Esikoisalbumi Paritanssi on pitkän parisuhteen kaarta tutkiva teemalevy. Se julkaistiin viime maaliskuussa. Kakkosalbumi tulee jo ensi keväänä. Aikataulu on Kanerva Pasasen mukaan järjetön, mutta hyvä.

”Paritanssin julkaisuun meni kauan. Vastakkainen tekotapa ja haaste tuntuu nyt oikealta. Selkeä deadline pakottaa tekemään. Sen puute aiheuttaa mulle lillumista. Uusia biisejä on jo, ja juuri nyt on ajankohtaista niiden heikoimpien lainien hiominen.”

Kanerva lähtee usein hahmottelemaan biisejä kitaran kanssa, musa edellä. Se tuo fiiliksen, jonka pohjalta tekstilainit alkavat syntyä. Sen jälkeen hän istuu paljon koneen äärellä ja työstää tekstiä.

”Jumppaan biisejä nykyään paljon. Mulla saattaa olla kolme erilaista tekstiversiota jostain biisistä. Hidasta se on. En tajua, miten joku voi tehdä tyyliin lounastauolla sävelet ja sanat. Mä saatan tehdä rinnakkain viittä tai kymmentä biisiä pikkuhiljaa eteenpäin. Jos jään jumiin johonkin juttuun ja se lakkaa hengittämästä, heitän sen hetkeksi sivuun.”

Aina ei biisinteko ole ollut niin huolellista puurtamista kuin nyt. Kanerva kokee, että hänen tekijyydessään on kaksi eri vaihetta. Esikoisalbumia edelsi Herra Heinäkuu -ep, jonka Kanerva julkaisi omakustanteena vuonna 2011. Se sijoittui ajanjaksoon, jota Kanerva kutsuu bändisoiton, esiintymisen ja biisinkirjoituksen peruskoulukseen.

”Näin jälkikäteen ajateltuna mulla ei tuolloin ollut oikein tietoa, miten asioita tehdään. Ymmärrän tasan tarkkaan, miksei mikään levy-yhtiö kiinnostunut, vaikka jotain tunnusteluja oli. Se kiikasti mun omasta biisinkirjoitustaidosta ja etenkin teksteistä.”

Kanerva sanoo, että aluksi hän kirjoitti biisejään laulamisen tuoma fiilis edellä.

”Teksti jäi altavastaajan asemaan. En osannut kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. ”

Nyt on menossa vaihe Kanerva 2.0. Se tarkoittaa entistä ammattimaisempaa suhtautumista laulujen kirjoittamiseen.

”Näen arvokkaana sen, että ihminen voi kehittyä ja tulla paremmaksi. Nykyisin tuntuu kuitenkin, että ihmisten kasvutarinoille ei oikein ole sijaa. Ajatellaan, että joko sulla on se taito tai sitten ei ole.”

Kanerva kertoo käyneensä Pete Eklundin ja varsinkin Markus Koskisen kanssa keskusteluja siitä, mitä on kirjoittaa ammattimaisesti, ja miten voi katsoa omia biisejään kriittisesti. Nyt tekstisparraajana toimii tuottaja Hannu Pikkarainen.

”Hän on tosi hyvä tekstikommentaattori. Sopivan brutaali. Hän sanoo suoraan, jos joku ei toimi. Siitä tykkään.”

Kanerva on opiskellut elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Teoriat ja opit ovat kadonneet päästä, mutta jotain niistä on saattanut jäädä biisinkirjoittamiseen.

”Ehkä se, että lyhyessä ajassa pitää luoda jonkinlainen maailma ja maailman selitys, ja sisäinen ristiriita. Se on mun mielestä kiinnostavaa. Biisit, joissa ollaan täydellisen onnellisia, ei puhuttele mua. Tekstissä pitää olla jännitettä.”

”Oon aina osannut kirjoittaa kuvan, johon kuulija pääsee sisälle. Se ei ole vaikeaa. Haaste on se, että miten jatkaa kuulijan kuljettamista siinä tilassa niin, että hän kiinnostuu. Ettei tekstissä ole vain epämääräisen kauniita ilmaisuja tai lauseita, jotka harhauttavat.”

Kanerva kertoo menevänsä aina vain karumpaa ilmaisua kohti. Hän haluaa viedä kuulijan tuttuun paikkaan, ja tarjota sitten jotain yllättävää kulmaa.

”Sellainen on musta sairaan kiinnostavaa.”

Aika ja tekeminen ovat tehneet sen, että biisit ei ole enää vain omaa sielunmaisemaa.

”Kyllä omia biisejä pitää pystyä katsomaan muustakin näkökulmasta kuin siitä, että tämä on mun sieluntuote.”

Nykyään Kanerva on pohjattoman kiinnostunut lauluteksteistä. Hän lukee kotimaista laululyriikkaa ja pohtii, mitä ratkaisuja niissä on tehty.

”Ammennan paljon myös kuuntelemalla paljon erilaista musiikkia. Välillä luureissa soi 60-70-lukujen rock ja proge, välillä nykyräppi.”

Omien biisiensä lisäksi Kanerva on tehnyt tekstejä muille, sanoittanut mm. jazzia.

”Jazzin muotokieli mahdollistaa tietynlaisen leikkisyyden ja vanhanaikaisuuden sanoituksissa. Haluaisin tulevaisuudessa tehdä enemmänkin sanoituksia muille. Mulla on nyt kotona unelmien vinttihuone, jossa niitä voisin systemaattisemminkin tehdä.”

