Taskisella oli kuulemma Prophet-merkkinen peli ja sitä sitten hakemaan, olisiko ollut Herttoniemestä, jostain talosta jossa herra asui ja harjoitteli. Instrumentti oli ilmeisesti aivan uusi, sen kuljetuslaatikossa oli vielä makeat ja kunnioitusta herättävät JFK-lentotagit, muistuttamassa mistä se oli haettu, eli Amerikan Yhdysvalloista. Vau. Tavallaan tästä mullistavasta, 5-äänisestä instrumentista voisi sanoa alkaneen etääntyminen perinteisestä punk-ilmaisusta, jos sellaista nyt oli koskaan aivan ”puhtaimmassa” merkityksessä ollutkaan. Aiheesta voidaan väitellä, Moottoritie on kuuma -kappaleella synteisoija kuitenkin näyttelee suurta roolia, kuljettaen kappaletta väkevän massiivisesti läpi erilaisten modulaatioiden, kohti perinteisen vapauttavaa kertosäettä. Ehkä suomalaisten lantussa tämä kappale on hyvin säilynyt, paitsi tietenkin omien tekstillisten ja musiikillisten ansioiden takia, kuin myös alitajuisena assosiaationa, myös sen metaforan takia, jota käytetään silloin kun halutaan demonstroida sitä mitä rahalla voi parhaimmillaan tai pahimmillaan saada, nimittäin ”niin ja niin pitkän pätkän moottoritietä”.

Pelle Miljoonan  kanssa nuori Taskinen kulutti eri bändeissä pitkän pätkän pikitaivalta ja varmaan jonkun verran hiekkateitäkin, mutta niin kuin hän itse ilmaisi “… siinä sitä oli 23 vuoden vanhana ja melkein sen kaiken nähneenä, mitä Suomessa voi ylipäätään nähdä.” Sävellyksiä ja sanoituksiakin syntyi. Edesmennyt sanataituri ja varsinkin aikansa ehdoton auktoriteetti Juice Leskinen oli kuulemma joskus saunan (!) lauteilla tavatessa tokaissut jovialiin tyyliinsä että: ”Eihän se Tahdon rakastella sinua ole edes suomen kieltä…”. No, nyt tavatessamme taiteilija Taskinen viittasi juuri lukemisensa alla olevaan Muddy Watersista (amerikkalainen kansantaiteilija) kertovaan kirjaan, jossa puhutaan kappaleesta ”I just want to make love to you” (kontra tietenkin ”with you”). Ilmeisesti ”taatan” leppoisat moitteet olivat Taskista näinkin pitkään vaivanneet…  Toki kaiken tämän  jälkeen on tapahtunut paljonkin, mutta keskustellaan nyt siitä mistä kaikki alkoi, koska tyhjästähän ei mikään tule.

Ari Taskinen sanoi, että ei olisi hirveän kiinnostunut puhumaan niistä asioista, joista hän on kaikkein tunnetuin. No, tämä on tietenkin ymmärrettävää joten kysytään mistä kaikki alkoi?

Kyörättiinkö pienenä ”pienotunnille” vai pakotettiinko sahaamaan paarmalaatikkoa?

– Niin, kun olin skidi, niin isäni ja äitini toivat Leningradista Sonja-merkkisen kitaran ja Stefu Piesnack (kitaristi) joka oli kaverini, siihenkin aikaan, pari vuotta vanhempi ja soitellut jo, hän näytti sitten minulle kitaraotteita ja jotain Hendrixin biisejä. Siitä se lähti sitten. Olin kauhean nuori, jotain kahdeksan, yhdeksän vanha.

