Vuonna 1969 Intro-lehden ”Rockmusiikin tulevaisuus” -kirjoituskilpailun voitti 11-vuotias Kari Peitsamo, joka tekstissään arvioi olevansa itse juuri rock-musiikin tulevaisuus, niin 70-luvulla kuin myöhemminkin. Tänään reippaasti yli 40 albumia julkaisseen miehen plakkarissa on myös useita tyylinvaihdoksia, bändien ja sooloilun välistä vuorottelua ja yhtäaikaisuutta, sekä uran lopettaminen ja aloittaminen uudestaan.

Karin suurin vaikuttaja lapsuudesta saakka on ollut The Beatles. Siitä lähtien kun Fab Four löysi tiensä nuorukaisen elämään, mikään ei ollut entisensä.

– Siuron mummulla oli pieni levykauppa Nokialla. Taisin olla 5-vuotias kun mummu löi käteen Elviksen singlen Tutti Frutti / Blue Suede Shoes: ’Kuunteles poika tosta.’ Menin kotiin, kuuntelin ja meinas tulla paskat housuun ­ mä pelästyin! En uskaltanut kuunnella sitä. Se pelotti. Muutaman vuoden päästä Siuron mummu antoi mulle LP:n Beatles For Sale. Siihen mä rakastuin. Eka biisi on No Reply. (Hyräilee.) Melkein bossa nova, hirveän lämmin ja lempeä ote. Ensimmäinen John Lennonin biisi minkä kuulin.

– Pikkupoikana istuin kotona TV:n ääressä ja sieltä tuli David Frost Show, talk show jossa oli aina joku musiikkivieras illan päätteeksi. Silloin vieras oli The Beatles, joka esitti uuden singlensä Hey Jude livenä ohjelmassa. Näin sen vuonna -68 Suomen teeveestä ­ ja sen jälkeen mä en ollut entiseni. Tämä on musiikin voima.

– Se oli yksi musiikillinen kulminaatiopiste. Toinen oli Creedence Clearwater Revivalin Green River, jonka ostin kannen takia: siinä oli aurinkoinen kesäpäivä, aurinko siivilöityi puitten lomasta. Se oli vähän kuin Nokialla, samanlaisia maisemia.

Läpimurto ensisinglellä

Kouluajan bändissä The Mood nuori Kari esiintyi Hurriganesien lämmittelijänä Nokialla 1974. Tampereen yliopistoon hänet hyväksyttiin suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta opiskelemaan. Opinnot hyytyivät aika pian kun ensimmäisen levyn teko alkoi.

– Olen suorittanut yliopistossa erilaisia kursseja ja arvosanoja, vaikkei musta maisteria tullut. Paljon hyötyä opinnoista on kuitenkin ollut.

Ensisingle julkaistiin maaliskuussa 1977. Kauppaopiston naiset nousi Soundi-lehden lukijaäänestyksessä vuoden kotimaiseksi biisiksi ja Peitsamo tituleerattiin samassa kisassa vuoden uudeksi kyvyksi. Pop-trio Kari Peitsamo ja Ankkuli ei ollut tehnyt yhtään keikkaa ennen singlen levytystä.

Peitsamo oli tuolloin muutenkin eräänlainen erikoisuus. Taviksen näköinen, ujo ja epävarma. Naivistinen pop-rock oli jotenkin yhtä aikaa hämmentävää ja hauskaa. Singlestä tuli iso hitti. Mutta toisella levyllä oli bändi jo pudonnut kyydistä.

Pitkäsoitto syntyy päivässä

Toinen ja kolmas LP olivat trio-nimellä julkaisusta huolimatta enimmäkseen Peitsamon sooloesityksiä. Kari Kolmas ­levyyn liittyy legenda, jonka mukaan levy kestää kauemmin kuin sen äänittäminen. (Masterointivaiheessahan biisien väliin mestaroidaan taukoja.) Jos studiossa ei tule valmista päivässä, ei pidä tullakaan ­ siinä Peitsamon periaate studiotyöskentelyn suhteen. Kolmas albumi ei kuitenkaan ollut enää hauska tai naivistinen. Tekstit olivat arvoituksellisempia. Levyn kantta varten Peitsamo otti passikuvat itsestään Tampereen Stockmannin valokuva-automaatissa.

