(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Sain Oton langan päähän vähän ennen vappua. Työn touhusta, kuinkas muuten. Puhelimme nykyisistä projekteista ja vähän entisistäkin (muista kuin järjestöjutuista tällä kertaa). Pyysin nimittäin Ottoa kertomaan Selvisin lukijoille myös rakkaimmista Love Records -projekteistaan. Mies intoutuikin muistelemaan, ja alkoikin harmittaa, että yhteen haastatteluun saa vain murto-osan kaikesta siitä mielenkiintoisesta, missä Otto on ollut mukana. Ja tuli mieleen siinä Oton juttuja kuunnellessa, että jos hän joskus kirjoittaisi elämäkertansa, se olisi todella jotakin lukemisen arvoista…

Mitä puuhastelet juuri nyt?

No, istun studiolla ja iskin juuri viimeiset kosketukset uudelle Billy Strayhornin säveltämää musiikkia sisältävälle cd:lle. Olen ollut ko. projetissa sekä sovittajana että tuottajana ja täytyy sanoa, että projekti on ollut erittäin mielenkiintoinen. Levy sisältää ennen julkaisematonta ja harvoin kuultua Strayhorn -materiaalia. Billy Strayhornhan oli yhdysvaltalainen pianisti, säveltäjä ja sovittaja, joka soitti Duke Ellingtonin bändissä, oli ikäänkuin Ellingtonin kakkosmies. Mutta juttu on niin, että monet sävelmät, jotka on merkitty vain Ellingtonin piikkiin, ovat itse asiassa Strayhorn-Ellington -yhteistyötä. Tämä usein unohdetaan, jostain syystä.

Projektissa ovat olleet sovittajina, itseni lisäksi, myös Kirmo Lintinen, Ralf Nyqvist, Eero Koivistoinen ja Jarno Kukkonen, ja se on toteutettu yhteistyössä UMO:n kanssa. Solisteista haluaisin mainita seuraavat: Larry Coryell, kitara, Ulf Johansson, pasuuna, piano ja laulu sekä Annika Hultman, laulu.

Projekti on muuten ruotsinkielisen YLE:n tilaustyö, ja siellä Leif Nysténin ansiota. Täytyy huomauttaa, että esimerkiksi tämä projekti on juuri sitä, mitä YLE:n pitäisikin tehdä. Näitä Leif Nysténeitä saisi olla enemmän tässä maassa …

Oletko ollut mukana lähiaikoina muissa musiikkiin liittyvissä projekteissa, vai onko esim. Teoston puheenjohtajuus vienyt kaiken aikasi?

Järjestötöiden ohessa olen ollut mukana muun muassa Apocalyptican äänitteellä, co- tuottajana. Se oli sitten hieno projekti! Tutustuin aivan mahtaviin nuoriin tyyppeihin, joista päällimmäisenä nousee mieleen levyn toinen tuottaja ”Hiili” eli Kai Hiilesmaa. Meillä oli aivan mahtava yhteistyö … ajattele nyt, semmoinen nuori, rankahko hevirockmies ja minä yhdessä! Minä annoin oman kokemukseni ja pitkän linjan näkemykseni ja hän pisti keitokseen hevin, nuoruuden ja tuoreuden. Siinä sen huomasi, ettei koskaan kannattaisi jämähtää kapea-alaisiin lähtökohtiin musiikin teossa, vaan pitäisi rohkeasti yhdistää eri elementtejä. Minä kyllä ihastuin siihen poikaan … mutta en siis siinä mielessä … heh heh … kyllähän sinä minut tunnet …

Apocalyptican musiikin sovittavat muuten Eicca Toppinen ja Max Lilja. Sellon soittoa äänitettäessä hankaluutena on se, että sellon vireys elää, tai hakee koko ajan ns. absoluuttista vireyttä. Sitä pitää koko ajan kytätä, onko se vireessä, koska siinä ei ole kiinteätä säveltä. Olen kuitenkin erittäin ylpeä siitä, että projekti pysyi aikataulussa, ja viimeisenä studiopäivänä masteri oli kuin olikin valmis.

Uudelleenvalittu puheenjohtaja Otto Donner ja Ilja Saastamoinen vetävät henkeä tauolla, kun Teoston vuosikokouksessa 23.4.1998 on menossa ääntenlasku.

Jutellaanpa hetki Love Record -ajoista. Mitkä ovat olleet itsellesi rakkaimmat / mieleenpainuvimmat projektit noilta ajoilta?

No, pitemmittä puheitta mielestäni edelleenkin paras kotimainen albumi on Wigwamin ”Nuclear Nightclub”. Ajan hammas ei ole iskenyt tähän merkkiteokseen.