Hendrixistähän on hyvä aloittaa, yleensäkin…

– Joo. Sitten jossain vaiheessa sain myös sellaiset ihan leikkiurut. Muistan että sitten oppikoulussa, keskikoulun vikalla luokalla opettaja järjesti sellaisen fanfaarikilpailun, johon osallistuin. En voittanut, mutta sain kunniamaininnan. Se teos oli semmonen hyvin simppeli riffi, jonka olin kekannut siihen. Maikka oli sitten kuulemma kevätjuhlissa paukuttanut sitä innoissaan. En sitä itse tosin kuullut, koska pahana poikana lintsasin ne bileet. Oli varmaan jotain tärkeämpää tekemistä.

Niin, yleensähän säveltäjät pyrkivät olemaan läsnä kantaesityksissä… Kumpi sinua inspiroi enemmän, osallistuminen vai ensimmäinen palkinto?

– Enpä muista, saattoi olla että se oli jonkunlainen tehtäväkin. Sitten joskus kolmentoista ikävuoden tienoilla tutustuin Tumppiin (Varonen, laulaja, rumpali, biisintekijä, kirjailija etc.). Se asui Tikkurilan suunnalla. Joskus seitsemännellä suunnilleen, laitettiin bändi pystyyn ja koulukeikkoja tehtiin siinä sitten. Ihan Hurriganesia, Status Quota, sellasta ajankohtaista kamaa. Tehtiin kyllä jo sillon omia biisejä, johtuen siitä kun digattiin myös suomalaisia Davea ja Juicea. Stefu hyppäs sitten mukaan, se asui Puistolan puolella. Siellä sillä oli bändi ”Plain Shit”. Kerran osallistuttiin jopa Rockin SM-skaboihin, olisko ollut seittemänviisi. Vanhalla oli karsinnat, mutta ei päästy jatkoon. En kyllä muista kuka silloin voitti. Meillä oli kyllä aika laaja skaala, tämähän oli ennen punkin tuloa. Oli Dylanista alkaen jopa aika progetyyliseen meininkiin, kappaleissa useampia osia ja silleen.

Ehkä näistä voi jo nyt puhua… aika ennen suurta vallankumousta.

– Kyllä varmaan voi. Siinä mielessä ei oltu aitoja punkkareita että oli kaikennäköistä taustaa. Ei tultu ihan tyhjästä niin kuin arkkipunkit. Oltiin aitoja työläisnuoria, mentiin suoraan keskikoulusta duuniin ja silleen. Tein sitä noin pari vuotta ja lähdin tarpeeksi tienattua kiitään sieltä työpaikasta ja sitten inter-raililla pitkin Eurooppaa. Tulin takasin kolmen kuukauden kuluttua, maailmaa nähneenä. Tumppi oli sillä välin hoitanut Sörnäisten Rantatieltä treenikämpän yhden Jallu-nimisen rumpalin kanssa. Multa oli tällä välin mennyt oma kämppä, joten muutin käytännöllisesti tänne kyseiselle treenikämpälle asumaan. Siellä oli kaksi huonetta.

Lyhyt työmatka.

– Joskus liiankin lyhyt. Siitä hommasta kehkeytyi, eli syntyi sitten Problems. Tumppi oli jo kova Ramones-fani ja mä olin nähnyt Patti Smithin Kultsalla jo joskus seitsemänviisi, tai jotain. Se punkin tulo oli sellaista… mä diggasin oikeastaan enemmän sitä New York -meininkiä, siinä oli messissä just Patti Smith, Television, Richard Hell, Velvet Underground, tällaista ryhmää. Tumppi oli taas enemmän kallellaan brittipunk-hommaan, Sex Pistols tietysti etunenässä. Clash.      

New Yorkkilaiset ei olleet oikein työläisnuoria, älymystöä enemmänkin. ”Runoilijanplanttuja” lähinnä… jotka löysi vahvan väylän sanomiselleen. Rankempaa kuin ”poetry reading”?

