Sieltä löytyi muun muassa ohjelma Pablo Nerudasta, tehty suomalaisin voimin 1973, ilmeisesti juuri Chilen vallankaappauksen jälkeen. Tulkittua runoutta ja Toni Edelmannin säveltämiä runoja, näyttelijöiden esittämänä. Säestäneessä bändissä oli tutun näköinen naama ja pitikin varmistaa lopputeksteistä; kyllä se oli nuorehko Antti Hytti kontrabasson varressa. Ohjelma oli ajankohdasta johtuen surumielinen, mutta voimallinen, ei alistunut. Jotenkin tuli mieleen, että Ana itse luonnehti itseään säveltäjänä surumielisten balladien laatijaksi. Soittohan on suruista tehty ja myös sävellyksetkin, ainakin haikeudesta. Ei heikkoudesta.

Kylmästi taas, mistä kaikki lähti?

– Minähän olen Vironlahdelta kotoisin, sieltä missä itäraja tulee mereen, Vaalimaan tulliasema on siitä noin 7 kilometrin päässä. Ihan rannikkoa. Virojoki on siinä se keskuspaikka. Ihan kalastaja- ja maanviljelyshommaa. Äiti oli enemmän talontyttäriä. Faija kyllä vaihtoi ammattinsa jo 30-luvulla valokuvaajaksi.

Mielenkiintoinen urasiirtymä.

– Joo kyllä, tuli pula-aika ja jotain piti keksiä. Faija soitti vähän selloa ja mutsin kautta oli suvussa pelimanneja, jotka soitti häät ja hautajaiset. Sen isä ja isoisä, se oli kaikkein pätevin niistä. Mutsi soitti klassista ja Virolahden musiikkiyhdistyksen orkesteri treenasi meillä, koska siinä valokuvaamossa oli iso studiohuone ja siellä pystyi hyvin harjoittelemaan. Siellä kuulin paljon klassista, Corellia sun muuta. Hahmotan ensimmäisiä muistikuvia, kun ihan pikkuskidinä istuin siellä kuuntelemassa…

Ei tarvinnut radiota?

– Putkiradio oli kyllä, mutta livenä oli parempi soundi. Ja siinä bändissä oli ihan hyviä soittajia. Onni Suhosen oppilaita. Sitten oli välillä laajempia kokoonpanoja, kun mukaan tuli Haminasta armeijan soittokunnasta torvisoittajia. Mutsi yritti saada mua soittamaan viulua, Merjasen Unto Helsingin kaupungiorkesterista opetti mua. Mutta se soundi oli niin karsea, se minkä siitä sain että se loppu sitten… jousen puremistekniikka olisi pitänyt oppia toisella tapaa. Faija yritti vähän lahjoa rahallakin… Sitten musiikkiyhdistyksen piano tuotiin meille, siihen mutsi ujutti, ja paikallinen kanttori opetti mua. Mulla oli hyvä idoli, Veikko Samuli [säveltäjä] oli samassa koulussa, se oli Ylämaalta ja oli jo yläasteella. Se soitti Beatlesia, osasi ne biisit ja kaikki ihaili sitä suuresti. Välitunnit kului jumppasalissa ja Samulin Veka veti pianoa. Siitä sain sellaista erilaista tatsia musiikkiin. Aloin hapuileen ja etsimään pianolla jotain omia juttuja. Kuitenkin, soitin ihan Mozartia ja Bachia ja sellaista. Soitin kirkossakin urkuja, mutta ne keikat loppu. Oli juuri tullut tämä Procol Harumin Whiter shade of pale ja vedin sitten sitä siellä ja suntio sattumalta kuuli. Tuli heti potkut.

Vaikka sekin on Bachia…

– Niin on. Iso osa, suoraan kopsattuna. Sitten koulu alkoi menemään huonosti. Ei ollut kirjoista kuin kannet jäljellä. Mutsi huomasi ja yllytti, että ala soittamaan, vakavammin. Löytyi musiikkiyhdistyksen vanha kontrabasso jonka joku puuseppä oli liimannut kasaan. Se oli aiemmin hajonnut. Mä itse asiassa näin kun se hajosi, yksi Nakarin Ville pudotti sen noin kahdesta metristä lavalta lattiaan. Kuului aivan valtava pamaus ja talla lensi jonnekin takaseinään. Ei se tahallaan, se oli kännissä ja vahinko…

Ettei meininki ihan niin kokeellista ollut siinä vaiheessa vielä?

