Odotin jännittyneenä yhtyeen saapumista lavalle, takahuoneen läheisyydessä, nähdäkseni läheltä suuren idolini, rokisti ja taidolla bassoa soittavan Puurtisen Aijan. Kun Aija sitten pyyhälsi bassoineen ohitseni, menivät jalat ihan vatkuliksi, enkä saanut pyydettyä edes nimikirjoitusta. Ja entäs se keikka sitten! Bändin saumaton soitto ja Aijan kulkevat bassokuviot tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja olenkin Aijan uraa seurannut mielenkiinnolla niistä hetkistä lähtien.

Aija Puurtinen, minkälaisia projekteja sinulla on menossa tällä hetkellä?

Aika monenlaisia, erilaisia sävellystöitä. Kirjoitan lastenmusiikkia tv-sarjaa varten, ja työn alla on myös musiikkia isommalle orkesterille tanssiteokseen. Samanaikaisesti teen myös uusia biisejä Honey B. & T-Bones -yhtyeelle. Näihin töihin olen varannut tämän talven ja kevään. Sitten muita projekteja: olin viime viikolla UMO:n laulusolistina. Esitimme Tavastialla mun omia sävellyksiä, Honey B. & T-Bones -materiaalia, joihin puhallisovitukset oli tehnyt Petteri Hasa. Vastaanotto oli mykistävä! Hesarissakin oli kiittävä arvostelu konsertista. Tämä projekti oli aivan mahtava sen vuoksi, että esityksestä tuli niin mun näköinen. Mulle ei riitä normaali laulutulkinta. Mulle on tärkeää, että kokonaisuus on hallussa – että draama kestää alusta loppuun.

Kuinka teet musiikkia? Miten biisit syntyvät?

Usein käy niin, että kun inspiraatio iskee, jäävät muut hommat siihen paikkaan. Ruoka palaa hellalla pohjaan ja niin edelleen… Päivittäin menen myös ihan tarkoituksella joko pianon ääreen tai soittelen kitaraa tai bassoa. Kokeilen kaikenlaista, lämmittelen, fiilistelen. Tämä on sellaista tietoista biisin etsintää. Eli en jää pelkästää odottelemaan inspistä. Kai se on niin, että soittaminen ja musiikki on sen verran verissä, että joka päivä täytyy päästä kosketuksiin musiikin kanssa.

Millä instrumentilla mieluiten sävellät?

Se riippuu tarkoituksesta. Koskettimet ovat tietenkin vahvin alue, koska voin samalla miettiä soinnutuksen ja sovituksia. Basso taas sopii rytmipuolen hakemiseen, ja sävellänkin bassolla paljon bänditarkoitusta varten. Uusia ideoita saan myös erilaisista soundeista – etsimällä uusia mielenkiintoisia soundeja koskettimista tai vaihtamalla instrumenttia.

Sinullahan on myös melkoinen musiikkikoulutus?

Niin, no mähän olen musiikin maisteri (kuuluu vaatimattomasti luurista).Opiskelin Sibelius-Akatemiassa yhteensä yhdeksän vuotta, väliin mahtui pari välivuottakin. Työstän tällä hetkellä lisensiaattityötä, näiden muiden töiden ohessa.

Kuka teidän orkesterinne biisit muuten pääsääntöisesti säveltää?

Nykyään asiat ovat sillä mallilla, että materiaali on 99% mun säveltämää. Muutkin, tottakai, voivat tehdä biisejä, jos siltä tuntuu.

Onko sinun ollut helppo lähteä tekemään musiikkia pop-orkesterille? Onko ollut rimakauhua? Kannustusta? Latistamista?

Mulla on ollut niin hyviä työkumppaneita, jotka ovat rohkaisseet, suorastaan painostaneet biisintekoon. On ollut hienoa huomata, että kun on saanut sen portin auki, sitä ei enää halua sulkea. Kannustajista täytyy tietenkin mainita Esa (Kuloniemi) ja muusikkoystävät yleensäkin. Lisäksi se on ollut kannustavaa, että multa tilataan töitä myös muille esiintyjille. Se kannustaa, kun tietää, että työstä pidetään.

Minkä tyyppistä uutta materiaalia on bändille tulossa?

Yritän laajentaa käsitystä popmusiikista. En olen ihan varma, mihin suuntaan mennään, koska en sillä tavalla laskelmoi tai harkitse liikaa. On olemassa kasa materiaalia, joista sitten levylle valitaan sopiva kokonaisuus. Yleisesti ottaen voisi kai sanoa, että Honey B. & T-Bonesin musiikki on menossa entistä oudompaan, etten sanoisi vinksahtaneempaan suuntaan!

Minkälaista musiikkia muuten luulet yleisönne odottavan? Onko teillä esim. keikkasetissä aina mukana joitain tiettyjä biisejä?