1978 ilmestynyt EP Puinen levy oli silkkaa avantgardea: pianolla, viululla ja kitaralla soitettuja hälyääniä. Tai siis musiikkia ­ mutta levyyn reagoitiin voimakkaasti. Tamperelainen levykauppa jopa kieltäytyi myymästä moista yleisön huijausta. Elokuussa 1978 Peitsamo esitti kappaleen Puinen koira ainoan kerran livenä Veltto Virtasen Heru-yhtyeen lämmittelijänä Tampereella.

Seuraavista kolmesta sooloalbumista yksi oli tupla. 70-luku tuli täyteen. Uusi vuosikymmen alkoi soololevyllä Levylaulaja. Albumi Greatest Hits sisälsi ainoastaan uusia biisejä, mm suositun keikkabravuurin Ilpo, joka on suomennos J.J. Calen Cocaine-biisistä. Soololevyllä Gulliverin retket Peitsamo säesti itseään tremolokitaralla. Vallankumous oli jälleen bändilevy. Kari Peitsamo ja Ankkuli kutsuttiin Pelle Miljoona Oy:n kiertueelle lämmittelijäbändiksi.

Vuonna 1982 Peitsamo perusti rock-trion Kari Peitsamo Revival. Levy-yhtiö vaihtui tässä vaiheessa Lovesta Pokoksi. Pikavauhtia mies oli tehnyt suomennokset joukkoon CCR-kappaleita. Bändi sai suosiollisen vastaanoton. Onnenpoika (Fortunate Son) ylsi singlelistan ykköseksi kesällä -82. Vuosina 1982-84 trio keikkaili ahkerasti ja levytti 3 levyllistä CCR- ja myös Status Quo -klassikkoja.

– Rockin’ All Over The World. Siinä biisissä se leikkaa. Se on John Fogertyn biisi ja Status Quon suuri hitti. Quo oli taas farkkuestetiikkaa ja Telecasterin kanssa heilumista. Ne on kaikki sisäistyneet osaksi omaa ilmaisuani.

Revival hiipui ja Peitsamo nauhoitti 1985 sooloalbumin Kadonnutta aikaa etsimässä, jota levy-yhtiö ei suostunut julkaisemaan. Levy on henkilökohtainen ja vaativa. Sen sijaan kevyempi Älä koskaan laula kantria julkaistiin. Hyllytetty LP ilmestyi neljä vuotta myöhemmin.

Kari Peitsamon Skootteri oli 1980-luvulla Suomen suosituimpia keikkakoneita. Yhtye julkaisi 9 rock-levyä ja keikkaili ankarasti. Yksi albumi koostuu Skootteri-versioista proge-rockin legendan Wigwamin kappaleista. Bändin levy Vi skall spela rock oli kokonaan ruotsinkielinen ­ ja myös viimeinen Skootteri-albumi. Soololevyjä ilmestyi aina välillä. Jopa joululevy.

Elokuussa 1997 Peitsamo täytti 40 vuotta ja julkaisi Good Vibrations ­nimisen 20-vuotistaiteilijajuhla-albumin. Levy syntyi erikoisella tavalla: rytmiryhmä soitti osuutensa kahdestaan demonauhan perusteella ja Kari teki levyn valmiiksi itse myöhemmin.

Vuosituhannen lopulla syntyi useita soololevyjä sekä vielä yksi bändi, Kari Peitsamo & Hirttämättömät, jonka kahdella levyllä on myös muutama biisi englanniksi ­ ja yksi saksaksikin.

Kari Peitsamo vuonna 1988

Vastapooli trendimenolle

Pian Peitsamo kyllästyi ja yritti liueta musiikkibisneksestä kokonaan. Hän meni päivätyöhön telealan yritykseen, muttei viihtynyt. Hän ryhtyi haudankaivajaksi tamperelaiselle hautausmaalle, mistä uravalinnasta ja haudankaivajan työstä Helsingin Sanomat julkaisi ison jutun. Mies kertoi lopettaneensa levyjen tekemisen.

Kari Peitsamo on aina ollut eräänlainen vastarannan kiiski, ja osannut hätkähdyttää. Kevään 2003 eduskuntavaaleissa hän oli SKP:n ehdokas. Asiaan liittyi hieman surreaalia huumoria: viimeisimmällä levyllään Pelle Show oli kappale Liityn SKP:hen, jonka nimeä sinänsä tuskin kukaan tuolloin otti kirjaimellisesti tosissaan. Laulu lienee koettu lähinnä vihanpurkauksena nykymenolle.