– Ei. Se oli talonmiehenä ja yritti vaan siirtää sitä, mutta pienessä hönössä… Sitten menin Kotkan musiikkiopistoon. Yksi alttoviulisti opetti mulle kontraa, en häpeäkseni muista tämän open nimeä. Osasin tasan yhden biisin, aarian oopperasta Rouva paholainen. Se piti itse kopsata, se stemma on mulla vieläkin tallella jossain. Sitten mä pääsinkin Sibikseen, olikohan se vuonna -69.

Oliko ”kevyitä” virityksiä tässä välillä?

– Olihan sitä koulubändejä, soitettiin koulubileitä, John Mayallia ja Hendrixiä. Electric Ladyland taisi tulla siinä välillä. Sähköbassoa tuli veivattua. Kuuntelin kaikkea, Pink Floydia, Zappaa… Mutta Sibiksessä oli meininki ihan klassista.

Sibis tuntuu olleen kova kohtauspaikka 70-luvun alussa?

– Aika vahvasti. Ahvenlahden Olli, Edelmannin Toni ja muita… poliittinen musa oikeastaan sikisi sieltä, se joka tuli sitten vähän myöhemmin. Valpolan Hessu [säveltäjä] oli mun teoriaopettaja. Hienoa sakkia. Esa-Pekka Salonen [kapellimestari], vaikka oli nuoriso-osastolla, soitti käyrätorvea sinfoniabändissä, käytiin esiintymässä kaiken maailman pippaloissa, Jorma Panula oli kapuna. Legendaarisen Oiva Nummelinin basso-oppilaana ehdin olla vähän aikaa, sitten tuli Olli Kosonen. Molemmat suhtautuivat ”rytmi-musiikkiin” luontevan suvaitsevaisesti. Se ei niin kuin ollut synti, hah…

Kaupungissa oltiin näemmä suvaitsevampia kuin maaseudulla?

– Kyllä. Ei niin suntiopohjalla. Saattoi se suvaitsevaisuus olla kyllä myös satunnaista, siis instrumenttikohtaista. Kuulin vain, kun esimerkiksi Erik Danholm [puhaltaja] oli huilua opiskelemassa, niin se ei saanut taas soittaa saksofonia missään. Se oli vähän kuin soitin ”non grata”. Vaikka onhan sitä soittimena Ravelissa sun muissa… Mutta tällä bassopuolella oli Lievosen Make, Hauta –ahon Teemu, Kuoppamäen Masa, Sivosen Jori, tällaista ihme revohkaa…

Kaikki lopuksi sinkoili aikanaan eri suuntiin, niin kuin aina. Stadiin oli kuitenkin päästy, ja bändihommat tempasivat mukaansa?

– Valpolan Hessu alkoi raahaamaan mua eri puolille. Oli ekana vuonna sellainenkin yksi viritys jossa oli Alaspään Arto [vokaali, trumpetti], Bruno Korpela [rummut], Tommi Liuhala…

Tommi Liuhala? Mielenkiintoista historiaa…

  – Joo Tommi Liuhala soitti kitaraa, Tavastialla, jossain siellä yläkerrassa treenattiin. Ei siitä sitten tullut oikein mitään, minäkään en osannut tarpeeksi, hah. Ajauduin sitten jotenkin Koiton Laulun juttuihin ja ylipäätään harjoituspianistiksi sinne sun tänne. Oli muun muassa tällainen Jussi Kylätaskun kirjoittama Matti Väkevä -proggis, kertoi suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa, siinä oli Chydeniuksen [Kaj, säveltäjä] biisejä, hirveä nippu. Kauheesti tangoja, kaikki loppui aina des-duuriin. Se oli kuulema paras tapa lopettaa, oli sävellaji alunperin mikä tahansa. Ka – dang! Sitten oli kaikenlaista teatterisälää… sellaisia poliittisen musan esiasteita. Sitten tutustuin Kukon Sakkeen, ja siitä Piirpauke sitten lähti boreilemaan… Kaikki noi käänteet on vähän usvaista, näin jälkikäteen. Yksi huomio tästä ajasta on että Tonin tulo johtajaksi Koiton Lauluun merkkasi aika paljon. Tuli omaa tuotantoa ja uutta profiilia siihen kuorohommaan.

