Don Huonot oli kymmenisen vuotta sitten Suomen suosituin yhtye. Se teki läpilyönnin Hyvää yötä ja huomenta -albumilla vuonna 1997. Nelikko aloitti toimintansa progevaikutteisena, laulustemmoja painottavana ryhmänä, joka herätti hämmennystä ja suoranaista närääkin. Se saavutti keikkasuosiota varsin nopeasti, mutta levymyynnin tasolla menestystä piti odottaa pidempään.

Laulaja-kitaristi Kalle Ahola ei ole erityisen innostunut puhumaan lauluntekemisen prosessista, koska se on niin intensiivinen ja henkilökohtainen. Mutta vauhtiin päästyään hän päätyy varsin nopeasti melkeinpä hengellisiin teemoihin.

– Teen biisejä (tai niitä syntyy) eri lähtökohdista, eri tarpeisiin. Ne voivat olla ylistyksiä tai kiitoksia, tai tämän vastakohtana tavallaan kirouksia. Ne voivat olla myös eräänlaisia rukouksia. Itse asiassa suurin osa biiseistä on minulle juuri rukouksia. Ne ovat nopeita tunnepohjaisia purskahduksia, jotka syntyvät silloin, kun sisäiset kanavat ovat poikkeuksellisen auki.

Milloin sitä tapahtuu?

– Nykyään useimmiten aamulla, kun on juuri herännyt uuteen päivään — tavallaan jopa uuteen elämään [nauraa]. Aivot eivät ole vielä surkastuneet ja jähmettyneet arkeen, vaan toinen puoli on yhä unen maailmassa. Olen huomannut olevani silloin avoin, innostunut ja vastaanottavainen. Ja mainitsemani rukousaspekti tulee siitä, että tällaisina hetkinä olen vapautuneempi itsestäni, omista asioistani, ja linja johonkin muualle on suorempi. Kysymys on vahvasta tunnepurskahduksesta, joka nousee syvältä, ja kun on itse vähän rajatilassa, tunteesta pystyy pitämään pidempään kiinni. Täytyy tosin sanoa, että suurta osaa materiaalista täytyy hioa pitkään ennen kuin se on valmista toisille esitettäväksi.

Mielenkiintoinen hahmotelma!

– Voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskon vilpittömästi, että mulle biisintekeminen on tietyllä tavalla mantranomaista rukoilua. Terapiaa, niin kuin jotkut sanoo. Siinä tulee läpikäydyksi asioita mielen pohjalta, alitajunnasta. Sitähän se on. Suhtaudun vähän skeptisesti niihin, jotka sanovat tietävänsä mitä ovat tekemässä; minulle se on fiilistelyä, jossa biisin on annettava mennä sinne, minne se haluaa mennä. Biisien tekeminen on yksi osa mun elämäni tarkoitusta. Haluan tehdä monia asioita, ja suurin osa niistä jää yksityiselämän puolelle enkä puhu niistä, mutta biisintekeminen on julkista. Sitä kautta minusta voi olla jotakin hyötyä. Se tuo merkitystä. Tämä on siis kokemus nyt, voi olla että viiden vuoden kuluttua se on toinen.

Puhut tuossa elämän mielekkyyteen liittyvistä kysymyksistä, joita ihmiset ratkovat eri tavoin. Toiset kirjoittavat, toiset samoavat metsässä, toiset tekevät elokuvia jne. Ja jotkut, ikävä kyllä, eksyvät näiden kysymysten äärellä pahan kerran. Osaatko arvioida, miksi nimenomaan biisien tekemisestä on tullut sinulle asioiden käsittelemisen kanava?

– Tarkkaa vastausta en osaa antaa. Voin sanoa sen, että sairastelin lapsena paljon, ja lisäksi sain vahvasti poliittisen kasvatuksen. En myöskään kuulunut kirkkoon, ja kannattaa muistaa, että 70-luvulla lastentarhat pursuivat uskonnollisuutta. Näiden asioiden yhdistelmä pani minut jo varhain kyseenalaistamaan ja ottamaan etäisyyttä. Muistan miettineeni koulussa kerrotuista asioista, että ovatko ne totta, kun olin toisaalla oppinut että maailmassa vallitsi kapitalismin ja kommunismin välinen taistelu. Tämäkään ei tosin vastaa kysymykseesi…

No sikäli kyllä, että se kuvastaa sitä, miksi on syy ja tarve käsitellä asioita, mutta sikäli ei, että edelleen jää hämäräksi, miksi valitsit juuri musiikin.