Onneksi trubaduuri Peitsamossa pääsi jälleen ääneen, tosin nyt poliittisissa tunnelmissa. Hän esiintyi kommunistien vaalikiertueella ja julkaisi asiaankuuluvat, hyvin poliittiset singlet. Ja menneenä talvena alkoi jälleen tapahtua.

Uudella levyllä koko uran synteesi

Toukokuussa ilmestyi kokopitkä CD Taistelujen tiellä, ja jo sitä ennen single Remu Gave Me A Jacket. Biisin aihe juontuu visiitistä Remu Aaltosen luokse. Albumilla on myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavia biisejä, sillä Peitsamo on jälleen ehdokkaana, nyt EU-vaaleissa.

– Uusi levy sisältää kaikki ne elementit mitkä mun duunissa on merkittäviä. Se on tietynlainen synteesi, jossa on limittäin 3 tai 4 albumia, 3-4 erilaista lähestymistä. Se on aika pitkä, yli tunnin pläjäys. Siinä on akustisia biisejä, bändibiisejä, poliittisia biisejä ja avantgarde-biisejä. Lähtökohta oli hyvin yksinkertainen: mulla oli 20 uutta laulua, mutta ei mitään studiokontakteja, ei vakiotuottajaa, ei mitään suunnitelmaa missä äänittäisin ne. Tiesin, että tuottaja Mikko Karmila on ollut kiinnostunut tekemään kanssani töitä.

Alun perin ideana oli tehdä vain akustinen albumi, tuttuun soolotyyliin mies ja kitara. Tuottajaksi innostunut Karmila kysyi kuitenkin saako työstää enemmänkin.

– Tarkoitti sitä, että hän dubbaisi siihen bändinkin. Tämä tapahtui viime vuoden puolella marraskuussa. Sanoin, että äänitän 20 biisiä ja saat tehdä niille mitä haluat.

– 27. päivä joulukuuta olin Semifinalissa perinteisellä joulukeikallani ja ajoin kotiin, mistä lähdin heti aamulla ajamaan Tuusulaan. Mikko oli pistänyt omakotitalon kellarissa kamat pystyyn. Siellä äänitettiin koko mun osuus kuudessa tunnissa. En muista sessiosta mitään; en ehtinyt nukkua välillä ollenkaan. Kysyin Mikolta onko tää okei. ’Erittäin hyvä, mee kotios’, hän jatkaa tästä. Antoi ymmärtää, että tekee sen tammikuun aikana. Ei kuulunut mitään. Se oli niin perkeleen kiireinen itse, teki kaiken maailman Nightwishiä sun muita. Varsinkin Nightwishiä, joka on hiukan isompi produktio kuin minä. Valitteli, että 170 raitaa pitää olla ­ 120 ei riitä!

Koin valtavan elämyksen Pori Jazzissa kun Ornette Coleman soitti, paitsi tietty fonia, niin tarttui myös viuluun kesken kaiken ja vain alkoi ottaa ääniä. Ei mikään viulisti, mutta se kuulosti ihmeelliseltä. Se teki valtavan vaikutuksen

– Tammikuun loppuun mennessä ei kuulunut mitään. Aloin huolestua. Soitin, ja Mikko sanoi, että kyllä hän helmikuun puoleen väliin mennessä saa sen valmiiksi. Ei kuulunut mitään. Helmikuun loppuun mennessä ei mitään. Maaliskuun loppuun mennessä ei mitään. Jumalauta, ei tää tuu ikinä! Siinä vaiheessa olin tehnyt keikan Avanto-festivaalissa Helsingissä.

– Huhtikuussa Mikko soitti ja pyysi mua kuuntelemaan mitä oli tehnyt. Olin pääsiäisenä keikalla Helsingissä ja samalla keikkareissulla kävin soittamassa sinne vielä muutamat kitarat. Pääsiäisenä Mikko sitten miksasi levyn ja pääsiäisen jälkeisellä viikolla masteroi sen.

Kari esitti Avanto-tapahtumassa Puinen levy ­EP:ltä kotoisin olevan avantgarde-kappaleen Puinen koira viululla ja PA:n kautta. Teoksen toinen julkinen esitys.

– Olin kuin viulun Hendrix. Kun hipaisikin kieltä, niin kuului aivan mahtava bassoääni. Olin tosi onnellinen siitä kun se äänitettiin. Päätin ilman muuta ottaa sen live-version uudelle levylle. Avantgardeakin on siis mukana.

Puiseen levyyn Kari oli vuonna 1978 saanut inspiraation jazz-juhlissa länsirannikolla.