– Joo, se oli sellaista taiteellisempaa hommaa. Mutta ennen kaikkea punkin tulohan vaikutti nimenomaan teksteihin. Ja tietenkin tukkamuotiin, hah… Tärkeintä oli kyllä se asenne jolla hommiin käytiin, että nyt tehdään ihan uutta. Atte Blomille kiikutettiin sitten treenikämppädemo ja siitä tuli eka single ”Ei tää lama päähän käy”, varmaan vuonna seiskytkahdeksan. Siinä oli mun teksti ja Tumpin sävel. Pieni hauska detalji tästä biisistä on, että Hanoi Rocks  on tehnyt sen englanniksi niiden uuden cd:n Japanin painoksen bonukseksi.

Hieno kytkentä. Sörnäisten Rantatieltä Tokioon on pitkä matka, mutta ryhdikäs asenne talouselämän rautaisiin lakeihin yhdistää muinaisia punkkareita 2000-luvun nousevan auringon nuorisoon.

– Tätä ei olisi voinut silloin aavistaa. Mutta ihan kuitenkin säveltäjänä, jo pienestä asti mulla on ollut kiinnostus ääniin. Oman jutun kehittämiseen, omiin kappaleisiin ja niiden tekemiseen. Se on ollut tärkeää. En ole niin kuin ollut kiinnostunut treenaamaan muiden biisejä.

Kun soittaa omia biisejä niin ei tarvitse treenata muiden vääntämiä…

– Joo, mutta siis meninhän minä, kun muutettiin ollessani kolmen-neljäntoista Pakilaan, myös opiskelemaan musiikkia. Silloin oli tullut, toista tai kolmatta vuotta aikaisemmin tämä Ogelin Pop- Jazz Opisto. Se oli siinä lähellä ja menin sinne opiskelemaan ja olinkin ihan pari vuotta. Opin nuotteja ja harmoniaa.

Lisää karua historiaa. Ei kai opinahjon läheisyys ole mikään selitys?

– Kyllä, ei, mutta asiat kiinnosti. Olin siellä pari lukukautta, opiskelin siis teoriaa ja muuta sellaista. Meillä oli erittäin hyvä teorialuokka, siellä oli muun muassa Peter Lerche (kitaristi), Jone Takamäki (fonisti, näyttelijä), Tom Nekljudow (rumpali), Silu Seppälä (basisti, näyttelijä) ja maikkana Eikka Virtanen (suomalaisen kevyen musiikin merkittävä hahmo). En tiedä miten otollista maaperää oltiin, mutta opetus oli asiallista ja siitä on ollut paljon hyötyä jälkeenpäin. Kitaramaikkana oli muuten muuan Eero Lupari (kitaristi etc.).

Ei kannettu vesi kaivossa pysy jos saavissa on reikä… (tämä opiskeluunkin pätevä metafora aukeaa, jos tuntee hieman kevyen musiikin historiaa). Mutta, ilmeisesti ilman näitä opintoja olisi muutama suomalaisen rokin klassikko ollut ainakin hieman köyhempi, ainakin harmonialtaan?

– Joo, osasi muutakin kuin ne kolme sointua. Ei siitä mitään haittaa ole ollut. Se heijastui kyllä sitten ihan selvästi Pellen bändin tuotantoon, myöhemmin sitten. Kuin myös soolotuotantooni ja myöhempiin duuneihin.

Varmaan yksi juttu joka on perua perehtymisestä on se, että ei tarvitse hämmästellä jos tulee eteen jotain ”monimutkaisempaa”. Asiat voi kuitenkin sanoa yksinkertaisesti. Eihän kaikkea oppimaansa tarvitse käyttää.

– Joo ei, mutta on kuitenkin se koko paletti käytettävissä, laajempi skaala tehdä biisejä, jos haluaa. Niin, jos palataan aiempaan, Problems toimi vielä “Pohjalla”-levyn ja siihen liittyvän legendaarisen kiertueen ajan, keikkaa siellä sun täällä. Jopa  Kaivarikeikkaa ja muun muassa tällaisia Koria Roll- festareita.