– Yksi olennainen pointti on se, että koin varsinkin kouluaikoina olevani aika lukossa. Mutta musiikki, jota kuuntelin, tuntui avaavan jonkin toisen maailman, toisen todellisuuden. Musiikki oli suora väylä asioihin, joihin ei muiden kanavien kautta saanut kosketusta.

Barre-soinnuista Don Huonoihin

Aholakin todistaa esimerkillään siitä, mitä muuan taiteentutkija on pitänyt selittämättömyydessään jopa pelottavana ilmiönä. Musiikki ei esitä tai merkitse mitään, minkä voisi pukea suoraan sanoiksi, mutta tästä huolimatta (tai tästä johtuen) se avaa ihmisessä portteja ja tavoittaa tasoja, joihin ei välttämättä saa kosketusta mitenkään muuten.

Ahola koki ensimmäiset suuret musiikkielämyksensä Love Recordsin lastenlevyjen äärellä. Sen jälkeen tulivat Elvis, The Beatles ja Pelle Miljoona. Pikkuhiljaa oli aika siirtyä oman musiikin tekemiseen.

– Sain muistaakseni kitaran joskus kymmenvuotiaana. En muista tarkalleen, miten asiat etenivät, mutta kun opin barre-soinnut, aloin tehdä biisejä kaverini Samuli Mäkisalon [Pohjannaula-yhtyeen laulaja] kanssa. Kitaratunteihin tarkoitetut rahat menivät sen jälkeen johonkin muuhun [nauraa]. Ajatus omien biisien tekemisestä liittyi siihen, että oli helpompi tehdä omia kappaleita kuin opetella toisten tekemiä. Olin sitä ennen tehnyt joitakin lauluja ilman säestystä. Tein biisejä monesti hyräilypohjalta bussissa, koska koulumatka kesti tunnin ja aikaa oli. Siihen aikaan bussit haisivat bensalta ja huojuivat, joten ei siellä oikein voinut läksyjä tehdä.

Oliko sinulla paljon bändejä ennen Don Huonoja?

– Käytännössä ensimmäinen bändiviritykseni oli trio, joka syntyi Mäkisalon Samulin ja Chydeniuksen Jussin [Don Huonojen rumpali, nyttemmin lauluyhtye Rajattoman bassoääni] kanssa. Olin tehnyt Samulin kanssa akustisia biisejä, joita esitettiin duona. Jussi tuli mukaan muistaakseni silloin, kun hän oli kahdeksannella luokalla — ja aluksi hän soitti vielä harjoitusrumpuja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Niko Saarela tuli myöhemmin basistiksi, ja bändi sai nimen George Nirvana Klubi. Me ilmoittauduttiin bändikatselmukseen muistaakseni 1987. Tästä bändistä tuli ennen pitkää Don Huonot. Voi siis sanoa, että oli erilaisia bändivirityksiä, mutta voi myös ajatella, että se oli se yksi ja sama bändi, josta lopulta tuli Don Huonot. Se soitti ekan keikkansa 1989.

Miten vakavaa toimintaa se silloin oli? Katsoitko tietoisesti tähtääväsi kohti muusikon ammattia, vai oliko se enemmän harrastus?

– Mietin tätä kysymystä silloin paljon, koska menetin lukioaikana innon näyttelemiseen yhden ikävän epäonnistumisen seurauksena. Kun Don Huonojen ensimmäinen levy ilmestyi, tajusin että halusin lukion jälkeen keskittyä ainakin muutaman vuoden bändiin ja yrittää elättää itseni sillä. Se oli ihan selvä. Se onnistui, joten toiminta jatkui. Seuraava etappi oli se, että piti saada bändistä iso. Sekin onnistui, joskaan ei kovin nopeasti.

