(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1997)

Suomen Musiikkikustantajat ry järjesti sovittajaseminaarin torstaina 9. lokakuuta, jossa eri alustusten pohjalta paneeli- ja yleisökeskustelussa käsiteltiin jo myös viime Selviksessä käsiteltyjä kysymyksiä. Kertoilen tässä tilaisuudessa saamiani vaikutteita ja mietteitäni asiasta.

Tilaisuus muodostui aiemmin samasta aiheesta Teostossa järjestettyä tilaisuutta leppoisammaksi ja esiin nousseisiin kysymyksiin pyrittiin hyvässä yhteisymmärryksessä keskustellen löytämään menettelytapoja ja ratkaisuja. Näinhän tietysti tuleekin olla, sillä edustettuina olleet lainoppineet, säveltäjät, sovittajat, äänitetuottajat ja Teosto, pyrkivät lopultakin samaan mahdollisimman oikeudenmukaiseen ja taloudellisesti tehokkaaseen tulokseen.

Alustuksessaan Teoston ohjelmistoasiamies selvitti sovituksen historiaa ja kertoi ohjelmistotoimikunnan käytännöistä vapaiden teosten sovitusten luokittelussa, sekä mainitsi vaikeuksista runsaslukuisimpien rekisteröityjen sovitusten ja monisovittajaisten teosten rekisteröinnissä ja tilityksissä. Alustuksessa kuultiin myös lakimiehen näkemys sovituksesta ja paneelikeskustelijat valottivat asiaa kukin omalta kannaltaan.

Keskustelussa käsiteltiin tietysti myös ns. luovuutta sovituksessa. Käsite on mielestäni monesti ymmärretty tai haluttu ymmärtää väärin. Ääritapauksinahan voitaneen ajatella, että sovitukseksi voidaan hyväksyä vain teos josta alkuperäinen teema on juuri ja juuri tunnistettavissa tyylistä poikkeavan soinnutuksen ja vastateemojen joukosta, taikka sitten sovitukseksi tulee hyväksyä neliäänisestä koraalista jousikvartetille stemmoiksi kirjoitettu versio ja tanssiyhtyeen Toivelaulukirjasta soittama kansanlaulu. Totuus ei löydy sellaisenaan näistä esimerkeistä.

Jos teos on suojattu (tekijä elää, tai on kulunut alle 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä) niin teoksen oikeudenomistaja (tekijä, kuolinpesä, kustantaja) määrää teoksesta ja oikeuttaa sovitukseksi haluamansa sovituksen. Oikeudenomistaja voi hyväksyä sovituksen ilman osuuksia tai määritellä jako-osuudet myös vakiojaosta poikkeavasti. Jos taas teos ei ole suojattu (tekijän kuolinvuoden päättymisestä on kulunut 70 vuotta) on Teoston ohjelmistotoimikunta (käytännössä ohjelmistoasiamies) se instanssi joka luokittelee sovitukset.

Edellä mainitsemistani ääriesimerkkitapauksista vapaiden teosten sovitusten osalta ohjelmistotoimikunta oletettavasti luokittelisi ensimmäisen esimerkin mahdollisesti sävellykseksi taikka sovitukseksi suurin osuuksin, sekä jättäisi jälkimmäiset esimerkkitapaukset hyväksymättä jako-osuuksiin oikeuttaviksi sovituksiksi. Käytännön esimerkkinä ”luovuuden” vaikutuksesta eräs osallistuja mainitsi perustellusti ettei TV-yhtiö halua tilata ohjelmaansa kovin ”luovaa” (=alkuperäisestä tyylistä poikkeavaa) sovitusta ja tuskin tällaista luovuuden itseisarvoa kukaan muukaan sovitukselta vaatii.

Alan teknillistyminen saattaa hälventää perinteisiä rajoja säveltäjä/sovittaja/muusikko/ tuottaja/äänittäjä/miksaaja/kustantaja ja tuoda osaltaan uusia ongelmia oikeudenmukaisen taloudellisten osuuksien jaon suhteen, sekä sekoittaa perinteistä tekijänoikeuskäsitettä. Paneelikeskustelussa pulma tuli esiin ns konemusiikissa, jossa koko tuote saatetaan tehdä säveltäjän idean pohjalta sovittaja-tuottajan toimesta koneellisesti. Mielestäni perinteinen tekijäkäsite on pidettävä ennallaan, eikä tuotanto- ja työpalkkioita tule sälyttää maksettavaksi tekijänoikeuskorvauksista. Ensisijaisen tärkeää on, että alalla toimivat tuntevat lainsäädännön ja käytännön, sekä erottavat mikä oikeuttaa tekijänoikeuskorvauksiin ja mikä taas palkkoihin, palkkioihin tai myyntirojalteihin.

Edellä esitetty palkkioiden vierittäminen tekijänoikeuskorvauksista maksettavaksi ilmeni keskustelussa myös tapauksissa, joissa TV- tai tuotantoyhtiö maksaa ohjelmassa esiintyvälle yhtyeelle mahdollisimman huonosti taikka ei ollenkaan perusteella, että ”saattehan te sitten Teostosta sovitusosuudet”. Sama menettely on aistittavissa myös yhtyeiden keikkapalkkioissa jos yhtyeen johtaja/säveltäjä jakaa sovitusosuudet yhtyeen jäsenten kanssa päivittäen teosilmoitukset aina soittajan vaihtuessa.

Eräs keskustelussa jälleen esillä ollut kysymys oli ns ensimmäinen sovittaja, joka säveltäjän idean pohjalta mahdollisesti luo teoksen muodon, soinnutuksen ja jopa osan melodiasta. Eräät pitkään alalla toimineet sovittajat olivat sitä mieltä, että sovittaja tekee tällöin vain kustantajan/tuottajan palkkaamaa ammattityötä eikä ole oikeutettu erityisiin osuuksiin sovituksesta. Toiset taas olivat sitä mieltä, että tällöin sovittajan tulee nousta säveltäjäksi alkuperäisen säveltäjän rinnalle. Mielestäni molemmat ajatusmallit ovat oikeutettuja. Tärkeintä on, että säveltäjä ja sovittaja sopivat etukäteen asiasta, jolloin alkuperäissäveltäjä hyväksyy sekä sovitun jaon, että uuden säveltäjän (sovittajan) tekemät muutokset ja lisäykset sävelmään. Tämä kaikki on mahdollista jo nyt Teostossa käytössä olevan jakosäännön mukaan.

Monista esiin tulleista ongelmista selviää tekemällä ensin itselleen selväksi mitä on tekemässä; toimiiko säveltäjänä, sovittajana, tuottajana, muusikkona jne., saako siitä palkan ja/vai osuudet tekijänoikeuskorvauksista, sekä sopimalla asiasta muiden osallisten kanssa ennakolta. Sovittajan ammattitaidon ja sovittelevan mielenlaadun lisäksi on näissäkin asioissa omantunnon ja järjen käyttö sallittua ja jopa suotavaa.

Sovitellaan!