Viime aikoina on ollut kaksi tärkeää kokousta, jotka kaipaavat jälkikäsittelyäni. Ensimmäinen niistä oli ELVISin vuosikokous, jossa minulla oli koko ajan suu auki. Osittain sen takia, että puhuin tapani mukaan aika paljon (ehkä liikaakin) ja osittain sen takia, että suuni loksahti ammolleen, kun kuuntelin joitakin puheenvuoroja.

Käsittelimme kokouksessa toimintakertomuksen ja toimintasuunnitelman. Näiden lisäksi listalla oli tärkeä asia, jota silloin kutsuttiin julkilausumaksi koskien ”Musiikinkustantamisen hyvää käytäntöä”. Toimintakertomuksen yhteydessä pidin monta puheenvuoroa, joissa kritisoin joidenkin asioiden hoitoa ja niiden hoitamatta jättämistä. Myönnän, että jatkuvat puheenvuoron pyytämiseni pitkittivät kokousta ja voi jopa olla, että toimintakertomuksen käsittely ei ole paras paikka esittää kritiikkiä. Näin minulle ainakin yritettiin väittää. Olen kylläkin kautta aikojen ihmetellyt, missä arvostelun oikea paikka oikein on. En löytänyt parempaa paikkaa, eikä kukaan mukaan ole voinut kertoa minulle, koska saa arvostella.

Ihmettelin kokouksessa niin kuin jo monta kertaa aikaisemminkin sitä, että Teostossa on noin 600 jäsentä, joista noin 350 on elvisläisiä ja vähän yli 30 kustantajia. Kuinka on mahdollista, että kevyen musiikin näkökantoja ei oteta enemmän huomioon ja esim. Musiikin Tiedotuskeskuksen toiminnassa kevyt musiikki jää aina vaan lapsipuolen asemaan tai että kustantajat saavat miltei aina tahtonsa läpi esim. kustanneasiassa. Olemmeko liian pehmeitä? Siihen viittaa vastaus, jonka sain; ”asiat ovat kovin vaikeita”. (Suuni loksahti auki.) Kun herätin kysymyksen siitä, pitäisikö partituurilisiä, jotka rahoitetaan kansallisista varoista maksaa myös ylikansallisille yhtiöille, joiden liikevoitot menevät amerikkalaisille tai muille ulkomaisille osakkeenomistajille, vastaus oli, että asia on Elvisin työryhmässä työn alla. Saamieni tietojen mukaan työryhmä ei ole kuitenkaan ottanut kantaa koko asiaan. (Suu auki.)

Puheenjohtajana toiminut Otto Donner sanoi, että koko partituurilisästä pitäisi luopua. Tästä olen tietenkin samaa mieltä ja olinkin toimittanut meidän työryhmälle laskelmat siitä, että tämä tukilisä hyödyttää ainoastaan sellaisia tekijöitä, joilla on paljon esityksiä ja jotka saavat sen kautta mielestäni riittävät korvaukset. Se alkuperäinen tarkoitus, että partituurilisää maksetaan sellaisille teoksille, joilla on vain harvoja esityksiä, on siis hukattu kokonaan. Ihmettelin Oton lausumaa sen takia, että kun vuonna 1993 teimme genreuudistuksen, sovimme, että järjestelmää tarkastellaan kolmen vuoden väliajoin, mutta tietääkseni vasta nyt on ryhdytty miettimään, oliko kaikki mitä tehtiin loppuun saakka ajateltua. (Suu auki.)

