”Haka: 1. Salpauslaite. Yhd. Messinkihaka; ikkunahaka. 2. Aidattu alue. Esim. Lehmihaka, koivuhaka. Hakanen s. 1. Pukimissa oleva kiinnityshaka.”

Aikaa sitten katselin televisiosta Levyraati -ohjelmaa, silloin kun vielä katsottiin, että ihmisiä kiinnostaisi kuulla mielipiteitä, näkemyksiä, vaikkakin joskus amatöörimäisiä, mutta kuitenkin omia sellaisia. Nykyään kun kukaan ei tiedä mistään mitään, on siirrytty visailuihin, joka tarkoittaa sitä että ihmisen ei tarvitse tietää mitään, no sekin tietysti auttaa, mutta onnella voi selvitä finaaliin ja voittaa matkan vaikkapa onnelaan. Eihän siinä mitään pahaa.

Itse mietin joskus 80-luvulla että kunhan jaksaa odottaa, saavat varmaan aikaiseksi tietokonepelin, johon on syötetty parhaiden näyttelijöiden ominaisuudet, lavastukset, teatteritilat ja klassikkokässärit. Sehän kuulostaisi hyvältä. Sitten voisi valita ohjaustyylin ja ohjata näytelmän ja tietenkin katsoa lopputuloksen, ikään kuin omana suorituksenaan. Hienoa. Musiikin puolella, jos ei halunnut itse tehdä kaikkea, edistyneintä siihen aikaan olivat urkujen ja syntsien rytmikoneet ja arpeggiaattorit ja automaattibassot yms. Tästäkin aiheesta myöhemmin.

No, silloin aikoinaan Levyraadissa, muistaakseni ohjaaja Eero Melasniemi, terveisiä vaan Komediateatteriin, oli kyttyyntynyt ruodittavana olevaan kappaleeseen, ilmeisesti arvioi tekstin taiteellisen informaatioarvon hyvinkin köykäiseksi. Ei ollut varsinaisesti runoutta. Kuitenkin, niin kuin Lenin itse aikoinaan painotti, mitään ei pidä poistaa, jos ei ole tarjota tilalle mitään parempaa. Joten tätä kultaista periaatetta noudattaen Melasniemi lempeästi analysoi jotain sinne päin kuin: ” Kuka tahansa pystyisi samaan, esimerkiksi runoilemaan vaikkapa : ”Rakas, avaa hakas’ ”. Tästäpä eräs samaista ohjelmaa katsonut sanoittaja, Raul Reiman saikin kimmokkeen, hyvää tavaraa ei kannata jättää tielle lojumaan koska joku sen kuitenkin siitä korjaa, ja teki hyvästä aihiosta biisin ”Avaa hakas” (Reiman-Sivonen). Se menestyikin mukavasti. Everybody ’appy!

Tämä kaikki selityksenä alun kielitieteilylle. Sanoittaja r:n oivallus perustui tietenkin siihen, että on olemassa hakanen joka liittyy vaatekappaleeseen ja sitten myös alussa mainittu salpauslaite joka liittyy asumispaikkaan, tai suoremminkin nukkumispaikkaan. (Tietenkin myös eläinten säilytyspaikkaan.) Runollinen genetiivi-ilmaus ”hakas’ ” pätee molempiin, joten monimielisesti voi ajatella kumpaa tilannetta haluaa. Kaikki tämä tapahtui iskelmän kultaisella 80-luvulla, nykyinen teknosukupolvi ei ehkä ymmärtäisi näin vanhakantaista sanaa, eikä varmaan ole tarpeenkaan.

Sitä miten tämä taas liittyy Risto Asikaiseen, ja iskelmän mytologiaan, kertoo mainio anekdootti, jonka hän taas kertoi tarinahetkemme aikana Helsingin Vallilassa, studiossaan, jossa on lukuisat hittibiisit väännetty, monen muun lisäksi esim. S. Varjusta, E. Kantolaa ja Ruonansuuta, kuin myös äärimmäisen suosittua, rockiin päin nykyään vahvasti kallellaan olevaa nuorisoduo Nylon Beat’ia. Kuten tiedetään, on Risto Asikainen häärännyt ansiokkaasti ja menestyksekkäästi mainittujen artistien sävel- sovitus- ja sanamaailman luojana.