Aikaisemminhan oli oikeastaan ns. työväenmusiikkia ja nyt nuori jengi alkoi ikään kuin luomaan uutta poliittista laulua? Tuliko oma sävellysambitio kehiin silloin?

– Joo, yritin myös tehdä lauluja mutta… ehkä mä osaan tehdä vaan tollasia surumielisiä balladeja, hah… Ai niin, biiseistä tuli vielä mieleen, Tammisen Tapsa [basisti, taidemaalari] hoiti mut Rauno Eskelisen bändiin Bottalle, tanssibändiin. Se olikin ihan koko illan mappihommaa, niitä oli yhteensä neljä, eli A ,B, C, D, lavalla kuulu vaan huuto :”C 15!” ja sitten mentiin, ei armoa. Se oli hyvää työharjoittelua, ja tuli käytyä läpi kaikki maailman biisit, noin suurin piirtein. Hyvää treeniä.

Ja maksettiin vielä rahalla.

– Kyllä, oppi hyvin traditiota. Tekisi hyvää nykyäänkin nuorelle muusikolle, vaan tilaisuuksia ei taida olla hirveästi. Traditio ei pomppaa tyhjästä.

Et sitten niin sanotun ”jatsin” kanssa häärännyt, ennen kun herra Kukko tuli mukaan kuvaan? Soititko standardeja?

– Ei me oikeastaan standardien kautta improvisointia lähestytty. Enemmänkin free-systeemin kautta. Alkupäässä oli ollut Pink Floydia, sen tyyppistä vapaata kehittelyä. Atom Heart Mother… Sitten, me oltiin oltu Ruotsissa, olin ollut tuuramassa taas Tapsaa tässä kapakkabändissä, Sarikosken Tero [rumpali] oli messissä ja laivalla oli ollut kauhea riita bändin kesken. Siihen se homma taisi loppuakin. Mentiin sitten pyörryksissä käymään Tapsan luona ja se soitti Charlie Hadenin Liberation Music Orchestraa. Se oli eräänlainen herätys, osoitus että näinkin voi improvisoida. Alettiin soittaa Ilmari Hytösen [kitaristi] kanssa freetä klassisten biisien päälle, otettiin joku aihe vaikka Villa Lobosin Bahianas-biisiä. Jatkettiin itse siitä, kun nuotit meni vähän sekaisin…hah. Mutta ei mulla varsinaiseen ”perinnejaskaan” ole sellaista erityistä suhdetta. Kun ei ole kasvanut sellaisessa ympäristössä jossa sitä luontevasti olisi väännetty. Olisi mennyt liikaa työstämisen puolelle. Sarmannon Pekkis [basisti] yritti jotain näyttää, mutta ei tuntunut omalta. Totta kai vaikutteita kaikesta siitä on tullut, mutta ei sillä tavalla että ne olisi framilla, vaan pikemmin sisässä.

Kun sisäistää vaikutteet, niin ne eivät näy?