Aika kovia tapahtumia, aikansa klassikoita.

– Joo, kyllä tämmöisiä suurempia tilaisuuksia oli kaiken perushämmennyksen ohella. Kaikkea mitä nuori aktiivinen mies haluaa ja tarvitsee. Sitten Pelle tuli stadiin, pyöri varsinkin Tumpin kanssa. Jammailtiin siellä meidän treenikämpällä ja se toi myös omat laulukamansa sinne. Se homma ikään kuin loksahti itsestään paikoilleen. Moni juttu yhtä aikaa. Aikaisemman rumpalin kanssa oli ongelmia ja se laitettiin pois, Rubberduck Jones (kitaristi) tuli kehiin. Pellellä oli jo aikaisempaa meriittiä, oli tehny tän yhden levyn ja Atte oli vakaasti meidän takana. Tehtiin joku Suomenlinnan Pirunkirkon keikka, sellainen josta Mikko Montonen (aikansa kriitikko) kirjoitti johonkin alan lehteen jotain sellaista kuin: ”Olen nähnyt suomirockin tulevaisuuden”. Kevyttä nostetta, ei se ainakaan meininkiä haitannut. Lido (Salonen, bändien myyjä) oli just laittanut byroon pydeen ja alko myymään, oltiin Nurmion (Hande, biisintekijä, artisti) kanssa ensimmäisiä joita se laittoi jakeluun. ”Pelko ja Viha” -älppäri tuli ulos ja siinähän se niitti niinku oli. Oltiin ammattilaisia.

Pelle oli tässä vaiheessa ainakin sanojen osalta pääjehu.

– Pelle tavallaan jako tekstejä vähän niin kuin fifty-fifty mun ja Rubberduckin kesken. Teki tietenkin itsekin, alusta loppuun. Mä tein myös jotain sanotuksia, Tumpille lähinnä. Tämän 1980-kokoonpanon jälkeen sävellyspuoli sitten siirtyi aika paljon mun harteille. ”Moottoritie” ja ”Matkalla Tuntemattomaan”…

Katsotko että tästä Tumpin ja sun musiikillisesta menneisyydestä kumpusi jotain sellaista lähestymistapaa, josta olisi tullut mukaan sitä ”cross-overia”, eli ristikytkentää valtaväestön suuntaan, jolla tämän kyseessä olevan ajan valtaisa suosio olisi osaltaan selitettävissä? Tarkoitan sitä että joku Tahdon rakastella sinua on periaatteessa kuitenkin selkeä ralli jota edelleenkin voi hoilata? Oikeastaan aika lähellä iskelmää…

– Joo, kyllä sieltä tietenkin paljon heijastuu. Pellen omat rootsit oli ja on edelleen kuitenkin aika tiukkaan jossain Dylanissa, sillä on aika selväpiirteinen toi sävellysmetodi…  Mulla on ehkä sitten enemmän ollut ton uuden etsiminen ja kokeileminen. Ylipäätään, kyllähän sitä myös paljon ihmisiä tavoitti kun tiiviisti kierrettiin. Kun nyt muistelee, tohon aikaan oli vielä kaikenlaisia latoja missä pysty käymään keikoilla ja jengiä paljon joka paikassa. Ei siis pelkkää punk jengiä… taloudellisestikin kannattavaa. Nyt on huomannut että kun ollaan käyty tällä ”uudella” 1980-kokoonpanolla keikoilla, niin klubikeikoista saa suunnilleen saman verran euroissa kun kolmekymmentä vuotta sitten markoissa…

Helppo laskea indeksi… aloit sitten soolonakin ”prophetoimaan”…

– Mähän olin silloin Andyn (McCoy, kitara) ja Samin (Yaffa, basso) aikana jo keskittynyt koskettimiin. Farfisan ja Yamahan kautta Prophetiin. Kun tehtiin hirveesti keikkaa ja treenattiin niin kyllähän siinä väkisinkin kehittyy soittajana ja muutenkin, kunnianhimo kasvaa…

Olisiko kuitenkin uteliaisuus parempi termi, kunnianhimo on jotenkin epäilyttävä määritelmä?