Ja, itselle erityisen rakas levy on edelleenkin Juhani Aaltonen & Otto Donner: ”Strings” muistaakseni vuodelta 1976. Levyllä on niin omia sävellyksiä kuin sovituksiakin. Siitähän tuli aikoinaan vuoden levy, vaikka meidän piti vain tehdä alunperin sellainen mukava, kaupallinen kasetti! Ja kuriositeettina kerrottakoon, että mm. U2-yhtyeen DJ on sämplännyt ko. levyltä, mitä pidän aikamoisena meriittinä.

Lisää hyviä … tietysti Pepe & Paradise: ”Niin vähän on aikaa”. Levyn biisit ovat omia sävellyksiäni, jotka edelleen kuulostavat hyviltä ja joita edelleen myös esitetään. Olen ylpeä muun muassa biiseistä ”Niin vähän on aikaa”, ”Kuka kertoisi minulle” ja ”Melkein sonetti Lauralle”.

Ja tietenkin, työskentely mm. Dave Lindholmin, Albert Järvisen, Remu Aaltosen ja monen muun kanssa on jättänyt yli vuosikymmenten säilyvät siteet, vaikka osa porukasta onkin jo paremmilla laitumilla. Mistä tulikin mieleeni erittäin hieno levy, nimittäin Pekka Strengin ”Magneettimiehen kuolema”. Pekan yhtyeenähän levyllä soitti Tasavallan Presidentti. Mieleenpainuva biisi levyllä, edelleenkin mahtava on ”Sisältäni portin löysin”.

Olen myös ollut tuottamassa kaksi hienoa Tabula Rasa -levyä. Ja vielä tulee mieleen levy, joka mielestäni oli ensimmäinen suomalainen ns. ”rock-levy”, nimittäin Bluessection-yhtyeen ensimmäinen. Bändissähän soittivat mm. Pembroke, Walli, Grundström, Koivistoinen jne. Ja tästä bändistähän sitten haarautuivat Wigwam ja Tasavallan Presidentti. Sanoisin näin, että Bluessectionin levylle äänitettiin se luova prosessi, mikä tapahtui taiteilijoiden päässä eikä sitä, mitä tapahtui levy-yhtiöiden bisnesmiesten päässä. Ja tämä on se lähtökohta, mistä mielestäni syntyy sitä elävää, mutta kestävää, uutta pop-musiikkia.

Mukavia muistoja on jäänyt myös M.A.Nummisen ”Iso mies ja keijukainen” -lastenlevyn tuottamisesta. Tässä kohden historia on unohtanut usein Nummisen lisäksi mainita Tytti Paavolaisen, joka itse asiassa keräsi levyn materiaalin ja jota ilman levyn osaset eivät koskaan olisi osuneet kohdalleen.

Lopuksi vielä on tietenkin mainittava Jukka Tolosen sekä Hectorin useat levyt, joilla olin mukana tuottajan ominaisuudessa.

Haluaisin tietää, millainen olit nuorena? Missä vaiheessa päätit ryhtyä musiikkimieheksi?

Taisin olla vähän äkkipikainen. Mutta hyviä puolia oli se, että minut kasvatettiin hyväksymään ja kunnioittamaan ihmisten erilaisuutta ja monimuotoisuutta. Äitini oli loistotyyppi. Meillä olivat ovet aina avoinna, kaverit saivat tulla käymään koska tahansa. Olinhan kyllä etuoikeutettukin, tavallaan, koska asuimme isossa huoneistossa Tampereella, Hämeenkatu 14:ssa, jossa oli tilaa temmeltää kavereiden kanssa.

Nuorempana torjuin musiikin, koska äitini oli konserttipianisti, ja tietenkin kapinoin. Mutta sitten, 15-kesäisenä, jazzin eroottinen viba iski punttiin, hankin trumpetin ja ryhdyin treenaamaan. Siitä se kädenvääntö alkoikin! Minustahan piti tulla insinööri tai lääkäri ja muistan, kuinka 18-vuotiaana, yo-kirjoitusten kynnyksellä, joululomalla, päätin, että ei hemmetti, nyt se on katsottava. Annoin itselleni kaksi vuotta aikaa muusikkona. Jos pärjäisin, jäisin sille tielle, jos en, ottaisin lusikan kauniiseen käteen.

Ja niin vain kohtalo kulki, että pääsin hetimiten päätökseni jälkeen Ossi Aallon bändiin trumpetistiksi, 18-vuotiaana, ja elätin itseni muusikon palkalla. Siihen aikaan tienattiin mukavasti, kolmella keikalla viikossa saattoi tulla toimeen. Olen siis Ossi Aallolle paljosta velkaa, että pääsin tälle alalle.

Ja tällä tiellä ollaan, edelleenkin. Eikä kyllä kaduta pätkääkään.