– Joo, mutta toivottavasti kuuluu. Eli sitten Sakke tuli Sibiksessä kehiin. Mulle ei koskaan kyllä valjennut mitä se siellä laitoksessa teki… Siihen aikaan oli näitä pohjoismaisia ”Ung Nordisk Musik” -festarihommia ja kun me oltiin vähän free-miesten maineessa, niin meidät otettiin soittamaan graafista notaatiota yhteen Herman Rechbergerin [säveltäjä] biisiin jota käytiin vetämässä Piteåssa asti. Mentiin junalla sinne keikalle ja samalla keskusteltiin ja fundeerattiin, että improvisointia voisi tehdä muussakin yhteydessä kun jatsissa. Jossain vaiheessa päätettiin sitten perustaa ajatuksen tiimoilta ryhmä. Se oli aika freetä aluksi. Kansanmusa tuli mukaan oikeastaan sellaisella jälkihippimeinigillä, ensin Intiasta. Sitten huomattiin, että joka puolella on musiikissa sellaista virallista meininkiä, klassinen osasto ja sitten on tämä katujätkäosasto, tämä oikea kansanmusiikki. Studeerattiin kirjastoista levyjä ja etsittiin nuotteja. Hasse [Walli, kitaristi] tuli sopivasti jostain matkoiltaan ja Judo [Vasama, rumpali] tuli kanssa mukaan, se oli ollut Eetun [Vesala] oppilaana ja juonessa mukana. Piirpauke tuli nimeksi sitten vasta Ruotsissa, Alternativ-festareilla, vaihtoehtomusaa, sitä ennen oltiin Kukko-Walli-kvartetti.

Materiaali jota käytitte, se oli kuitenkin pitkälti ”eurooppalaista”…

– Joo, suomalaista ja sitten balkanilaista. Sitten se kyllä tietenkin eteni, Bali, Kiina, eteläamerikkaista…

Teemat, kokonaiset biisit olivat lähtöalusta?

– Kyllä, mutta toisin kuin jatsissa, jossa teemat soitetaan ensin pois ja sitten plärätään skaalapohjalla ja rakenteen sisällä. Sellaista me ei hirveästi arvotettu. Me ajateltiin, että olisi enemmän melodista improvisointia joka kulkisi eteenpäin. Soolon sisältö alkoi saamaan painoarvoa, myös rakenteellisesti.

Teos koostuu silloin soolojen sävellyksellisistä kaarista ja näihin annetuista impulsseista muun bändin taholta. Omalla tavallaan kollektiivista säveltämistä, jos yksinkertainen juttu pitäisi monimutkaisesti ilmaista?

– Juuri näin. Kaikki liittyi oleellisesti biisiin. Siihen aikaan myös sointivärit eli soundit tuli kanssa isona osana mukaan, kun tutkittiin esimerkiksi jotain paimenmusiikkia. Paimenen hommassahan soundi on tärkeä että homma onnistuu, hah… Mutta tärkeä oli esimerkiksi Teppo Repo, tällaiset säveltäjät tulivat tutuiksi. Soundien vääntö meni sitten siihen, että kaikenlaista rojua, pilliä ja rautatavaraa alkoi olla mukana kohtuullisessa määrin. Mutta oltiin nuoria ja jaksettiin kantaa.

Ei huolet painaneet.

– Hah. Ei.

Tuliko koskaan vääntöä siitä kuka oli sovittanut biisin. Kansanmusiikissa eli ”tekijävapaassa” saattaisi helposti tulla ongelmia tämän määrittelystä?

– Ei tullut. Meillä oli alusta asti demokraattisen selvät arviot tästä asiasta, tavallaan oma jakosääntö. Kun stuffi oli läjässä niin sitten arvioitiin kontribuutiot. Bändi toimi raatina ja määritteli kunkin panoksen, milloin kahteen, milloin kolmeen tai neljään osaan. Tosin pienenä sivuavana yksityiskohtana, ekasta levystä meillä ei ollut mitään rojaltisopimusta. Tehtiin se tuntipalkalla…

Häh?

– Joo ei kukaan sitä huomioinut, siinä vaiheessa, edes Hasse. Oli vielä hirveen kiire, oli erittäin vähän studioaikaa. Ilmeisesti sen takia Konevitsan kirkonkellot vedettiin tuplatempolla, alkuperäisen arrin sijaan, hah-hah. Siis tuplapoljennolla…

Toivottavasti asiaan on ajan myötä tullut jotain kohtuullistamista… siis rojaltiin, ei poljentoon. Mutta teittekö omia biisejä?