– Kyllä oikeastaan on. Vielä tuosta ajasta, nyt kun jälkeenpäin on kuunnellut noita sen ajan juttuja, huomaa ja vähän hämmästyy, että aika paljon soitettiin kaikki sataprosenttisena sisään, siis levyillä. Se johtui varmaan siitä että biisejä oli keikoilla hitsattu niin paljon että ne oli muotoutuneet todella hyvin. Ei niin kuin nykyään että ensin tehdään cd ja sitten lähdetään rundille.

Sulla oli sitten tämä oma ”Treshold”-projekti, soolona?

– Pelle teki samaan aikana ”Avoimet Ovet” -produktiota, jossa genret ja sukupolvet kohtasi, siinä oli muun muassa Rekku (Rechardt, kitara) ja Junior Simola (basisti-laulaja) mulla oli kanssa sitten tällaisia kun Esa Kotilainen (kosketinsoitinvelho) joka kävi soittamassa, ja sitten Vando Suvanto (rummut, laulu) joka oli itse asiassa kummassakin näistä hommista. Oikeastaan näissä koulukunnat kohtasi. Pellen homma oli tällainen maailmaa syleilevä ja  mulla oli taas tässä omassa jutussa sellainen teema, ihmisen kehityskaariin liittyvä… sinänsä aika korkealentoista tietenkin. Erilaisia teorioita siinä oli taustalla, tietenkin.

Tavallaan ei tarvinnut aatetta rautalangasta vääntää, kun Vandokin tuli alun perin rautalanka-ajoilta… Sitten teillä oli osakeyhtiötä ja telttarundia… Kaikkea tällaista megalomaanista josta yleensä väijyy tuhon enteet. Tarkoitus oli varmaan vilpitön, sanaa ja ääntä kansalle, kokouksia…

– Kyllä, tällä telttarundilla oli firma, autoja ja busseja, joku Remun muuttoauto, näitä oli vuokrattuna ja helvetisti roinaa ja ukkoja töissä, bändeinä Problems, Treshold ja Pelle. Joka lajia, ilmeisesti varmuuden vuoksi. Raskas paketti liikutella ympäriinsä… ja erittäin kallis. Jotain sellainen sata tonnia sen aikaista fyrkkaa tuli tappiota, muistaakseni. Ja valtiokin muisti meitä ennakkoveroilla, ihan yhtäkkiä… huh, se alkoi tuntumaan jo… Ne kaikki saatiin kuitenkin lopulta hoidettua. Meillä oli hyvä kirjanpitäjä ja kun verottaja näki että oli ollut edes yritystä (!), niin se ymmärsi…

Hyvä sanaleikki. Niin, perustetaan firma niin ei tartte… kuulostaa tutulta.

– Sitten kahdeksankolme tuli tämä mieletön hetki kun olin jättänyt bändin ja olin ”vapaa”. Olin 23-vuotias ja kaiken kokenut, ainakin Suomessa. Parhaimmillaan oli ollut 176 päivärahapäivää vuodessa. Kahdeksankymmentäluku olikin sitten aika poikkitaiteellista hommaa liittyen Jack Helen Brut’iin. Se aika sitten oikeastaan huipentui Transistors-ryhmään, jossa tuttuja ihmisiä näistä performance-kehistä olikin Chris af Enehjelm (kuvataiteilija, näyttelijä), Ella Hurme (näyttelijä) ja toinen säveltäjä Markus Sandberg, muun muassa Otto Donnerin oppilaana ollut, paljon näyttämömusiikkia tehnyt mies. Saatiin hyvin yhteyksiä Eurooppaan. Teimme paljon hommia Keski-Euroopassa, ihan sellaisia kymmenen-viidentoista keikan rundeja. Hampuri ja Berliini toimivat tukikohtina, sitten oli Wien, Budapest, Belgiassa oltiin myös ja sitten Skandinavian maat. Ainakin kerran vuodessa lähdettiin, saatettiin olla jopa kuukausi reissussa. Oli hieno fiilis näillä Berliinin klubeilla, jengin palaute oli ylitsevuotavainen, se tuntui hyvältä, varsinkin kun tuli ikään kuin ”periferiasta” jossa aina vähän kyräiltiin. Siellä huomasi että ihmiset diggaa luontevasti hullun lailla. Että näinkin voi asiaan suhtautua. Vaikka onkin vähän dada-kabareeshowta. Sehän ei ollut pelkkää musaa vaan paljon muutakin, näyttelijöihin liittyvää.  