– Koin valtavan elämyksen Pori Jazzissa kun Ornette Coleman soitti, paitsi tietty fonia, niin tarttui myös viuluun kesken kaiken ja vain alkoi ottaa ääniä. Ei mikään viulisti, mutta se kuulosti ihmeelliseltä. Se teki valtavan vaikutuksen.

– Kolme ensimmäistä levyäni luovat tavallaan kokonaisuuden. Niissä on selkeä kehitys, vaikka ne on täysin erilaisia. Kehitys huipentuu Puiseen levyyn, jolla soitan pianoa ja myös viulua. Mullahan ei ole mitään koulutusta viulun soittoon.

Studioaikaa muiden jämistä

Soitto-opintoja Karilla on takanaan nailonkielisen kitaran soitossa Tampereen Musiikkiopistossa.

– 70-luvun alussa pallin kanssa Segovia-meininkiä, etydejä väännettiin. Se teki erittäin hyvää. Ensimmäisillä albumeillahan soitan sitä samaa nailonkielistä kitaraa plektralla, mikä on niin kuivaa meininkiä kuin ikinä voi olla. Sitten se musiikki on vielä niin minimalistista Pekka Nurmikallio Mikrovox-studiolla ymmärsi heti mistä on kyse. Hän ei lähtenyt tuottamaan sitä yhtään, vaan näki siinä sen kauneuden: kun sä vaan meet siihen huoneeseen, soitat ja mankka pyörii.

Miten Kari Peitsamo löydettiin?

– Tamperelaisen ohjelmatoimiston Tam-Tamin kautta, missä oli Virtanen, Juice, Tabula Rasa, Alwari Tuohitorvi ja muita manserock-bändejä. Ne ehdotti, että lähetetään nauha Love Recordsille. Atte Blom kiinnostui välittömästi. Love oli jo siihen aikaan talousvaikeuksissa, ja kun isommilla bändeillä jäi studioaikaa, niin ne vei mut studioon ja siinä sivussa sain tehdä.

– Ei mulla ole oikein ikinä ollut ketään selkeätä luottomiestä. Ne on vaihtuneet sattuman kautta. Skootteri-levyjä tehtiin paljon tuossa JJ-Studiolla, mutta sekin tuli Juuso Nordlundin kautta, joka soittaa bassosoolon kappaleessa Kauppaopiston naiset. Äijät sanoi, että ’nyt tarttis tulla kitarasoolo, mee soittaan se’. Mä en tiennyt minkä kitarasoolon olisin soittanut siihen. Sanoin hädissäni, että ei, tähän tulee bassosoolo. ’Ei jumalauta, tuleeko tähän todellakin bassosoolo?’ Kyllä. Ei Juusolla ilmekään värähtänyt, se meni soittamaan bassosoolon. Peitsamo oli edelleen estynyt, hermostunut ja ujo. Siinäkin näkyy eräänlainen antiteesi normaalimeiningille Suomi-rockissa.

Tuohon aikaan kun teit nämä akustiset levyt, oli yleinen meno ja trendi ihan toisenlaista, bändikeskeistä, keikkailupainotteista.

– Oli! Se oli armotonta menoa, se oli todella aggressiivista ja rankkaa. 

Sellainen, joka teki yksin, ei ollut muodissa ollenkaan. 

– Mä olen aina ollut oppositiossa, poleemisesti. 

Paitsi minimalistista, Peitsamon musiikki oli usein hyvin hiljaista. Esim. Termiitti Bluesin kitarasoolokin on hyvin hiljainen.

– Soitan sitä Termiitti-sooloa tänäkin päivänä! Sekin tulee klassisesta: ne on huiluääniä. Se oli musta kova juttu, soittaa pelkillä huiluäänillä.

– Se oli eka sessio missä nauhoitettiin Kauppaopiston naiset ja Soft Ice. Ne oli Juicen sessiot, mistä jäi aikaa yli. Minä, Kaj Martin ja Juuso Nordlund rummuissa ja bassossa oltiin ne kaksi biisiä saatu purkkiin. Martinin Kaitsu sanoi, että ei jumalauta, nyt hän lähtee kyllä kotiin, ei hän viitti täällä enää venyy. Mä olin ihan kyynelissä, että ei jumalauta, tää on mun elämäni sessio!

