Teostossa tehtiin jokin aika sitten sääntömuutos, joka jakoi vuosikokouksen syyskokoukseksi ja kevätkokoukseksi. Nähdäkseni tarkoituksena oli keventää kokouksia niin, että asioita pystyttäisiin käsittelemään rauhassa.

Syyskokouksessa käsiteltiin toimintasuunnitelma ja talousarvio. Minun täytyy myöntää, että olin aika lailla hämmästynyt, kun kuulin puheenjohtaja Donnerin sanovan, että toimintasuunnitelma on johtokunnan, eikä ole tarkoituksenmukaista yrittää tehdä siihen muutoksia, jotka johtaisivat turhiin äänestyksiin. Jos jollakin olisi jotain huomautettavaa, hän voisi vaatia ponnen kirjaamista, joka kannatettuna olisi johtokuntaa velvoittava.

Voidaan tietenkin aprikoida, kuinka paljon johtokunnan jäsenet olivat tutustuneet toimintasuunnitelmaan; sieltä löytyi nimittäin runsaasti teknisiä virheitä. Vuoden 2000 toimintasuunnitelmassa oli monta kohtaa, joissa puhuttiin mitä vuoden 1999 syksyllä tulisi tapahtumaan. Eri osastojen vastuuhenkilöt olivat tietenkin kirjoittaneet oman alueensa suunnitelman hyvissä ajoin, eikä kukaan viitsinyt tai älynnyt päivittää tekstiä kokousta varten. Koen tämän kokouksen halventamiseksi.

Halventamista on tietenkin myös se, että sanotaan: ”Olette kaikki saaneet paperit kotiin. Jos teillä on jotakin huomautettavaa, sanokaa se”. Vuosikokoukset ja vastaavat ovat yhdistysten korkeimpia päättäviä elimiä: ne päättävät mitkä suunnitelmat hyväksytään. Ja äänestää tarvitsee ainoastaan silloin, jos ollaan jostakin eri mieltä. Yhtälailla äänestyksiä voidaan tarvita myös ponsien käsittelyssä.

Kokouksen alussa toimitusjohtaja Fredman maalasi (varmasti hyvin aiheellisesti) synkkiä pilviä tekijänoikeustoimistojen horisontteihin. Tästä tuli viesti: Älkää tuijottako pikkuasioita, kun suuret vaarat ovat edessä. Ja näin tietenkin on, mutta isot asiat koostuvat aina monista pienistä ja jos pienet asiat eivät ole kunnossa, eivät isotkaan asiat suju.

Asia, jota en oikein ymmärtänyt, oli Fredmanin toteamus, että tekijänoikeusrintamalla oleva sekaannus johtuisi niistä viidestä ylikansallisesta megakustantajasta, jotka pyrkivät ”ohilaskuttamaan” ohi tekijänoikeustoimistojen. Pekka Sipilä huomautti ihan oikeutetusti, että osasyyllisiä ovat tietenkin ne tekijänoikeusjärjestöt, jotka ovat tässä pelissä mukana. Tähän saakka ymmärsin, mutta en enää kun Fredman painotti, että tämä kaikki ei tietenkään koske meikäläisten vakiintuneita kustantajia. Kuinka tämä on mahdollista? Nähdäkseni kaikki suomalaiset suuret kustantajat ovat ylikansallisten megakustantajien käsissä. Eihän niillä voi olla toimintaa, jota ei kontrolloida pääkallonpaikalta eli ulkomailta.

Olisi toivonut, että toimintasuunnitelma olisi käyty läpi niin kuin ennen tehtiin ja kuinka se muissakin paikoissa tehdään: kohta kohdalta. Muutenhan vuosikokouksen jakamisessa kahdeksi ei ole hyötyä. Nyt tuli esille ainoastaan muutama hajanainen huomio. Ja tämän ponsijärjestelmän mukaan niiden täytäntöönpano on epävarmaa. Muutama esimerkki:

Olin sitä mieltä, että Teoston toimintasuunnitelmassa pitää sanoa, mitä aiotaan tehdä NCB:n suhteen. Epe Helenius kannatti minua (jo toinen kerta meidän yhteisessä historiassamme). Ponsi tulikin hyväksytyksi. Teoston johtokunnan pöytäkirjaankin asia kirjattiin, mutta lisälauseella: ”On kuitenkin muistettava, että varsinainen NCB:n toiminnan suunnittelu tapahtuu NCB:n puitteissa.” Juuri näissä puitteissa on kohtalokkaita virheitä, joita ei tunnuta saavan selvitetyiksi. Fredmanin selitys on se, että Teoston osakkuus NCB:ssä on ainoastaan 1:4,5-osaa (NCB:llä on 4,5 omistajaa, joista Teosto on yksi). Vastasin siihen, että Suomen osuus EU:ssa on ainoastaan 1:15-osaa, YK:ssa vielä paljon pienempi, eikä NATOssakaan ole yksittäisillä valtioilla kuin yksi ääni. Minusta tuntuu, ettei NCB:ssä muisteta, että se omistaa yhtä vähän rahaa kuin Teostokin: kaikki rahat ovat oikeudenomistajien ja niin NCB kuin Teostokin ovat ainoastaan työrukkasia, jotka toimivat ainoastaan (loppujen lopuksi) tekijöiden mandaateilla. Näin ollen oikeudenomistajilla pitää voida olla sanomista siihen, millä tavalla asioita hoidetaan. Ainakin silloin kun kaikki on pielessä. Sitä paitsi ihmettelen, ovatko kaikki muut 3,5 NCB:n osakasta tyytyväisiä asioiden hoitoon.