Niin pitkä matka on Nivalan ja Siilinjärven lava-realismista Berliinin klubi-dekadenssiin… sanat eivät riitä kertomaan…

– Ja tuskin niitä tarvitaan. Mehän kommunikoitiin siellä päin englannilla ja saksalla, ja se toimi erittäin hyvin. Käytettiin ihan tunnettujen runoilijoiden tekstejä, Markuksen kanssa sävellettiin niitä. Pasolinia, Lorcaa ja muuta tämmöistä, ”Liisa ihmemaassa” -kirjoittajan, tämän Lewis Carrollin tekstejä. Pohjalta Kurt Weill ja Nino Rota kohtaavat slaavilaisen hulluusmeiningin lavapresentaatiossa. Saksalaiset tykkäsi kuin hullu puurosta, kun nyt hulluudesta puhutaan. Jossain vaiheessa olisi ollut mahdollisuus jäädä Saksaan pitemmäksi aikaa, mutta sitten tuli tämä perinteinen skene, ihmisillä alkoi olla tyttöystäviä, alkoi tulla perheitä, lapsia… viimeinen proggis tehtiin sitten komeasti Svenska Teaternissa 1989, ”Eldopet”, Juha Siltanen ja Tumppi [Thomas] Wolf kirjoitti kässärin, ja siihen se loppui.

Teknisenä yksityiskohtana, tuliko Keski-Euroopasta päin koskaan esityskorvauksia? Perinteisesti sinne päin on kai Suomesta tilitetty kuuliaisesti joka alueelta, mutta toisin päin on ollut nihkeämpää… täytittekö esitysraportteja?

– Tästä ei ole oikein muistikuvaa. Oli varmaan aika pientä, mitä tuli. Voi johtua monestakin syystä.  

Varmaan systeemi oli sama kun nykyisissä EU-tukiaisissa. Kiltit maksaa niin kuin on sovittu, isommat ei aina huomaa..

– Saattaa hyvinkin olla näin. Sitten tehtiin Suomessa runoilija Teemu Hirvilammen kanssa runokeikkoja, pitkin ja poikin kouluja, kirjastoja ja auditorioita, sekalaisia kuppiloita. Vuonna 2001 julkaistiin tätä runomusiikkistuffia cd:llä, siinä oli noin 17 vuoden koottu tuotanto. Saatiin Ylestäkin nauhat, ja ihan luvan kanssa. Olivat varmaan vain iloisia kun pääsivät niistä eroon. Ilmeisesti marginaalikamaa niille. Niin, vuonna 1985 oli sosiaali- ja terveysministeriön kustantama raittiusaiheinen rock-ooppera ”Toikkanen” johon tietenkin palkattiin suurin piirtein kaikki stadin friikit…

Valtaisa asiantuntemus?

– Kyllä, joka tasolla. Opetusta ja valistusta draaman ja musiikin keinoin. Homma työllisti muusikoita, näyttelijöitä ja tanssijoita. Nykyään ei tällaisiin yleishyödyllisiin spektaakkeleihin oikein satsata enää samalla tavalla…

Liimaillaan vain varoitustarroja pullojen kylkiin. Varoitus darrasta… stadilainen sanaleikki, Sörnäisistä päin.