Tällä hetkellä hänellä on työn alla tekstiä Stadin naisten laulut -nimiseen dramatisoituun konserttiin.

”Elän hienoa aikaa. Mulla on jonkinlainen metamorfoosi käynnissä. Tunnen olevani oman asiani päällä nyt tosi vahvasti”, hymyilee Kanerva, 36.

Aina ei ole ollut niin. Jonkinlainen jarru on ollut päällä, vaikka hän onkin tuntenut kutsumusta musiikkiin jo pienestä pitäen. Vasta äitiys ja se, että ei ole enää ihan nuori, ovat vapauttaneet omaa olemista ja tekemistä.

”Mulla on aina ollut sanottavaa ja mielipiteitä. Arkuuden ja epävarmuuden harso on iän myötä keventynyt. Olen nyt enemmän sitä, mitä oikeasti olen aina pohjimmiltani ollut omasta mielestäni. Ja varmaan muidenkin mielestä.”

Uudenlainen rohkeus on vienyt Kanervan tekemään Radio Helsinkiin Lauluraita-ohjelmaa Suvi Isotalon kanssa, ja Saimaa-yhtyeen tanssitytöksi Kulttuuritalon lavalle.

”Esimerkiksi nämä on olleet sellaisia asioita, joista oisin aiemmin ajatellut, että oispa kivaa jos uskaltaisi. Nyt mä uskallan. Ja elämähän on aivan mahtavaa, kun päästää itsestään esiin sen vaihteen, että tekee vaan.”

Kanerva on onnellinen siitä, että hänen musiikkiaan julkaisee pieni levy-yhtiö, joka ei aseta taiteilijalle raameja ja rajoja, ei myöskään ikään liittyviä.

”Mun hommathan ei liity mainstreamin levy-yhtiöihin lainkaan. Mutta mitä olen ymmärtänyt, niin neljääkymmentä lähestyvät naisartistit on jotenkin ongelmissa sen kanssa, mitä he voivat enää laulaa. Nainen ei saisi olla perheellinen, tylsä ja keski-ikäinen. Se on musta omituista.”

Kanerva ihmettelee myös, miksi musabisnes sanoo ”ei” hänen ikäisilleen naisille.

”Koen sen niin päinvastaiseksi verrattuna siihen, mikä on mun oma oloni itseni kanssa tämän ikäisenä. Kuulostaa älyttömältä, mutta mä koen itseni koko ajan vaan makeemmaksi nyt, kun olen oma itseni ja elämä on kiinnostavaa.”

Lapsena Kanerva ajatteli, että hänestä ei koskaan tulisi ammattiesiintyjää, vaikka hänellä olikin kova esiintymisvietti ja jumppasalin lava tuli tutuksi jo ala-asteen aikana. Toisaalta hän oli ujo jännittäjä.

”En mennyt musiikkiopistoon, koska en halunnut altistaa itseäni kilpailulle ja vertailulle. Ja defenssit musiikin opiskelua kohtaan on olleet aina kovat. Vaikea selittää mutta pelkäsin, että joku mun oma juttu murskautuisi.”

Vanhemmat kannustivat Kanervaa musiikin pariin, ja hän soitti yksityistunneilla viulua ja kitaraa ja lauloi Kansallisoopperan lapsikuorossa.

”Musiikin teoriaa en ole opiskellut. Hahmotan musiikkia ilman nuotteja, ja viime aikoina laulujen kirjoittaminen on ollut mulle tärkeämpää kuin teorian opiskelu. Ehkä jonain päivänä vielä tsemppaan.”

Keikkoja Kanervalla on debyyttialbumin julkaisun jälkeen ollut enemmän kuin koskaan. Soolona sähkökitaran kanssa ja duona, jonka toinen osapuoli on rumpali Thomas Rönnholm.

”Se on tosi kova juttu, koko rumpusetti ja kitara! Ne keikat on kehittäneet mua soittajana ihan hulluna. Soittomme on kuunteluun ja improvisaatioon perustuvaa.”

Kun koko bändi on kasassa, on riveissä myös Hannu Pikkarainen basson kanssa.

”Ei mun keikoilla mitään massoja liiku, mutta musiikkini on kyllä tavoittanut ihmisiä, vaikka toki olen marginaalinimi. On jännä mennä keikoille, kun ei koskaan tiedä, ketä siellä on.”

Parasta on se, kun ihmiset tulevat keikalle sattumalta, ihastuvat ja ostavat levyn.

”Mulla on nyt oikein hyvin asiat. Jonkun mielestä tää on säälittävää räpellystä, kun en soi joka päivä jossain Novalla. Mut tää on perspektiivikysymys. Musan esittäminen on vaan sitä, mitä mun pitää tehdä. Siitä tulee syvä tyytyväisyys.”

Sooloalbumit
Paritanssi (Texicalli 2018)
Herra Heinäkuu -ep (omakustanne 2011)

Teatteritöitä
Kani Kuriton; ohjaus, dramatisointi ja laulujen kirjoitus (Teatteri Vantaa 2018)
Herra Hakkaraisen yö; ohjaus, dramatisointi ja laulujen kirjoitus (Teatteri Vantaa 2016)
Tiitiäsen takapiha; teksti, ohjaus ja laulut, (Teatteri Vantaa 2014)
Jos oisin jo iso; teksti ja laulut (Teatteri Vantaa 2010)

Lisäksi mm. sanoituksia levyille Jay Kortehisto: Jay Kortehisto (2018), Aili Ikonen: Laulan (2016).