Tärkeintä tässä kokouksessa oli kuitenkin ”Musiikinkustantamisen hyvä käytäntö”, jonka katson kuitenkin vahvistavan pikemminkin ”pahoja tapoja”. Paperi on niin täynnä erilaisia puolitotuuksia, väärinkäsityksiä ja vääriä johtopäätöksiä, etten parhaalla tahdollakaan voi ymmärtää (eikä varmaan rouva Kymäläinenkään), että siitä tuli pitkien neuvottelujen lopputulos, Elvisin johtokunta suositteli yhdistyksen kokoukselle ja kokous hyväksyikin sen suurella äänienemmistöllä. (Suuni pysyi auki pitkän aikaa.) Tila ei nyt riitä ruotimaan paperin jokaista sanaa, joten poimin ainoastaan muutamia tärkeitä tai tyypillisiä kohtia.

Melko alkupuolella sanotaan: ”Varsin pitkään kustantamisella tarkoitettiin pelkästään nuottien painamista ja myymistä.” Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tekijänoikeuslain 33§ alkaa: ”Kustantajan on julkaistava teos kohtuullisessa ajassa, tavanmukaisesti huolehdittava sen levittämisestä sekä saatettava julkaiseminen loppuun menekin ja muiden asianhaarojen edellyttämässä laajuudessa.” Siis levittäminen ja asianhaarojen edellyttämä laajuus oli jo vuoden 1961 säädetyssä laissa. Että tämä laajuus entistä enemmän suurenee, on mitä suuremmassa määrin kustantajankin etu. Hän saa kaikesta kaupallisesta käytöstä 1/3 tekijän rahoista, eikä tekijällä ole minkäänlaista syytä löysätä tämän takia kustantajan velvoitteita, kuten nyt tapahtuu. Näistä kuudesta kohdasta, joita mm. katsotaan kustantajalle kuuluviksi, on neljä ollut olemassa jo Beethovenin ja Schubertin ajoilta ja tallennusten aikaansaaminen on vain luonnollinen jatke em. toimille.

Mielenkiintoinen on myös se toteamus, että ”kustannussopimuksen tekstisisällöstä esityksen tekee yleensä kustantaja…” Niinhän se on, ja olemme nähneet montakin sopimusta, joissa ei voi puhuakaan ”hyvästä käytännöstä”. Olemme aikoinaan käyneet vuosikaupalla neuvotteluja uuden musiikinmallikustannussopimuksen aikaansaamiseksi ja aikaansaimme kompromissin, jossa otettiin huomioon nimenomaan nykyaikaiset menetelmät ja mahdollisuudet. Oliko tämä työ ihan turhaa? Käytiinkö ainoastaan näennäisneuvotteluja, jotka nyt mitätöitiin? Mihin jäi se meille luvattu kustantajafoorumi, johon Teoston piti maksaa kahvit ja viinerit? Oliko tämä kaikki vain suurta kusetusta?

Julkilausumassa, joka sai sitten nimekseen ”näkemys” sanotaan kylläkin: ”Kustannussopimuksessa voidaan käyttää mallina Suomen Musiikinkustantajat ry:n, Suomen Säveltäjät ry:n ja Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n suosittelemaan mallikustannussopimusta. Siis voidaan!

Paperissa erotellaan ”vakava” ja ”kevyt” musiikkia, mikä on varmaan tarkoituksenmukaista. Mutta myös ”vakavan” musiikin kohdalla on erheellinen kuva kustantajat tehtävistä. On selvää, että tässä musiikkilajissa nuottien merkitys on suurempi kuin muissa. Mutta ei ”kustantajan voidaan katsoa täyttäneen velvoitteensa tekijää kohtaan, ellei teos ole sovitussa tai kohtuullisessa ajassa esittäjien käytettävissä riittävän laadukkaana nuottina tai esitysmateriaalina.” Tästä voi saada sen kuvan, että kustantaja yleensä aikaansaa em. materiaalin. Todellisuus on kuitenkin toinen: Monet säveltäjät kirjoittavat teoksen partituurin tietokoneella ja itse tulostavat stemmat. Monet vievät teoksensa MICiin, joka tuottaa materiaalit. Ja useasti esim. Radion sinfoniaorkesteri tilaa teoksia ja huolehtii niiden puhtaaksikirjoituksesta. Joten, jos nyt äänitekustantajat solmivat sopimuksia sen takia, että he saattavat teoksen äänitteelle on kai odotettavissa, että esim. Ondine ja Bis tulevat tulevaisuudessa myös vaatimaan kustannussopimuksia ja 1/3 tekijänoikeuskorvauksista äänitteen aikaansaamiseksi. (On toki myös edelleen niin, että kustantaja tuottaa materiaalin. Itse muistan heti kaksi tapausta. Kalevi Ahon urkusinfoniaa ei voitu esittää tarkoitettuna ajankohtana kun kustantaja ei saanut materiaalia ajoissa valmiiksi. Jouni Kaipaisen sinfonian ensiesitys Joensuussa oli aika hankala sen takia, että kustantaja toimitti korjaamattoman materiaalin ja kaikki korjaukset, joita Jouni oli tehnyt jouduttiin tekemään uudestaan harjoitusten yhteydessä. Mutta sattuuhan sitä!)