Erääseen sävellykseensä oli viritelty kolmea, neljää tekstiä, vaan mikään ei tuntunut loksahtavan paikalleen. Jotain puuttui, tai ei ollut oikein niin kuin olisi pitänyt. Risto päätti auttaa antamalla ohjeeksi: ”Sen pitäisi olla niin kuin jotain: ”Dam dam dade di…”. Jaaha, siinähän se sitten olikin. Joskus onomatopoetiikka voittaa varsinaisen poetiikan… artisti ei tosin ollut heti vakuutettu tekstin takana olevan ajatuksen kantavuudesta, vähän piti patistaa, vaan kappale osoitti radiosoitolla olevansa hyvinkin kantava viestiä moniin korviin. (Edellä mainitun ilmiön monipuolisuutta ja käyttökelpoisuutta voisi tietenkin tiedustella myös Remulta tai vaikkapa Little Richardilta, molemmat ovat sitä oivin tuloksin käyttäneet.)

Mies on tehnyt hyvin monenlaista musiikkia, lukuisille artisteille. Nykyisten menestysten myötä tulee mieleen myös vuosien takaa sellaiset nimet kuin blues-vaari Pepe Alqhvist ja soul-ääni Stiina Jean (jolle tekemäänsä uutta materiaalia ennakkoon mielenkiinnolla kuuntelimme), jotka jo ”lontoon kielisinä” edustivat hieman toisenlaista musiikkimaailmaa kuin edellä mainitut. Tuli tietenkin mieleen kysyä, onko tapana kasata materiaalia pöytälaatikkoon, josta sitä tarpeen tullen jaellaan nälkäisille, vai tehdä stuffi ikään kuin mittatilaustyönä kullekin artistille. Maailmahan on väärällään tapauksia, joissa jonkun hylkäämä biisi onkin kohonnut suureen suosioon toisen tulkitsemana. Tällainen saattaa tietenkin harmittaa taiteellisen ratkaisun tehnyttä, varsinkin jälkeenpäin.

”Pääsääntöisesti kaikki menee jakeluun. On tietenkin tilanteita, että joku ei vaan pääse sisälle siihen mikä joltain toiselta yllättäen luonnistuukin ja sitten lopputulos saattaa olla yllätys, kaikella tapaa. Nimiä mainitsematta, onhan se yllätys, jos jollain keikkareissulla, jossain Ypäjän Essolla tapaa kollegan ja siinä kahvin ja pullan ääressä kuulee, että se biisi kävikin mulla ensin mutta… nämä on tietenkin ikuisuusasioita, mutta tämän alan hienous on kuitenkin siinä, että mikään ei ole kuitenkaan ennustettavissa. Tai on tietenkin ennustettavissa, mutta lopputulos voi olla täysin eri, kuin mitä on tarkoitettu. ”Pitkä ura mainosten parissa ei liene haittatekijä jos joutuu surffailemaan tyylilajien kirjossa? ”Ei, se on sitä pahanmaineista ammattitaitoa. Kyseessä on kuitenkin käsityö.”

Risto Asikaisen musiikilliset juuret johtavat, tai siis ylettyvät seitsemänkymmentäluvulle ja sitä aikaisemmalle ajalle, eli hän on omien sanojensa mukaan ”vanhan liiton” miehiä. Ensimmäisiä merkittäviä työpajoja oli Steel City-yhtye, jonka musiikki oli suuntautunut funk-musan suuntaan. Chic, Sister Sledge, selkeästi tanssimusaa, mutta ei kuitenkaan sitä mitä kutsuttiin disko-musiikiksi. Keskustellessamme aiheesta muistimme selkeästi kuinka syvästi ”diskoa” asiasta eli Musiikista vähänkään tietävänsä luulleet suuresti halveksivat, koska se oli mielestään perin alkeellista. Kuhilaille pitää takoa tahti selkeästi kaaliin, voiko yksinkertaisempaa rytmikäsitystä olla tai tulla, näin ajateltiin? Vähänpä me tiesimme.

”Aika monet sen ajan biisit läpäisisivät edelleenkin ”uimarantakitaratestin”, eli ne pystyisi vetämään akustisella ja vielä tietäisi mikä biisi on menossa”, muistelee Risto. Mitenkään nykyisten musiikillisen ilosanomien ohjelmoijien työtä väheksymättä saa nykyinen ”digitaalinen halonhakkuu” Asikaiselta lievää, mutta myös ymmärtävää kritiikkiä: ”Veli japanilainenhan on tehnyt monet asiat perin helpoksi, jos niin haluaa. Boxista löytyy kaikki tarvittava. Komppi, harmonia, soittimet ja biisikin tyylin mukaan, tarvittaessa. Kyse on tietenkin siitä, kuinka pitkälle pokeri antaa periksi käyttää koneiden pre-settejä. Kyse on tietenkin eri työskentelytavasta. Insinöörin työtähän on muiden työn helpottaminen, mutta onko helpolla pääseminen hyvä, se on jokaisen itse päätettävä. Onhan erilaisista sampleista valitseminenkin ratkaisu. Säveltäminen on valintojen tekemistä, joten sehän se on se vaikein asia. Onhan akustinen pianokin tavallaan ohjelmoitu tuottamaan tiettyjä ääniä… joista pitää valita.”