– Sakella oli kyllä, mutta ei kovin montaa. Tehtiin yksi kantanauha radiolle, siinä oli enemmän omia. Enemmän soitettiin omia livenä, mutta levyllä oltiin tavallaan cover-bändi. Niin kuin globaalia coveria. Kun oltiin tajuttu että joka paikassa oli musansa. Haluttiin esitellä että maailma on musiikillisesti pyöreä. Materiaali kyllä käsiteltiin omalla tatsilla, hyvinkin rankasti.

Isossa maailmassahan on tapana että käyttökelpoisten teemojen originaaleja ei välttämättä kiivaasti etsitä? Varsinkin jos niistä menestystä pukkaa…

– Tiedetään. Me pyrittiin siihen että löytyi. Mistä tiedettiin tekijät niin ne ilmoitettiin kyllä, että originaalit sai korvauksensa. Jos sellainen löytyi. Tällä uudella tulemisella ja rundilla, joka sikisi Hassen synttäreistä, siellä oli taas enemmän omia biisejä, jostain syystä. Kaikki halusi varmaan esitellä myös omia tämän hetken projektejaan. Olihan siellä Dylaniakin, My back pages, jota myös ihan alkuaikoina vedettiin. Kuvastaa varhaista metodia. Se oli versio joka opeteltiin Jarrettin [Keith, pianisti] levyltä ja vasta nyt parinkymmenen vuoden jälkeen kuulin originaalin. Että tätäkin kautta voi tapahtua kytkentöjä.

Erkanit sitten kansanmusiikista Stankon [Tomasz, tumpetti] ja Vesalan messiin? Yllättäen toisenlainen maisema…

– Joo. Oltiin popgenren huipulla Piirpauken kanssa ja tahkottiin kiivaaasti pitkin poikin. Yksi aamuyö, muistaakseni Finlandia-talon konsertin jälkeen puhelin soi ja Eetu soittaa Norjasta, kysyy että oletko kuullut Stankon ja sen Balladyna-levyn? Siinähän Dave Holland soittaa bassoa. Sanoin että on mulla se, en ole vielä kuunnellut. Käski kuuntelemaan ja soitti sitten levyn keston jälkeen, tiesi miten pitkä se on, ja kysy että luuletko että klaaraat? Sanoin että voin yrittää. Eetu sano että laiva lähtee yhdeksältä. Ei toimi, sanoin. Eetu mietti vähän ja sanoi, okei iltapäivällä lähtee flygari. Kundit yritti ilmeisesti säästää. En kyllä ymmärrä miten olisin ehtinyt keikalle ylipäätään, siis laivalla… edellinen basisti oli säikähtänyt keikalla Zsukalskin [Tomasz, saksofoni] kritiikkiä ja juossut läheiseen metsään pakoon. Piti saada äkkiä uusi jätkä. En viitsi sanoa kuka tämä edellinen jäbä oli. Kohtuullisen tunnettu ruotsalainen. Eli tällainen pikapesti. Suoraan rundille. Auton takapenkillä, matkalla lentokentältä, sain pikakurssin, vedät ekaksi: ”dum dun-dun dun …”. Sitten suoraan Skieniin lavalle. Eetu löi jossain vaiheessa pitkän tremolon: ” Prrrrr…” ja huusi: ”Bassosoolo!”, ja muut kundit hupeni lavalta. Pakko alkaa säveltää jotain, sehän oli konsertti. Sitten kundit tuli takaisin ja taas tremolo: ”Prrrr!”. Aika nopeasti siinä opit biisit, kun on pakko… Paussilla Eetu totesi: ” Aika hyvä. Pääsit bändiin.” Siinä meni kolme vuotta. Tein kyllä musaa silloinkin, mutta ei kyllä sille bändille. Se oli oppipojan hommaa.