Niin, se onkin mielenkiintoinen juttu. Don Huonot sai keikkasuosiota kohtalaisen nopeasti, mutta varsinainen läpilyönti tapahtui vasta viidennellä levyllä, joka menestyi käsittämättömän hyvin. Miksi näin? Osaatko vastata?

– Tähän asiaan liittyy lainalaisuuksia, jotka koskevat enemmän musiikkibisnestä kuin musiikkia. Meillä oli takana muutamia pikkuhittejä, vaihdettiin isommalle levy-yhtiölle ja sitä rataa. Totta kai Kalle Chydeniuksen tuotanto toi meidän soundiin uutta ilmettä. Mutta sanoisin, että viides levy oli se kohta, jossa pohjatyö kantoi hedelmää. Ehkä jopa liian isosti: me olimme haaveilleet, että levy myisi kultaa ja asiat muuttuisivat helpommiksi. Menestys oli kuitenkin niin isoa, että se vaikeutti seuraavan levyn tekemistä [nauraa]. Mutta tämä on aihe, josta en enää oikein jaksa jauhaa, siitä on tullut puhuttua niin paljon.

Yksinkertaisuutta etsimässä

Don Huonojen hajottua Ahola teki sooloalbumit Kadun aurinkoiselle puolelle (2005), Huonoa seuraa (2006) ja Audio Wunderbaum (2008). Niiden kaupallinen menestys ei syystä tai toisesta yltänyt Don Huonojen tasolle. Ensisijainen syy ei ole ainakaan materiaalin laadussa — esimerkiksi Huonoa seuraa -albumin kappale Auringonkukat kuulostaa yhä yhdeltä vuoden 2006 hienoimmista kotimaisista biiseistä.

Ahola koki Audio Wunderbaum -albumin vastaanoton sen verran kielteiseksi, että päätti pistää soolouransa toviksi poikki. Tämän päätöksen seurauksena hän huomasi ennen pitkää kasaavansa uutta yhtyettä.

– Olen juuri lähdössä nauhoittamaan materiaalia uuden Durak-kokoonpanon kanssa. Ei ole vielä selvää, olemmeko tekemässä singleä vai demoa. Käytännössä homma meni niin, että aloin tehdä viime kesänä biisejä sillä ajatuksella, että ne voisivat päätyä muiden esitettäviksi. Yhtäkkiä biisejä tulikin niin paljon, että halusin pitää ne itselläni. Tehtiin bändin kanssa yksi koekeikka Semifinalissa, ja vaikka sovitukset olivat vielä kesken, kokeilu onnistui hyvin. Uusi bändi vapautti fiiliksiä todella paljon.

Toteutuiko ajatus toisille tekemisestä ollenkaan? Tai oletko tehnyt muulloin biisejä toisille?

– En varsinaisesti ole. Egotripille joskus jonkun sanoituksen. Olen tehnyt juttuja yhdessä Suburban Triben Janne Joutsenniemen ja Apulannan Toni Wirtasen kanssa, mutta varsinaisesti toisille artisteille en ole säveltänyt. Koin uudet biisit yllättäen niin tärkeiksi, että halusinkin pitää ne itse. Alkujaan lähtökohta oli se, että halusin pitää soolourasta pientä paussia, koska tunsin olevani kolmen levyn jälkeen väsynyt, mutta uusi materiaali alkoikin innostaa aivan odottamattomalla tavalla.

Miltä materiaali näyttää nyt?

– Tarkoitus on olla railakas, särmäkäs. Välitöntä meininkiä. Ajatuksella keep it simple, keep it stupid. Olen koettanut tehdä joistakin teksteistä mahdollisimman karsittuja, ja käytän sointuja vähemmän ja säästeliäämmin.

Tuo on mielenkiintoinen pointti. Olet sekä Don Huonoissa että soolourallasi tehnyt aika monisäikeistä, harmonisesti rikasta musiikkia. Olisi mukava kuulla taustastasi ja innoittajistasi nimenomaan sävellysmielessä.