– Ha-ha. Joo. Kahdeksankymmentäluku taittui sitten yhdeksänkymmentäluvuksi, ja esimerkiksi Vanhan Kulttuurikeskus alkoi hyytyä. Joka puolella alkoi tulla vastaan tämä tulosvastuullisuus. Aloin sitten viettää aikaani Yleisradion kokeilustudiolla. Ennen sitä olin tehnyt pitkiä matkoja, muun muassa Meksikossa ja Guatemalassa. Sain niillä matkoilla sellaisen herätyksen että, siis luontohan soi. Silloin oli tulleet ensimmäiset dat-nauhurit ja sellaisella äänitin viidakon ja sademetsän ääniä. Sademetsähän on kuin maailman suurin syntetisaattori. Näistä soundeista työstin sitten nauhabiisejä kokeilustudiossa. Se meni vähän niin kuin äänitilataiteen puolelle…  Eli nämä Pellen aikaiset hitit mahdollisti tämän äänimatkailun, varsinkin kun matkusti pienellä budjetilla, joka siihen aikaan myös alkoi olla mahdollista, lentoliput alkoivat halventua. Saatoin olla yksin reissussa neljä-viisi kuukautta. Tavallaan kuvaavaa, kahdeksankymmentäluvun yhteisöllisyys loppui ja seuraava vuosikymmen oli enemmän sellaista yksin puurtamista.  

Puhuit tuossa aikaisemmin Ylen kokeilustudiosta? Joka nyttemmin on sitten ”vainaa”?

– Joo, sehän ajettiin Ylessä alas jokunen vuosi sitten… se oli ainakin mulle henkilökohtaisesti vaikea paikka. Jos varmaan monelle muullekin sitä käyttäneelle. Nykyistä säästämispolitiikkaa. Joka ilmeisesti jatkuu. Sieltä lähti organisaatiosta muutama tärkeä tyyppi pois ja sitten ei ollutkaan oikein ketään joka olisi puolustanut sitä toimintaa. Se oli helppo sitten lopettaa, vedoten mihin sitten vedottiinkaan. Silloin kun siellä työskentelin tehtiin ”klasareitten”, keitä siellä pyöri, kanssa ihan sulassa sovussa duuneja ja ymmärsin että toiminto oli myös heille tärkeä. Meininki oli itse asiassa aika ”genrevapaata”. Nykyään se tila on kai lähinnä jonain varastona, siinä M-1:sen (Ylen kevyen musiikin studio, ainakin ennen vanhaan) vieressä. Ei varsinaista toimintaa. Tällaisella sisällöllä ei ilmeisesti ole käyttöä.

Ei taida muutenkaan olla paljon omaa tallentamistoimintaa radiossa. Sellaista joka toimisi vaihtoehtona ”markkinatalouspuolelle”. Sille jonka ”toiminta” tuntuu olevan laki joka puolella. Eino S. Repo, yhden ajan pääjohtaja, totesi eräässä dokumentissa, joka tuli äskettäin, että hänen aikanaan Yleisradio oli ”valistuksen väline”. Valistus on vanhakantainen sana, tuntuu että sitä ja sen merkitystä ei oikein ymmärretä enää. Termistö on uudenlaista. Kun Ylen johto ”selkiyttää ja tehostaa toimintaansa”, niin siinä samalla ajatus hämärtyy?

– Niin… kai ilmeisesti vanha radiolaki on edelleen voimassa? Kuitenkin, sain nyt äskettäin myös parinkymmenen vuoden nauhabiisit julkaistua, Lampliten kautta ”Aava Maa” -nimellä. Julkaisulupa tuli myös näihin, ihan kyllä ystävällisin saattein. Ei taaskaan erityisiä vaateita, ei edes taloudellisia. Lähetin tästä arviointikappaleet musiikin valtalehtiin, mutta ei reagointia. Toimittajat tuntuvat olevan kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui 30 vuotta sitten, jos se on hetkellisesti trendikästä.

