pitäisi enemmän luoda aikaa sille putkahtamiselle.

Uutena menetelmänä Ruuskanen kokeili co-writingia vuosi sitten Elvisin biisintekoleirillä.

– Olen iloinen, että uskalsin tehdä sillä lailla yhdessä. Co-writing on nyt ilmassa ja se suunta, johon olen työskentelyäni seuraavaksi viemässä. Yhdenlainen uudistuminen ja hyppy.

Oikean tekijäkumppanin löytäminen on niin hieno tunne, että hän vertaa sitä rakastumiseen.

– Kun ensimmäisen kerran tein sanoittaja Inka Nousiaisen kanssa biisejä niin rakastuin siihen ihmiseen kun se juttu vaan alkoi viristä. Se on tietynlainen rakastuminen, kun löytyy se yhteinen rytmi tekemisessä. En mä osaa sitä muuten kuvailla.

Monessa roolissa

Ruuskanen on tehnyt teatteriin musiikkia kohta 15 vuotta ja uskoo, että teatteri pysyy mukana hänen sävellystyössään.

– Se on lähtenyt niin käsi kädessä biisinteon kanssa. Koen sen käyttömusiikiksi. Säveltäjänä teen ohjaajan kanssa töitä. Mua kiinnostaa hirveästi se dramaturgia niin biisin sisällä kuin koko näytelmässä ja käyn musiikista voimakastakin dialogia ohjaajan kanssa. Siinä sitoutuu koko teoksen rakentamiseen, sillä säveltäjän pitää tehdä kokonaisnäkemyksellisiä ratkaisuja.

Kun säveltäjän työ on jo tehty, näyttelijän työ alkaa.

– Koen lavalla olemisen eri asiaksi. Kun rakentaa roolia, ei voikaan enää katsoa ylhäältä päin ja ulkopuolelta, koska roolin rakentaminen sisältä päin on niin iso työ. Eikä ole enää pomo, vaan yksi ohjaajan alapuolinen näyttelijä ryhmässä. Se poukkoilu on haastavaa, Ruuskanen toteaa.

Erilaisissa rooleissaan hän on kuin jonglööri, jolla on kaikki pallot ilmassa.

– On ollut lohdullista ymmärtää, ettei se välttämättä ole pahe. Ei mulla olisi tätä ohjauksellista näkemystä teatterista, en osaisi säveltää teatterimusiikkia enkä pystyisi ymmärtämään näyttelijäntyöllisiä asioita ja näkemään kohtausrakenteita, jos en olisi tehnyt tätä kaikkea.

Oikeita kohtaamisia

Omaa musiikintekijän polkua miettiessään Ruuskanen toteaa, ettei alkuopetuksen ja hyvien musiikkikasvattajien merkitystä luovuuteen rohkaisijoina voi liikaa korostaa.

– Säveltäminen ja luominen vaatii sitä, että on niitä ihmisiä, jotka suhtautuu sun tekemisiin ystävällisesti. Koska niitä on niin vähän, ja se luova on kuitenkin niin särkyvää, niin kauan sitä ”tää nyt on vaan tämmöstä”. Ehkä on tärkeintä, että identiteetti kasvaa. Että tietää, että osaa ja voi sanoa, että mä oon säveltäjä ja musiikintekijä.

Ruuskasen miehellä on tapana kysyä konserttien jälkeen, miten meni ja itkivätkö ihmiset. Johtopäätös on, että hyvin menee, sillä ihmiset itkevät usein hänen konserteissaan.

– Eihän se ole mikään mittari tai tavoite. Mutta se, että on koskettanut jotain ihmistä, on tosi hieno lahja ja kunnianosoitus.

Oma Ruuskanen Railio Klubi on luonut hienoja hetkiä kollegojen kanssa.

– Tänään oltiin Veeran (Railio) kanssa Salon Heikin luona soittamassa. Ne on semmoisia oikeita kohtaamisia, että niissä ei tule väsyneeksi.

Kaunein palaute tuleekin Maijan mielestä toisilta muusikoilta.

– Viime syksynä yksi kollega sanoi mulle, että ”Maija sun kanssa on kiva jutellakin, mut kun sä soitat, niin mä kuulen sut”. Se on kauneinta mitä mulle on sanottu.

Muut taiteenlajit ovat Ruuskaselle hyvin rakkaita, ja niistä hän ammentaa omaan musiikkiinsa.

– Olen kokenut säveltämisen kannalta kaikkein hyödyllisimmäksi nämä muut tekemiset, kuten tanssin. Kuuntelen musaa luvattoman vähän. Se on mulle niin arvokasta, että sitten mun pitää oikeasti kuunnella sitä. Ehkä se on osin jonkinlaista oman muusikkouden ja identiteetin suojelemista huonolta itsetunnolta, ettei anna muiden tekemien hienouksien ällistelylle tilaa, vaan tekee sitä omaa juttua. Sellaista oman taimen suojelemista. Sen takia muista taiteista on helpompi ottaa rakennusaineita.

– On tuntunut hyvältä tajuta, että mulla on joku oma soundi ja se on ok. Tää on niin pieni maa, että täällä tehdään juttuja tietyllä tavalla. Kun muistaa, että kaikkea musiikkia saa tehdä, miten vaan, se on vähän kuin avaisi ikkunan johonkin.