Kuinka leffat sitten tuli kehiin? Ei varmaan tiiviin rundauksen aikana kuitenkaan. Katsoin Elonetistä että teit yhteen aikaan hurjasti leffamusiikkia, dokkareista täyspitkiin…

– Eetulle tuli muita aktiviteetteja, ei kai se mikään salaisuus ole että hän joutui valtion leipiin, vähäksi aikaa. Eli bändihomma ymmärrettävästi loppui. Silloin se alkoi. Olin mukana Pete Q -näytelmässä ja muutamissa leffajutuissa. Sitten Jarva [Risto, ohjaaja] kuoli ja Antti Peippo, Jarvan pääkuvaaja otti ohjatakseen Ihmemies-elokuvan, niin mua pyydettiin tekemään siihen musiikki. Siitä alkoi leffaputki jota kesti noin 80-luvun ja 90-luvun alun. Sitten se loppu kanssa nopeasti. Otto [Donner] jonka kanssa juteltiin aiheesta, tehtiin juuri dokumenttia hänestä, sanoi, että hänelläkin oli aikanaan samantyyppinen putki. Tämä on ilmeisesti vakioilmiö. Oton mielestä syy on se, että suomalaiset ohjaajat ovat niin musiikkirajoittuneita, että eivät pysty päässään käsittelemään kuin yhtä säveltäjää kerrallaan. Muodissa on aina yksi jäbä, kuka se sitten kulloinkin on, hah. Tämän saa myös painaa… No, yksi syy tietenkin omalla kohdalla oli se, että melkein kaikki tyypit jonka kanssa tein duunia, kuoli. Erittäin traaginen vaihe. Aloin melkein epäillä että meikässä oli joku kirous…

Eipä ihme että ohjaajat hieman kavahti…

 – Joo, hurttia meininkiä. Mutta minkäs teet. Toisaalta tämä leffaputki oli paitsi työteliästä niin myös raskasta aikaa, piti samalla äänittää ja tuottaa, omassa studiossa, homma ei ollut siis pelkkää sävellystä. Talouden hoito ja muut käytännön jutut, sellainen hyydytti kyllä ”taiteellista toimintaa”. Jarmo Savolainen täytyy mainita leffa- ja teatterimusiikin yhteydessä, hänen kanssaan tehtiin pitkä ja tapahtumarikas sarka, ja Jarmon kanssa toimittiin myös Roommushklan – bändissä, johon tavallaan kiteytyi ”jälkiedwardiaaninen aika”. [Jone Takamäki, fonit, Raoul Björkenheim, kitara, Tom Nekljudow, rummut].

Kuten aina, tarinaa riittäisi vielä vaikka kuinka, vaan Selvisin sivut ovat rajalliset niin kuin elämä yleensä ja päinvastoin kuin mielikuvitus. Osa 2. tulee seuraavalla kerralla… Loppuun kevyt ja keventävä, lukijaystävällinen mielipidekysely.

Nippu basisteja jotka eivät ole pelkästään basisteja. Charlie Mingus?

– Tapsa Tamminen esitteli ja kertoi myös Mingukseen liittyvän erään trumpetistin turpaanlyöntitarinan. Stanko oli samanoloinen orkesterinjohtaja…

Steve Swallow?

– Carla Bleyn [säveltäjä] mies. Joku niistä. Paul Bley [pianisti] on kävellyt kotonani seinää päin, piippu suussa. Yskitti.

Stanley Clarke?

– Vikkelä kuin perkele. Return To Forever taituruudessaan hämmästyttävän ohutsoundinen.

Pekka Pohjola?

– Vapaa melodis-rytminen ajattelu.

Leikkausta nykypäivään. Aktiviteetteja tällä hetkellä?

– Pianon ja kontran parissa taas. Uusi bändi ja ekat harjotukset. Osuuskunta-aatetta bändien ja erilaisten tuotantojen kanssa. “Voi toimia ikään kuin säveltäjänä, luomalla useille henkilöille luovaa kerronnallista tilaa kulloinkin esitettävässä musiikkikappaleessa, oman osansa tarinan kertojana.”

Analogia vai digitaali?

– Analogia viittaa vahvasti kutsumanimeeni. Olen vapaa-ajattelija soundillisesti. Se sanelee kulloinkin käytettävän tekniikan. Musiikkia tuotettaessa on tärkeintä luovan prosessin hetki.

Kiitos.

– Olkaa hyvät.

---