Paksuin kohta koko paperissa on kuitenkin se kohta, jossa sanotaan: ”Pitkään toimineilla kustantajilla saattaa toisaalta olla oikeudet tuhansiin teoksiin, joiden kaikkien mainitseminen myyntiluettelossa ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista. Monia teoksia ei myynnin pysähdyttyä enää pidetä varastossa, vaan niistä säilytetään ainoastaan arkistokappaleet, josta nykyaikaisella tekniikalla voidaan nopeasti valmistaa myytäviä tai vuokrattavia nuottikappaleita.”

Voiko kukaan selittää minulle, kuinka joku voi kiinnostua jostakin kappaleesta, jota ei ole nähtävänä katalogissa ja johon ei voi tutustua, kun ainoastaan arkistokappale on olemassa? Miksi kustannussopimuksen pitää olla voimassa kun ”teoksen kotimainen ja kansainvälinen markkinointi, julkisten esitysten aikaansaaminen ja julkisten radiointien ja televisiointien aikaansaaminen teokselle” on loppunut? Edellä mainituilla ehdoilla Kari Kuuva olisi hävinnyt oikeusjuttunsa 10 – 0. Niin käräjäoikeus kuin hovioikeus nimittäin tulkitsi sopimuksia voimassa olevan lain mukaan.

Nyt tämä laki kumottiin näiltä kohdin vähin äänin. Tekijänoikeuslaki 27§ viimeinen momentti nimittäin sanoo: ”Tekijänoikeuden luovutuksesta eräissä tapauksissa säädetään 30 – 40§:ssä; mainittuja säännöksiä on kuitenkin sovellettava vain mikäli ei ole toisin sovittu.” Nämä pykälät ovat juuri ne, jotka koskevat kustannussopimusasioita ja ne on nyt siis sovittu toisin. Joten se, mitä sanottiin kompromissiksi neuvottelujen tuloksena ovat täydellinen antautuminen kustantajien edessä. Se, mitä ihmettelen eniten koko asiassa on kuitenkin, että vilpittömästi ja rehdisti toimivat kustantajat sallivat sen, että tämä paperi on niin täynnä erilaisia porsaanreikiä, että kaikilla huithapeleilla on kaikki mahdollisuudet ryhtyä epäreiluun kilpailuun. Eräs jäsenemme sanoi minulle kerran, kun kyseenalaistin joitakin hänen toimintatapojaan: ”Eikö porsaanreiät ole olemassa juuri sen takia, että niitä käytettäisiin.” Tämä ajatustapa ei sovi minun maailmankatsomukseeni, mutta minun aikanihan tuntuu olevan ohi. Nyt puhaltavat uudet tuulet. Saas nähdä mihin suuntaan.