– No, sellainen äijä kun Safka, joka soitti koskettimia, tuli apuun. Ei se ole koskaan rumpuja soittanut, mutta se istui rumpujen taakse ja sanoi että tästä jatketaan, ’nyt äänitetään lisää Karin biisejä’. Safka soittaa rumpuja Termiitti Blues ­biisillä. Sen kuulee levyllä kun komppi menee vähän pitkäksi: muut lopettaa ja Safka vetää vielä pari tahtia omin päin!

Täydellinen rock-biisi

Miten merkkaat biisit ylös; teetkö nuotteja, käytätkö sointumerkintöjä?

– Ennen vanhaan kuvittelin tekeväni vähän hienompiakin biisejä ­ ja kyllä kirjoittelin. Jos on teksti, niin raapustan siihen sointuja. Mutta kyllä ne C, G ja F suunnilleen pysyy mielessä raapustamattakin. Nyt on kehittynyt tietynlainen rutiini, se on kehittynyt aina vaan simppelimmäksi.

– Paul McCartney vastasi kerran kysymykseen, tekeekö se esim. mankalle muistiinpanoja. Ei koskaan. Jos biisi unohtuu, se ei ole sen arvoinen, että sen pitäisi jäädä mieleen. Sen kyllä muistaa. Se tulee uudestaan. Nousee alitajunnasta, jos sitä ylipäätään tarvitsee työstää. Parhaat biisini olen mielestäni tehnyt kerralla ­ mutta tämä ei varmaan ole mikään uutinen. Luulen, että se on monilla sama. Se tulee valmiina pakettina sitten kun se on valmis. Joitain versioita, aihioita tai luonnoksia tulee mieleen vuosienkin päästä ja siitä saattaa putkahtaa esiin se lopullinen versio.

– Uudella albumilla on esim. semmoinen omaperäisesti nimetty biisi kuin I Just Wanna Play Rock ’n’ Roll. Olen leikilläni meuhkannut, että metsästän täydellistä rock-biisiä. Ja se biisi on kyllä aika perkeleen lähellä Kun kuulet sen, kuuntele sillä korvalla. Siinä on kaikki. Se on englanniksi. Se on todella iso biisi. Myös Mikko näki sen ja luulen että se rakastui siihen. Tein sen off-hand, en vitsinä, mutta huvikseni. Ja siihen tarttui jotain mikä mun sielussani on pyörinyt vuosikymmeniä. Se on parasta mitä olen kirjoittanut.

Suuri palo sielussa

– En ole mikään Sibelius: että raapustaisin partituurin ääressä. Ne biisit ei ole sillä tavalla impressionistisia, vaan formaatti on hyvin vankka ja selkeä. Kolme sointua ja totuus. Musiikkiopistossa joskus teoriatunneilla selitettiin, että se on A-A-B-A, tai A-osa ja toinen A-osa, B-osa ja A-osa ­ hurraa. Pari säkeistöä ja kertosäe ja ehkä soolo. Se on siinä.

– Totuuden nimessä on sanottava, että olen ehkä kuitenkin enemmän runoilija. Ne biisit on tekstilähtöisiä. Jos mulla on hyvä biisin nimi, niin se on puoli voittoa. Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin ­ kun sen biisin nimen on lausunut loppuun, niin sitä on jo niin pitkällä visioissa, että se on oikeastaan melkein valmis.

– Musiikillisesta puolesta ja musiikinteoriasta mulle isoja asioita on tämmöiset: jos biisi menee C-duurissa, ja on seuraavaksi menossa F:ään ­ niin entä jos mennäänkin Bb:hen seuraavaksi? Silloin tietyllä tavalla taivaat aukenee. John Lennon pelasi esim. A Hard Day’s Night ­vaiheessa ­ 3:lla tai 4:llä ensimmäisellä albumilla ­ paljon subdominantilla: ei mennäkään neloseen vaan mennäänkin seiskaan. Viittaan John Fogertyyn: muutamalla nuotilla ja muutamalla soinnulla liikutetaan valtavia tunnesisältöjä. Koen, että mun taiteeni on enemmän sellaista.

– Lennon ilmeisesti pelkäsi omaa huonoa musiikillista kompetenssiaan; ties mitä banjoa se oli siihen saakka soittanut, ehkä se ei löytänyt äffää. Monilla on niin vähät ne eväät. Tullaan myös blues-miehiin. Niin vähät eväät ja niin suuri palo sielussa. Sen takia se tuntuu kun sointu vaihtuu.

Pienillä siirroilla saadaan paljon aikaan. On instrumentaatio, siis lähinnä soinnutus. On melodia. On teksti. Miten ja millaisia jännitteitä tällä kolminaisuudella voidaan luoda.