Emme pidä ohjelmistossamme enää vanhempaa tuotantoa. Soitamme tällä hetkellä lähinnä kahden viimeisimmän pitkäsoiton biisejä. Nykyinen yleisömme odottaa aina jännittyneenä ja kiinnostuneena, mitä sieltä mahtaa olla tulossa. Pyrimme avaamaan uusia uria. Sanoisin, että emme niinkään pyri olemaan kiinni popmusiikin traditiossa, vaan yritämme olla kiinni taiteessa. Ja taidehan saattaa pitää sisällään mitä vaan…

Mikä on muuten paras ja /tai rakkain työsi?

Honey B. & T-Bones. Se sisältää niin paljon, kaiken kaikkiaan. Tärkeä työ, mutta eri tasolla, on myös ensimmäinen soololevy ”Untuvaa ja Lasimurskaa”, joka julkaistiin v. 1995. Se avasi uusia maailmoita, joihin voin aina palata uudestaan. Voin vieläkin muistaa ne tunnelmat ja hetket, kun kuuntelen sitä levyä. Näähän on vähän näitä henkimaailman asioita…

Mikä on urasi ikimuistoisin hetki?

Vaikea kysymys. Yleensä ottaen, ne ikimuistoiset hetket eivät ole kiinni esimerkiksi yleisömääristä, vaan jostain ihan muusta. Mutta yksi upea hetki tulee mieleen. Olimme keikalla Honey B.:n kanssa v. 1993 Kanadassa, Torontossa, jossa järjestettiin iso ulkoilmafesta ri. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Ilma oli aivan mahtava. Kun aloitimme keikan, kukaan ei tiennyt meistä etukäteen mitään, ja emmekä mekään tietenkään tunteneet yleisöä. Keikka lähti kuitenkin lentoon, sitä ikään kuin irtosi kehosta. Soittaminen oli kevyttä, vapauttavaa. Ihmiset kuuntelivat puhtain mielein, ja ilman kemikaaleja! Keikasta muodostui aivan käsittämätön, molemminpuolinen positiivinen yllätys! On niin eri asia mennä lavalle, kun jo etukäteen on kovat odotukset tai jos olet huippusuosittu jo valmiiksi. Silloinhan ei tarvitse mennä kuin keräilemään mansikat kermavaahdosta. Mutta kun saavutat työvoiton ilman paineita ja etukäteisodotuksia, on onnistumisen tunne valtava. Kun voi vapaalla energialla välittää musiikin yleisölle. Tuo keikka oli juuri sellainen.

Millainen olit muuten nuorena ja missä vaiheessa popmusiikki alkoi innostaa?

Taisin olla sopeutumaton. Kun peruskoulu tuli Juvalle 70-luvun puolivälissä, totesin, että nyt äkkiä pois täältä. En kestänyt ajatusta yksilöllisyyden menetyksestä ja tasapäistämisestä. Päätin jo 11-vuotiaana hakeutua muualle ja jyräsinkin kotona ajatuksen lähdöstä Kuopioon, musiikkilukioon. Onneksi vanhemmat tajusivat, että olen tosissani. Olisin varmasti muuten karannut kotoa! Aloitin sitten 15-vuotiaana sinnikkäät klassisen musiikin opinnot Kuopiossa. Onneksi muuten vanhemmat älysivät antaa tähän mahdollisuuden!

Kuinkas nämä bänditouhut sitten alkoivat?

Suhteellisen myöhään, kuitenkin. Se taisi olla vuonna 1982, olin silloin parikymppinen, kun kävin kuuntelemassa Esan ja Ismon bändin treenejä. Niillä oli joku basisti, joka sitten erään kerran ei ilmestynytkään treeneihin. Pojat kypsyivät odotteluun ja käskivät minun laittaa lankun kaulaan. Ne sanoivat, että ”kai sä nyt sieltä jotakin saat tulemaan”, etteivät treenit mene ihan hukkaan. Ja sitten tosiaan, muistan ensi kerran, kun soitimme jonkin biisin ja tajusin itsekin, että bassokulkuja alkoi tulla ihan itsestään. Olin kai sen verran kuunnellut musiikkia, että korvien väliin oli jäänyt, miten homma tehdään! Ihailin suunnattomasti muuten Carol Kayetä, legendaarista naisbasistia, joka oli kuuluisa studiomuusikko 60- ja 70 – luvuilla. Ja niin sitten minäkin soitin poikien kanssa Nancy Sinatran laulamaa biisiä ”These boots are made for walking”, joka oli bassokuvioineen yksi Kayen bravuureita!

Koska sitten hankit oman bassosi ja päätit tulla ”oikeaksi” basistiksi?

Hankin heti samana vuonna, 1982, oman basson. Ja sittenhän olinkin poikien kanssa keikalla jo saman vuoden kesällä, Mikkelissä rauhanfestivaaleilla!

Mikä saa sinut pysymään musiikin parissa?

Musiikin suhteen pitää olla utelias! Mulla on vielä monta kilometriä jäljellä… uskon, että on vielä paljon asioita, jotka tulevat mun kauttani ulos. Ja kun kerran on saanut musikaalisuuden lahjan, olisi suuri synti olla jalostamatta ja käyttämättä tätä lahjaa!

Kiitos Aija haastattelusta. Your boots are made for making music!