Mutta Yle toivotti, pohjalta, onnea valitsemallanne tiellä… hyllyt tyhjiksi, maksaa se varastotilakin.

– Suurin piirtein näin se meni. Nyt on kyllä löytymässä Ruotsista muutama mesta, jossa voisin jatkaa tätä nauhapuolen duunia. Materiaalia olen lähdössä keräämään seuraavaksi Bangkokin kautta Borneoon. Tallentamaan ääniä, joita sieltä löytyy, niin kuin aiemmin mainitsin. Niitä on hieno työstää. Tykkään soittaa näitä soundeja, ja ihan reaaliaikaisesti, siinä mielessä soittotapahtuma säilyy mukana, vaikka tekniikka muuten onkin tietokonepohjaista. Yhteys ”oikeaan” tekemisen säilyy.

Huomasin mediasta että Sörnäisten Rantatieltä alkunsa saanut rock soi myös edelleen eri puolella härmää, ainakin silloin tällöin?

– Rock-maailma on myös kehissä edelleen, tai oikeastaan uudelleen. Me tehdään Pellen 1980-bändin kanssa jo kolmatta vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti keikkaa. Hienoa että vanhat biisit uppoaa edelleen. Olosuhteet ovat muuttuneet paljon inhimillisemmiksi kuin silloin aikaisemmin. Kaikki käytännön asiat toimii, ei mitään karmeita PA-settejä keskelle korpea, hirveisiin tanssiliitereihin, joiden takahuoneissa sai palella ja odotella. Klubeissa on yleensä omat äänikamat, jopa lavamiksaajat, takahuoneessa on syötävää ja juotavaa… hämmästyttävä muutos, ainakin tällä tasolla. Ennen oli erilaista.   

Historia toistaa siis usein itseään, tai sitten ihmiset toista historiaa. Tätä luettaessa Taskinen ilmeisesti ojentelee digitaalista tallenninta ikiaikaisessa sademetsässä ja sen moninaiset äänet päätynevät synteesiksi länsimaisen taideteokseen. Loppuun anekdootti viihteen viidakosta. Rautalankamusiikin tultua muotiin huomasivat levyjä ammatikseen tuottavat, että vaikka tätä aktiviteetin muotoa vanhempi väki ja varsinkin ”viihteen ammattilaiset” kovasti alkeellisena pitivät ja halveksivatkin, niin olihan se kuitenkin kamaa joka meni kaupaksi! Miksi jättää sitä nuorison keskinäiseksi kivaksi, ei kun studiomuusikot vääntämään samalla reseptillä saman kaltaista tuotetta. Apinan raivolla. Tulos ei ollut kuitenkaan hyvä, jotain puuttui. Vastaavanlainen tapaus vuosia myöhemmin. Ari Taskisen Tahdon rakastella sinua -kappaleesta väännettiin iskelmälaulajalle versiota. Ammattilaisen soittaman kitarasoolon ”piti lyömän” originaalin version, Rubberduck Jonesin vääntämän, noin 6- 0. Ei lyönyt. Jotain puuttui. Ja sen myötä kaikki.

Ja ihan lopuksi Ari Taskinen: ”Joo, mullakin alkaa olla parin vuoden päästä viiskybää mittarissa ja se pistää vähän funtsimaan… ihan selvää on se että pitää kiteyttää toimintaansa, keskittyä olennaiseen, valmistua elämän kolmanteen näytökseen… ehkä haaveilen vielä yhdestä todellisesta bändistä, joka kokoaisi laajemmin eri alueita osaamisestani… Ja totta kai sitä haluaa jatkaa elektro-akustisen musiikin ”nauhabiisien” säveltämistä… elämähän on lopulta synteesi!”