Kaija Kärkinen – nainen laadukkaiden sanojen takana
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)
Työparin Kallio&Kärkinen jäsen Kallio on Elvisin jäsen, mutta tällä kertaa minua kiinnostivat ennen kaikkea sanoittamisen salat. Elvis-postia Kaija on toki Ilen kautta saanut lukea, samassa osoitteessa kun asuvat. Sain Kaijan kiinni työn touhusta sadetta tihruttavana elokuun iltapäivänä.
Minkälaisten töiden parissa puuhaat tällä hetkellä?
Itse asiassa sain juuri 10 minuuttia sitten yhden tekstin valmiiksi uudelle, tulevalle levyllemme, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuoden alkupuolella. Olen viime aikoina, omien tekstien lisäksi, tehnyt sanoituksia myös muille, lähinnä iskelmäpuolelle. Mutta juuri nyt aion syyskuun keskittyä täysin oman levyn tekstien puurtamiseen. Uuden levyn teemaksi, noin tekstien puolelta, näyttää kehkeytyvän ”kohtaamisia ja eroja”. En ole teemaa mitenkään hakemalla hakenut, vaan se näyttää kiteytyvän luonnostaan näihin kohtaamis- ja erotarinoihin.
Minkälainen on työprosessi perheessänne? Tulevatko sanat vai sävel ensin?
Yleensä teen Ilen kiikuttamaan kitarademoon tekstin. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Minähän kuljetan mukanani muistivihkoa, johon kirjoitan ylös tajunnasta pomppaavia ideoita, kertosäkeiden pätkiä tai hyviä, ihmisiltä kuulemiani lausahduksia. Tai jos vihko ei ole mukana, raapustan ideoita kalenterin lehdille tai paperinpaloille. Varsinainen sanoitustyö onkin sitten ihan rehellistä puurtamista: näistä ideoista täytyy saada kirjoitettua looginen kokonaisuus, joka sopii biisiin. Tämä onkin se vaikein työvaihe. Usein juuri esim. kesäloman jälkeen minulla on käynnistysvaikeuksia, mutta sitten kun pääsen alkuun, teen mielelläni paljon töitä, ja usein odotan aamua kiihkeästi, ajatellen, että ihanaa, pian pääsen jatkamaan töitä, kirjoittamista.
Kuinka selviät sanoittamisen ongelmatilanteista?
Jos jokin biisin teksti jää jumiin, jätän sen suosiolla rauhaan muutamaksi päiväksi. Usein käy niin, että alitajunta työskentelee puolestani, esim. yön aikana aivot, ollessaan lepotilassa, puskevat jonkin uuden näkökulman tai ratkaisun, ja sitten sitä vain ihmettelee, että kappas, kuinka en hoksannut jo alun alkaen, että näinhän sen pitää mennä.
Mistä olet sanoittajana saanut itseluottamuksesi? Naispuoliset sanoittajathat ovat nousseet ryminällä esiin vasta oikeastaan 90-luvulla? Mikä on sinun tarinasi?
No, se on se tarina, joka kulkee pitkän kaavan mukaan. Muistan, kuinka Sade -levyä tehdessämme olin vielä arka. Jo pelkästään tekstien näyttäminen niinkin läheiselle ihmiselle kuin Ilelle, tuntui aivan karmean pelottavalta. Piti oikein kerätä rohkeutta, että uskalsi näyttää tekstejään muille. Luulen, että aloittelevalle naispuoliselle tekstittäjälle käy usein juuri niin – rima on aivan liian korkealla – sitä vaatii itseltään heti alkuun täydellistä, virheetöntä suoritusta. Eikä luota siihen, että ne omat, pienet tarinat omassa päässä olisivat kiinnostavia muillekin ihmisille. Jotenkin tulee myös mieleen, että varsinkin, kun rock- ja popkulttuuri on ollut hyvin miehinen ala, naisten on ollut vaikea paljastaa sitä naisen maailmaa. Monet mimmit, joille olen tekstejä kirjoittanut, ovat kuitenkin sanoneet, että näihin naisen kirjoittamiin teksteihin on helppo samastua – niistä löytyy heti se tartuntapinta. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kuin hyvät miespuoliset kirjoittajat pystyvät tekemään loistavia sanoituksia naisartisteille, myös naissanoittajat pystyvät yhtä hyvin kirjoittamaan miespuolisille esiintyjille. Eli, jos tekstistä löytyy jotakin, mihin tarttua, on aivan sama, kuka sen on kirjoittanut. Ihmisiähän me olemme kaikki.
Mikä on paras/rakkain työsi?
Se vähän riippuu elämäntilanteesta ja mielialastakin. Juuri nyt tuntuu siltä, että edellisen levyn (Suuri salaisuus, julk. syksyllä 1997) biisi Armoton on minulle hyvin rakas, koska siihen liittyy paljon pelkoja ja odotuksia. Biisiä sanoittaessani odotin Aleksia, oli kevät – ja tuntui, että ymmärsin elämän ja luonnon vääjämäättömän kiertokulun ensi kertaa todella syvästi. Varsinkin, kun kevät on minulle yleensä raskasta aikaa: luonto muuttuu ja uudistuu, minä en. Nyt pystyin antamaan tilaa uudelle elämälle ja jouduin laittamaan elämänarvoja uusiksi.
Millainen olit nuorena?
Hyvin ujo. Onneksi minulla oli kuitenkin kohtalaisen laaja ja kiinteä ystäväpiiri, joiden seurassa vapauduin. Murkkuiässä koin yhteiskunnalliset epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuuden hyvin voimakkaasti. Ja lukioiässä minua olisi kai jo voinut kutsua individualistiksi.
Miten musiikki tuli elämääsi?
No, erittäin musikaalisilla kavereillani oli bändi, jonka ns. treenilaulajana murrosikäisenä olin. He pyysivät minua keikoillekin, mutta en uskaltanut lähteä. Kävin vain heidän treeneissään laulamassa! Sittemmin, käytyäni Sodankylässä lukion, muutin Rovaniemelle v. 1982, jolloin elämänpiirini laajentui. Aloitin Rovaniemen ylioppilasteatterissa näyttelemisen ja laulamisen sekä liityin ”LATO”-nimiseen rovaniemeläiseen rhytm´n blues -bändiin laulusolistiksi! Se oli lähinnä sellainen hauskanpitobändi, mutta kävimme keikoilla ja soitimme ahkerasti kaikkia hyviä vanhoja cover-biisejä. Nyt jälkeenpäin ajatellen pidän juuri tätä bändiä itselleni erinomaisena kouluna. Sitten vuonna 1986 – 1990 opiskelinkin Helsingissä Teatterikoulussa, ja musiikkiin tuli väkisinkin pieni tauko. Kunnes vuonna 1990 kohtaisn Ilen. Siitä ne musiikkitouhut lähtivät taas uudestaan…
Ja loppu onkin historiaa. Ei voi kuin toivoa pelkkää hyvää tälle lahjakkaalle, elämän makuiselle ihmiselle. Musiikinteossa ja kaikessa muussakin.