Taas kerran tuli vastaan päätelmä, että lopputulos ratkaisee. ”Asioita voi tehdä vaikeammin ja helpommin, biisin tekeminen kuitenkin tapahtuu oman pään sisällä.” Risto otti kuitenkin puheeksi muusikon kokemukset ja sen yhteyden säveltämiseen, asia jota viime aikoina on debatoitu myös ”vakavalla” puolella. Pitääkö säveltäjällä olla elävä yhteys verstaalle, jossa taideteostaan sorvataan, tietenkin tarkkojen työpiirustusten ja ohjeiden mukaisesti? Ripa jatkaa: ”Bändissä treenaus, soittamaan oppiminen on tietenkin eri prosessi kuin ohjelmoimaan oppiminen. Kumpikaan ei sulje pois toista, mutta toisen puuttuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa lopulliseen kuulokuvaan…”

”Nykyjengi on kuitenkin määritellyt omat standardinsa, ottamalla haltuun uuden tekniikan ja äänestämällä korvillaan, ja vaikka ei itse teinien suosimasta musasta olisi heti kärryillä, ei kannata jäädä tien poskeen ihmettelemään ja kiukuttelemaan, jos aikoo pysyä kehissä. Siitähän elämässä on myöskin aika paljon kysymys. Toisaalta, Hendrix on edelleen tiukasti kehissä, vaikka ei ole tehnyt mitään, pitkään aikaan. Ja uusi nuoriso diggaa taas.”Muistellaan tilannetta kun Rooman keisari Claudius moitti senaattia vanhoillisuudesta ja jämähtäneisyydestä, uusien asioiden torjumisesta: ”Kaikki mikä nyt on vanhaa, on joskus ollut erittäin uutta…”

Sama pätee tietenkin tekstipuolella. ”Teiniosaston sanasto kehittyy tietenkin sitä nopeammin mitä enemmän täytyy aikuisilta asioita salata, eli koko ajan tulee uutta ilmaisua ja niin pitääkin… Sotatilassakin käytetään salakieltä ja koodeja, jos halutaan pitää tieto omassa piirissä, miksi ei sitten sukupolvien välillä.”

”On pakko käydä läpi esimerkiksi ”Nyloneiden” fanipostia, jotta tietäisi mistä on kysymys, millä kielellä käsitellään asioita tällä hetkellä skidien kesken. Nelikymppinen kommunikoi eri kielellä kuin alle parikymppinen, varsinkin jos ei edes yritä pitää kielitaitoaan ajan tasalla. Sinänsähän asiat joista puhutaan ovat kuitenkin kautta aikojen samoja, ympäristö ja kieli vaan muuttuu.”

Tulipa mieleen, kun P. Saarikoski alkoi 60- luvun alussa kääntämään aikansa nuorisoeeposta, J. D. Salingerin ”Sieppari Ruispellossa”- kirjaa, vaelteli hän Hakaniemen nuorisokahviloissa etsimässä ajan sanastoa ja ilmauksia. Hmm… kirjahan on varmaan edelleen hyvä, mutta kieli ei enää kovinkaan rajua.

Tästä päästiinkin luontevasti moderniin julkaisupolitiikkaan eli siihen kuinka Asikaisen hengentuote ”Syytön” oli ensimmäinen biisi joka julkaistiin puhelimessa soittoäänenä Tähtitorninmäellä vappuna 2000. Eli ihmiset esittivät sitä livenä ”Nylon Beatin” kanssa kenkäpuhelimiensa välityksellä, vai miten se nyt oli? Yhtäkaikki, asia sai julkisuutta jopa Wall Street Journalissa. Sähköinen todellisuus ja sen taloudelliset sovellutukset ovat sähköistäneet myös keskustelua siitä, kuka mitäkin myy ja millä hinnalla ja ottaako hintaa ylipäätään vai antaako ilmaiseksi. Tällä hetkellähän esim. mp3- tiedostot ja niiden levittäminen ovat piratismia. Oikeus Yhdysvalloissa tosin istuu edelleen ja nähtäväksi jää mitä lopulta tapahtuu. Risto itse vertasi Napster- ja muuta hulinaa seuraavasti: ”Onhan se selvä, että jos olutrekka kaatuu tiellä niin aina on jengiä jotka siellä on äyskäröimässä, tai jos ei ole äyskäriä, niin vähintäänkin kontillaan ryystävät…” Vertaus on ihan hyvä siinä mielessä, että panimon mielessä on lähinnä omat lastinsa, ei se miten pienet panimot tuotteensa markkinoille saisivat. Asiahan on tuttu Suomessa, keskusliikkeiden luvatussa maassa.