Et siis varsinaisesti sovita biisejäsi lainkaan?

– Mä en usko sovittamiseen eikä sovittaminen kiinnosta mua. Se on tietyssä mielessä ornamentiikkaa, se on biisin koristelua, joka ei sovi mulle. Nightwish erikseen.

Hengenheimolaiset oppositiossa

Peitsamo muistelee kuinka joltain country and western ­tähdeltä joskus kysyttiin kantrin määritelmää. Vastaus kuului: Three chords and the truth. Suomeksi lause on päätynyt myös biisiksi Karin uudella levyllä.

– Totuuden nimessä täytyy sanoa, että mukaan on tullut se mollisointukin nyt viime aikoina. Se on maailmoja syleilevä, lieventävä asianhaara. Tietynlainen aggressiivisuus ja jyrkkyys on hiukan lieventynyt. Se on kuitenkin kypsymistä. Että on löytänyt a-mollin ­ vaikka ei se biisi kyllä a-mollista lähde!

– Toinen linja on se, mistä ihailen John Fogertya: se ei myöntänyt mitään. Bayou Countrylla, Creedencen toisella albumilla, ainoa biisi missä on kunnollinen sointukierto on Proud Mary. Yksi biisi, missä se on hiukan antanut periksi! Muu on niin armotonta kamaa. Born On The Bayou käy muutaman kerran A:ssa ja D:ssä, mutta ihan vaan malliksi. Fogerty tekee yhden soinnun biisejä, se on niin kylmää touhua.

Eikös siinä mennä jonnekin syvälle bluesin ytimeen?

– Ihan totta. Howlin’ Wolf ja tälläset äijät. Joko ne ei osaa tai sitten ne kieltäytyy vaihtamasta sointua. Fogertylla on sama. Sitten Green River taas on kantrin ja bluesin ytimessä ja välimaastossa. Se jäpittää siinä E-duurissa aika kauan, sitten yhtäkkiä purkautuu C:hen ­ mistä taju lähtee! Se on hyvin epäortodoksinen ja samaan aikaan klassinen ja ehjä biisi. Tälläsillä asioilla nuo kaikkein suurimmat pelaa.

– Rock and roll -äijät Berry ja kumppanit ovat oikeastaan ihan vaan runoilijoita. Se on se kolme sointua, ja nythän on käynyt ilmi että Berry kopioi pianistiltaan Johnny Johnsonilta koko touhun. Berry oli vain runoilija, joka heilutteli kitaraa jalkojen välissä ja iski naisia.

Ja taisi joutua vielä syytteeseen pikkutyttöjen tirkistelystä?

– Vaikka mistä, niin. Ne on tavallaan ne ääripäät, jos ajattelee Chuck Berryä elostelijana ja John Fogertya, joka on niin tinkimätön, kunnollinen ja rehti. Jännä miten rock and rollin kontekstissa voidaan ilmaista niin monia asioita ja kulttuurillisia ilmiöitä myöskin. Fogertyhan oli myös oman aikansa oppositiossa: sehän oli hippi-skene. Oli joku Doors: äijät ihan sekaisin koko ajan. Fogerty otti ehkä yhden kaljan keikan jälkeen. Sanoikin itse halunneensa näyttää, että se sekoileminen ei ole rock and rollia. Ydin on jossain muualla.

Suomalaisen sielussa soi blues

– Ja blues-miesten homma on tämä paying the dues. Ne oli kärsineet, ne kyllä ryyppäsivät, mutta ne ei voineet enää muuta. Fogerty myöskin kärsi. Hyvin ahdistunut ihminen. Suomalaiset miehet ja pojat sankoin joukoin samaistuvat Fogertyyn ­ Creedencellehän Suomi on varmasti väkilukuun suhteutettuna maailman parasta aluetta. Fogerty kehui täällä, että ’teillä on universumin paras musiikkimaku’ ­ hän oli suhteellisesti suositumpi täällä kuin missään muualla. Se liittyy kansanluonteeseen: me ollaan oltu niin saatanan lujilla! Jotain Talvisodan henkeä leijuu Fogertyn tuotannossa myöskin.

Olen vasta nyt tajunnut, kuinka arvokasta se alkupään tuotanto on. Sanoisin noin yleisessä mielessä niistä, että ne ovat ylevän ja arkisen, traagisen ja koomisen leikkauspisteissä.