Toinen esimerkki: Olen moittinut sitä, että olemme sellaisessa pisteessä, että monet oikeudenomistajien rahoilla toimivat järjestöt elävät yli varojensa. Kun puhutaan tilitysjärjestelmästä tai raportoinnista kuulemme helposti systeemin kalleudesta. Jos taas puhutaan edustuskuluista, tällaiset ajatukset eivät tule useinkaan mieleen. Hyvä (huono!) esimerkki tästä on viime vuonna Helsingissä pidetty CIAMin kokous, jonka isäntänä toimi Teosto. CIAM on CISACin alainen, ainoastaan tekijöitä käsittävä organisaatio. (CISAChan on eri maiden ”teostojen” kansainvälinen elin.) CIAM ei ole koskaan voinut toimia tehokkaasti. Sillä ei ole kerta kaikkiaan rahaa, ei edes kunnollisen toimiston ylläpitämiseen. Minusta on aika järkyttävää, että nyt kuitenkin riitti rahaa rällästää. Kokouksen loppuillallinen oli Suomen kalleimmassa ravintolassa eli Kämpissä. Kun moitin tätä kokouksessa, Otto Donner ilmoitti, että hintatarjouksessa Kämp olisi ollut halvempi kuin kaksi muuta (Palace ja Savoy). Vastaus ei tainnut olla ihan tyhjentävä. Kalle Jämsen nimittäin kertoi, ettei ruoka ollutkaan kovin kallista ”mutta ne juomat!”.

Esitin ponnen, jonka mukaan niin Teoston kuin NCB:n olisi lopetettava kokouksien yhteydessä harjoittama pröystäily. Ja tämä olisi viestitettävä myös muille tekijänoikeusjärjestöille. Oikeudenomistajien rahat eivät ole tarkoitettu johtohenkilöiden juhlimista varten. Ponteni kirjattiin myös Teoston johtokunnan pöytäkirjaan. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui?

Syyskuussa 2000 on Chilessä CISACin kokous. Teoston työvaliokunta päätti osallistua siihen täysilukuisesti vaimoineen kaikkineen. Fredman on ihmemies. Hän on löytänyt matkatoimiston, joka pystyy järjestämään niin, että vaimot lentävät miltei ilmaiseksi. Teoston johtokunnassa, jossa asiaa käsiteltiin, hyväksyttiin työvaliokunnan vaimojen huvimatka. Ainoastaan Jorma Toiviainen esitti eriävän mielipiteen; hän ei hyväksynyt, että tekijöiden rahoilla hyysätään johtohenkilöiden vaimoja.

Ihmettelen edelleenkin, tarvitaanko siellä Chilessä todellakin neljä työvaliokunnan jäsentä Fredmanin lisäksi. Yllämainitussa CIAMin kokouksessa kävi niin, että Fredman ilmoitti, että siihen saa osallistua ainoastaan kaksi edustajaa per maa. Valittiin siis Suomen Säveltäjien edustaja varamiehineen. Otto Donnerin katsottiin edustavan kevyttä musiikkia. Käytännössä tapahtui sitten niin, että monista maista tuli useita edustajia (muistaakseni Saksasta viisi), molemmat vakavat suomalaiset säveltäjät osallistuivat ja Otto Donner oli presidentti, jonka en tässä asemassa katso olevan kenenkään edustaja. Martti Heikkilä ja Matti Kontio menivät sitten norkoilemaan ulkopuolisina tarkkailijoina. Mutta ei tietenkään Kämpin illallisille; siellä ei kevyttä musiikkia suvaittu muuten kuin maksajan osassa. Karavaani siis kulkee.

Otto Donner ei siis CIAMin kokouksessa edustanut meitä. Mutta ei hän niin tee muutenkaan. Teostossa hän on ottanut jonkinlaisen Salomonin roolin. Hän ei edusta kevyen musiikin intressejä vaan esiintyy jonkinlaisena sovittelijana. Emme kai me häntä tämän takia suurella vaivalla vaatineet Teoston puheenjohtajaksi. Minä kävin henkilökohtaisesti kaksi kertaa aikamoista vaalitaistelua hänen puolestaan, joista vasta toinen yritys onnistui. Mutta asemamme ei ole kohentunut, vaan päin vastoin.

Kevyen musiikin kiintiö on alimitoitettu rahantuloon, asiakasmäärään, jäsenmäärään, teosmäärään, esitysmäärään ja kaikkeen muuhunkin nähden. Otto Donner tuntee Teoston toiminnan erittäin hyvin. Hän on hyvin älykäs ja halutessaan myös hyvin aikaansaava. Nyt hän toimii kuitenkin meitä vastaan. Mutta ratkaisu on olemassa. Valitaan hänet edelleenkin Teoston puheenjohtajaksi. Mutta nyt vakavan musiikin edustajana. Hänhän on myös Suomen Säveltäjien jäsen ja on nyt johtanut Suomen Säveltäjien vuosikokouksen (mutta ei edes käynyt ELVISin vuosikokouksessa). Valitaan sitten joku meikäläisistä varapuheenjohtajaksi, ehkä meitä kuunnellaan silloin paremmin.

Tämä ehdotus on ihan vakavissaan tehty ja toivon hartaasti, että siihen suhtaudutaan yhtä vakavasti.

toivoo

Arthur Fuhrmann

---

teksti: Arthur Fuhrmann