– Luulen että minuun pätee sama kuin moneen muuhun, jotka ovat diganneet musiikkia pikkupojasta asti. Toisin sanoen minulla on kotona hirmuinen kasa äänitteitä, eikä ole mitään yksittäisiä suosikkeja. Ei ole kovin selvästi määriteltävää pohjaa, jolta säveltäjänä ponnistan. Pikemminkin on todella paljon artisteja ja bändejä, joiden uraa olen seurannut tarkasti suurin piirtein ensimmäisestä singlestä asti ja joiden elämäkerrat olen lukenut. Monien lapsuuden ja nuoruuden bändien kohdalla on ollut mielenkiintoista käydä materiaalia läpi uudelleen, toisin korvin. Jollain biisillä on aikoinaan ollut ihan välitön vaikutus, taika joka on pannut kuuntelemaan vaikka jotain vinyylisinkkua yhä uudelleen ja uudelleen. Ja sitten 20 vuotta myöhemmin palaa saman biisin äärelle ja tulee väkisinkin analysoineeksi sitä ihan eri tavalla: sovitusta, sanoitusta, teknistä toteutusta, artistin uran tilannetta biisintekohetkellä ja niin edelleen. Ja samalla läsnä on kuitenkin se taika, jonka biisissä alun perin tunsi.

Niin, tämä viattomuuden ja kokemuksen samanaikainen läsnäolo on mielenkiintoinen seikka itse kunkin elämässä, suhteessa mitä erilaisimpiin asioihin.

– Kyllä. Katsoin juuri Rumble Fish -elokuvan. Näin sen ensimmäisen kerran pikkupoikana, jolloin Mickey Rourke vaikutti tosi pahalta tyypiltä. Nyt hän oli melkeinpä androgyyni hahmo, pehmeä-ääninen. Muistan miten maagiselta Stewart Copelandin tekemä musiikki aikanaan kuulosti, mutta nyt panin merkille myös sen teknisen toteutuksen: käytännössä pelkkää perkussiota. Muistin eri kohtausten nostattamat tunteet, ja katsoin kaikkea nyt aivan eri tavalla. Iho ei enää mennyt suutelukohtauksessa kananlihalle, mutta tiedostin kuitenkin kohtauksen voiman. Tämä sama näkökulmien paljous on läsnä myös musiikin kuuntelussa ja sitä kautta oman musiikin tekemisessä. Mitkä biisit kommunikoivat ja miten, tekijänsä takia tai tekijästään huolimatta. Mä tiedän itsestäni sen, etten ole kovin hyvä pukemaan näitä asioita ja tunteita sanoiksi haastattelussa, mutta biisintekemisessä kommunikaation ajatus ja tarve on aina olennaisin.

Miten hyvin se nykyään onnistuu?

– Biisejä syntyy kausiluonteisesti, mutta silloin kun niitä tulee, tahti on aika hyvä. Kysymys voi olla osin ihan käsityöpohjaisesta taidon kehittymisestä, mutta näkisin sen myös niin, että auki olemisen taito, johon aiemmin viittasin, on vuosien myötä lisääntynyt. Pikkupoikana oli ajatus itsensä ilmaisemisesta musiikin keinoin, ja vuosien myötä touhu on muuttunut hedelmällisemmäksi. En osaa arvioida, onko se muuttunut suoranaisesti helpommaksi vai vaikeammaksi. Olen kokenut aikaisemmin paljon stressiä, joka kaventaa näkökulmia, mutta toisaalta se myös johtaa tuloksiin. Kaipaan vieläkin deadlinea, sillä muutoin voi päätyä tekemään levyä viideksitoista vuodeksi niin kuin Guns N’ Roses.

Mutta kuten Guns N’ Roses osoitti, levy voi olla viidentoista vuoden hinkkaamisen jälkeen hyvä, mikä on kyllä ihme sekin.

– Totta. [nauraa] Minun piti ostaa se levy ilmestymispäivänä, mutta jotenkin se jäi. Kyllä siihen pitää tutustua paremmin. Mutta siis, huomaan että näkökulmat biisintekemisen suhteen ovat iän myötä muuttuneet aika tavalla. Sitä toteaa yhtäkkiä arvostavansa kaiken tekemisen ja stressaamisen keskellä sellaisiakin asioita kuin terveys, elossa oleminen. Edelleen elää päivä kerrallaan, mutta eri tavalla.