Ylevän ja arkisen leikkauspiste

Puhutaan pitkä tovi Fogertysta ja Lennonista. Koetan siirtää keskustelun aihetta Karin suosikeista ja esikuvista takaisin mieheen itseensä.

– En mä halua puhua itsestäni.

Äskettäin kuuntelin biisin Kari vanhana

– Hei, se on asiaa!

Niin asiaa, että menee kylmät väreet selkäpiissä.

– Joo, Hufvudstadsbladet otsikoi näyttävästi tämän tuplalevyn (Kari Peitsamo ja Ankkuli, 1979). Otsikolla ’rockräddaren’, rokin pelastaja, ja vielä siteerasivat Kari vanhana ­biisiä. Käännettynä kokonaan ruotsiksi ­ paitsi viimeinen rivi!

(Biisi huipentuu hyvin vahvaan tervemenoa-ilmaukseen. Toim. huom.)

– En niin kauheasti haluaisi analysoida omia biisejäni, koska ne on hyvinkin rakkaita. Olen vasta nyt tajunnut, kuinka arvokasta se alkupään tuotanto on. Sanoisin noin yleisessä mielessä niistä, että ne ovat ylevän ja arkisen, traagisen ja koomisen leikkauspisteissä.

– Jotenkin olen ollut itseäni kohtaan hyvin ankara. En ole sallinut mitään pateettisuutta niissä biiseissä. Biisistä Kuu sanotaan että se on kaunis. Se ei ole samaa sarjaa kuin muut, koska siitä puuttuu absurdi ja koominen valo. Muissa on kaikki. Monet käsittelee kuolemaa, ja silti ne on jotenkin hilpeitä yleisilmeeltään. Siitä olen ylpeä ­ ja siksi ne kestää. Niitä voi esittää lauantai-iltana klubiyleisön edessä. Kukaan ei ahdistu, vaikka ’lelukaupan myyjä on tehnyt itsemurhan’, ’tämä on kuolleiden kaupunki’ ja ’ankka minut vei, perkele’!

Elämää bändien jälkeen

Palataksemme 80-luvulle: Kari Peitsamo Revival esitti käännösbiisejä, tiukka bändi, joka ahkeroi nimen omaan keikkakuvioissa. Toisaalta sen yhtyeen myötä alkoi tulla aivan uudenlaista Peitsamo-tuotantoa.

– Me tehtiin ehkä kolme vuotta aktiivisesti keikkaa, mutta se oli myös biisintekemisen korkeakoulu. Niin vaatimattomia tekeleitä kuin ne toisaalta olivat verrattuna oikeaan Creedence-matskuun, tuntui sykähdyttävältä soittaa John Fogertyn musiikkia. Kokea se, ettei se toisaalta ole sen kummallisempaa: sulla on joku tunne, joku asia, minkä haluat sanoa. Sä sanot sen jonkun kuvan kautta, kielikuvan tai musiikillisen idean kautta. John Fogerty on nero siinä, että se ilmaisu on taottu niin yksinkertaisista elementeistä. Kun olet tehnyt soololevyjä bändien jälkeen, johtuuko se siitä että syntyi erilaisia biisejä?

– Ei. Olen niin estynyt ja toisaalta aggressiivinen ja hankala, että pärjään paremmin yksin. Se on kaikille parempi, etten kiusaa muita Esimerkiksi rumpaleita on tullut kiusattua tosi pahasti. Pyydän julkisesti anteeksi kaikilta ­ varsinkin Paavo Salolta, Skootteri-rumpalilta.

– Se on vaan se kun itsellä on mielessä miten se menee. Varsinkin keikkatilanteessa. Tulee kauheita sulkeisia pidettyä rumpaleille ihan live-tilanteessakin vain sen takia, että ei ole sellaista asennoitumista siihen juttuun kuin mun mielestä pitäisi. Nyt kun esiintyy yksin, voi syyttää vain itseänsä.

Peitsamon viimeisin bändi oli Hirttämättömät, joka julkaisi 2 albumia ja keikkaili jonkin verran. Lupaava ryhmä kuitenkin kuivui kasaan monien yllätykseksi ja pettymykseksi. Kari ei haluaisi puhua asiasta.

– Mulla jäi paha mieli siitä bändistä. Mulla on jäänyt paha mieli oikeastaan kaikista bändeistä. Varmaan Lennonillekin jäi paha mieli Beatlesistä. Fogertylle vasta Creedencestä jäikin paha mieli!