Eräs tärkeä asia vielä. Työryhmä, joka aikaansai tämän kustantajien ja tekijöiden yhteisen ”näkemyksen”, sopi myös millä tavalla menetellään Teostossa kun kustannussopimus halutaan purkaa. (Tekstissä ei ole kylläkään halaistua sanaa siitä, mikä voisi olla syy sopimuksen purkuun.) Tähän saakka Teosto jäädytti kustantajien osuudet kiistanalaisista teoksista purkuilmoituksen saatuaan. Uuden menetelmän mukaan osuudet jäädytetään vasta kahden kuukauden kuluttua purkuilmoituksesta, jos ei ole päästy sovintoon. En käsitä miksi näin. Kari Kuuvan tapauksessa oikeusistuimet totesivat nimenomaan, että Kuuvalla oli oikeus purkuun ja hän sai jäädytetyt korvaukset tämän perusteella. Jos nyt noudatetaan uutta menetelmää vastaavanlaisessa tapauksessa, tekijän on mentävä oikeuteen vaatimaan niitä korvauksia, jotka kustantaja on saanut purkuilmoituksen jälkeen. Mutta ehkä se vie siihen, että tekijät, joiden sopimuksia puretaan, vaativat korvauksia koko siltä ajalta, jolloin kustantaja oli laiminlyönyt velvollisuutensa, ennenkuin tekijän kärsivällisyys loppui.

Työreformiko?

Tästä tuli nyt taas niin pitkä epistola, etten voi käsitellä Teoston vuosikokousta siinä laajuudessa kuin aioin. Otan vaan muutaman kohdan, jotka liittyvät edellä selostettuun asiaan. Teoston vuosikokous sai ratkaistavakseen muutokset asiakasoppaaseen. Siinä on tärkeä kohta. Kohtaan 7.2 ”Kustantajien ilmoitukset” tuli uusi teksti: ”Kustantajan on toimitettava Teostolle kappale tai oikeaksi todistettu jäljennös jokaisesta tekemästään sopimuksesta, jolla tekijä siirtää osan esitys- ja tallentamiskorvausten tilityksistään kustantajalle. Teosto edellyttää, että kustannussopimukset ovat vastikkeellisia ja sopimusehdoiltaan kohtuullisia. Sopimusten vastikkeellisuus ja kohtuullisuus tarkistetaan tarvittaessa kohdassa (Oikeudenhaltijoiden väliset kiistat) kerrotulla tavalla.” Toisin sanoen: sopimuksessa pitää lukea, että kustantaja saa omansa, mitä tekijä saa vastikkeeksi käsitellään ainoastaan, jos tekijällä on tarpeeksi rohkeutta jälkeenpäin kertoa, että häntä on jymäytetty. Jukka Itkonen nimittää tällaista sopimusta lahjakirjaksi, johon ei tarvita edes kustantajan allekirjoitusta. Minä taas olen toisessakin yhteydessä sanonut, että Teosto toimii Fariseuksena ja Pilatuksena samassa persoonassa. Kaikki tietävät ja jotkut kustantajat ovat ainakin julkisuuden ulkopuolella tunnustaneet, että alalla vallitsee osittain kestämättömät tavat. Nyt Teosto kuitenkin sulkee silmänsä ja leikkii olevansa tietämätön siitä, että nimenomaan nuoria ja kokemattomia tekijöitä jymäytetään oikein olan takaa. Tein kokouksessa ehdotuksen, jonka mukaan toinen lauseista jätettäisiin pois ja tilalle kirjoitettaisiin: ”Kustannussopimuksissa tulee olla maininta kustantajan velvollisuuksista.” Tämä ei kelvannut Teoston vuosikokoukselle ja voimaan tuli siis se, mitä viime vaalitaistelussa nimitettiin ”työreformiksi”.

Kaiken lisäksi nyt avautuu se mahdollisuus, että kirjoitetaan kaksi sopimusta. Teostohan vaatii ainoastaan paperin, jossa tekijä siirtää korvauksia kustantajalle. Voi olla, että sen rinnalla on olemassa varsinainen sopimus. Onko kustantaja velvollinen näyttämään tätä edes riitatapauksessa?