– Se on kauheata kun bändi hajoaa. En millään tahtonut päästä yli siitä, että Skootte

ri-äijät jätti mut. Ne jätti mut, koska olin ’niin vittumainen tyyppi’. Varmaan olinkin. Brono Starr lähestyi mua, että ’ei hätää mitään, perustetaan uusi bändi’. Ajattelin että no perkele, perustetaan. Mutta se ei koskaan toimi. Joitain kivoja biisejä tuli tehtyä. En edes haluaisi puhua siitä enkä muistakaan bändeistä, koska niistä on niin huonot muistot.

Trubaduuri ja runoilija

Biiseissäsi on luonnonlyyrisiä elementtejä. Onko siinä teemassa jotain erityisen omakohtaista, esim. ’rakkaudessa luontoon’?

– Ei todellakaan! Mulla ei ole läheistä eikä rakasta suhdetta kehenkään muuhun kuin toivottavasti tuohon pimuun joka käveli tuosta äsken

– Olen niin tunnevammainen itse, että mun täytyy ilmaista itseni vain noiden laulujen kautta. Vedestä nousee kasvi on hyvin hauska levy, koska se on niin lyyrinen ja luonnonläheinen. Mutta mä pelkään vettä! En osaa edes uida. Jos ei jossain näy R-kioskin nurkkaa, niin mä ahdistun. Blub, blumb, molskis on hyvä biisin nimi. Joka kerta kun sen soittaa, ihmiset tulee hyvälle tuulelle. En tiedä mistä se johtuu; onko se vuotava vessa?

– Vakavasti puhuen, ne on kaikki seksuaalisia kielikuvia. Ennen kaikkea Vedestä nousee kasvi. Mua ei kiinnosta luonto pätkääkään, mutta Vedestä nousee kasvi on seksuaalinen kielikuva. Ratkeaako se sillä, että otetaan v-kirjain edestä pois, jolloin Edestä nousee kasvi? Vai että jotain yllättäin ponnahtaa esiin jostain. Senkö takia se huvittaa ihmisiä? Vesi on alitajunnan elementti. Koska seksuaalisuus on alitajuista, se nousee sieltä. Sen takia en halua puhua näistä biiseistä, tuntuu tylsältä viisastella omista jutuistaan. Olen vanhoilla päivilläni ruvennut arvostamaan itseäni enemmän, mutta en viitsi kesken kaiken ruveta tituleeraamaan itseäni neroksi.

Lopuksi vielä biisinteosta. Oletko tehnyt muille biisejä?

– Hyvin vähän. Aina pyydetään, mutta en mä halua. En halua, en tiedä miksi. Olen kuitenkin jonkinlainen tilataideteos itse. Pyöritän prismaani tai peilipalloani että löytyisi aina sellainen kulma, että voin tehdä sen itse. En tuomitse muille tekemistä, mutta musta saman henkilön täytyy tehdä sävel ja sanat. Yhden ihmisen täytyy tehdä biisi ­ ja tavallaan hänen velvollisuutensa on myöskin esittää se. Kuulostaa kummalliselta, mutta mieluummin pidänkin suuni kiinni kuin loukkaan kaikkia muita ihmisiä.

Kuulostaa siltä, että olet aidosti trubaduuri- ja blues-perinteiden jatkaja?

– Tavallaan. Täytyy laittaa itsensä peliin kokonaisvaltaisena persoonana. Olet hyvä taikka huono, olet kokonainen. Tietyssä mielessä vastakohtana on, että väsätään ja tehtaillaan esim. viihdemusiikkia sillä tavalla, että on monen näköistä sovittajaa ja värkkääjää ja tekstiäkin hioo ja väsää monta ihmistä En tietenkään suunnittele lakia, jolla se kiellettäisiin, mutta en löydä itseäni siitä. Mutta ehkä en osaa. Enkä halua. Sanalla sanoen ei.

Kun on yksi kokonainen persoona pelissä, ovat biisitkin spektriltään eheitä ­ ja toisaalta eri puolia aidosti valottavia. Kuten sinullakin, Beatlesillä oli nämä kaksi puolta: rajumpaa kamaa ja hempeätä toisaalta.

– Joo, siinä oli kaikki. Koko emotionaalinen skaala. Taiteilija voi valita aika rajoitetun väriasteikon ­ tai sitten se voi käyttää koko palettia. Palaan Fogertyyn: siinä oli vain muutama tarkkaan harkittu sävy. Se oli emotionaalisesti hyvin rajoittunutta ja rajattua. Beatlesissa oli taas kaikki. Sen takia Beatles on suurin.

---