Olin kylläkin jo etukäteen varma siitä, ettei sanaani kuunneltaisi tai ettei sille annettaisi mitään merkitystä. Tähän on kaiken lisäksi vielä mainittava, että työryhmä, jonka piti laatia selvitys siitä, mitä voitaisiin katsoa kustanteeksi (aikaisemmin kustannusobjektiksi) lopetti tehtävänsä tarpeettomana. En oikein päässyt selville, oliko kyse siitä, ettei päästy yksimielisyyteen siitä, mitä kaikkea kustannustoiminta voisi olla. Joka tapauksessa katsottiin, ettei selvitystä tarvitsisi tehdä kun sopimuksissa ei tarvitse olla mainintaa siitä, mitä kustantaja on valmis takaamaan tekijälle siitä, että hän saa 1/3 korvauksista. Voi ehkä lyhyesti todeta, että nykyään ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä kustannustoiminta on. Minusta aika omituinen tilanne.

Vielä muutama maininta puheenvuoroista, jossa minulta loksahti suu auki Elvisin vuosikokouksessa. Varapuheenjohtajamme mainitsi: ”Pitäähän poikien vähän katsoa mihin paperiin he pistävät nimensä.” Puheenjohtajamme lausui: ”Saattaa olla, että tästä tulee katastrofi, mutta täytyyhän sekin kokea.” Toiminnanjohtajamme sanoi: ”Tämä paperihan voidaan irtisanoa vaikkapa huomenna.” Kuinka julkilausuma tai näkemys voidaan sanoa irti? Otto Donner sanoi, että ”Tämä paperihan ei ole ikuinen. Sitä pitää kehitellä jo heti huomisesta lähtien.”

En voi muuta kuin uudelleen todeta, että minun aikani on ohi. Elvisin toiminnassa suunta tuntuu muuttuvan ratkaisevasti, mutta jäsenistöhän on sen hyväksynyt ja siihen on tyydyttävä.

Toteaa

Arthur Fuhrmann

PS. Teoston taholta on tullut arvostelua siitä, että nimenomaan minun palstallani on sellaisia kirjoituksia, jotka nakertavat Teoston henkilökunnan motivaatiota. En oikein usko tähän. Toisaalta en ole missään nähnyt, että esim. Teoston johtokunta olisi moittinut ketään, vaikka kuinka suuria munauksia olisi tehty. Ehkä kirjoitukseni, jotka eivät ole Elvisin virallisia kannanottoja, vaan minun täysin henkilökohtaisia näkemyksiä, kuten tarkkaavainen lukija ehkä yo. tekstistä huomaa, tasapainottavat tilannetta. Ehkä Teoston henkilökuntaa lohduttaa, kun Teoston vuosikokouksessa kiinnitin huomiota siihen, ettei Teoston tulosta voida repiä työntekijöiden selkänahasta ja ettei heistä saa puristaa viimeistä veripisaraa ja aiheuttaa burnoutia sen takia, että Teosto olisi suurin ja kaunein kansainvälisessä vertailussa. Minua on jo kauan piinannut se ajatus, että Teoston volyymi kasvaa huristen, henkilökunnan jäädessä suurin piirtein saman kokoiseksi, jonka lisäksi on otettava huomioon, että lukuisat Teoston sisäiset työryhmät ja jatkuva koulutus vievät voimia jokaiselta työntekijältä. Mutta sen nyt luulisi olevan Teoston johtokunnan huoli, vaikka en ole huomannut Teoston johtokunnan olevan huolissaan edes tästä.

Vuosikokouksen jälkeen perinteiselle illalliselle osallistuivat mm. Henrik Otto Donner, Erik Bergman, …

…Kaarlo Kaartinen, Matti Puurtinen, Juhani Leinonen, …

… Aarno Raninen, Ossi Runne ja Erik Lindström

---

teksti: Arthur Fuhrmann