Asikainen jatkaa: ”Courtney ”cobainin leski” Love oli kommentoinut asiaa jenkkilässä, ja oli ihan oikeassa siinä, että isojen levy-yhtiöiden pelko on tietenkin se, että niiden tarpeellisuus asetetaan vaakalaudalle. Tämähän koskee ensi kädessä esittävää taiteilijaa, joka yleensä suurilla ennakoilla levyn tehtyään on sen jälkeen miljoonamyynnilläkin edelleen velkaa, esimerkkinä joku Toni Braxton, joka 40 miljoonan myynnistä huolimatta asetettiin viime vuonna konkurssiin. Toisaalta jos artisti ei saa nettivälityksestä mitään, niin ei siitä kyllä silloin saa myöskään säveltäjät ja sanoittajatkaan. Nollan jakaminen vaikka millä tavalla tuottaa aina saman tuloksen. Eli jaellaan mitä jaellaankin ja millä tavalla, niin tekijöille kuulu muutakin kuin kunnia.”

Amerikan ihmemaasta on kotoisin myöskin toinen ilmiö. Suomessahan puhutaan yhä sovittajasta, muualla co-writer on käsite jota paljolti käytetään. Hommassahan on tietenkin se ero, että sovittajalle ei tarvitse säveltäjän myöntää osuuksia, jos ei halua, kun taas co-writer on osasäveltäjä tai -sanoittaja. ”Biisien sävellysten kohdalla tulee paljon postia erilaisilta bändeiltä, kapakoista ja muualta, joissa ei pyydetä edes sovituslupaa, vaan pelkästään nimeä teoskorttiin, jotta saataisiin sovitusosuuksia. Hah. Ne menevät yleensä suoraan paperilennokkitehtaalle.”

Biisin kopioiminen bändille soitettavaksi ei ole sovitus. Se että sovittaa kappaleen omaan biisilistaansa on tietenkin eräänlainen sovitus, mutta ei ylitä teoskynnystä eikä näin ollen myöskään Teoston kynnystä. Jos ei osaa soittaa biisiä oikein tai jaksa opetella, täyttää kyllä eräänlaisen luovuuden merkistön, mutta silloin tulevat kyseeseen moraaliset oikeudet, sillä kenellä on oikeus pakoilla rehellistä päivätyötä? Leikki sikseen, oma näkemykseni on että jos on kyse todella luovasta arrista esim. isolle bändille, niin silloin voi myöntää osuudet, koska siinä on silloin selkeästi tapahtunut jotain luovaa ja tietenkin myöskin osuudet silloin kohdistuvat tämän kyseisen sovituksen esityksiin, ja se on oikein.”

Sanoittajat ovat usein jo pelkästään taiteellisesti herkkiä, jos heidän luomistyötään käydään sorkkimaan. ”Itse en pidä tekstejäni niin pyhinä, etteikö niistä voisi jotain sanaa korvata. Siis, jos biisi siitä paremmaksi muuttuu. Jos oikein paljon paremmaksi muuttuu, voidaan keskustella krediiteistä. Toinen juttu on tietenkin se, että jos itsetarkoituksellisesti halutaan päästä co-writeriksi. Maailmalla ja ikävä kyllä Suomessakin on esimerkkejä siitä. Kyseessähän on silloin usein henkilö, jolla on ikään kuin mahdollisuus vaikuttaa siihen, meneekö, tai siis tässä tapauksessa pääseekö biisi jollekin äänitteelle. ” Amerikan mittakaavassa juttu on tietenkin kimurantti sillä muotoa, että on tietenkin matemaattisesti eri lopputulos saada 50% miljoonasta, kuin 100% nollasta. ”Se on totta.” Niinpä, moraali on kuin purukumi, se venyy ja paukkuu.

Vaikka biisejä, joissa Risto on osuuksilla, julkaistiin esimerkiksi viime vuonna äänitteillä toistasataa, kiinnittää hän huomiota myös keikoilta tulleisiin esitysraportointeihin. Se on tietenkin helppoa niiden artistien osalta, jotka tuntee ja joille on varta vasten säveltänyt materiaalia. Harmaa alue on tietenkin ravintolaosasto jonka seuraamiseen ei kenelläkään tekijällä ole edes fyysisiä mahdollisuuksia. Vaikka muuten ravintoloissa viihtyisikin. Sielläkin kuitenkin soitto soi, eikä kyseessä ole suinkaan taloudellisesti pieni alue. Tämän ymmärtää jos tuntee kertotaulua. ”Tässä asiassa täytyy luottaa Teoston ammattitaitoon ja haluun sekä kykyyn myöskin tarkkailla siltä puolelta tulevia tietoja, että ne jollain tavalla heijastaisivat sitä mitä oikeasti soitetaan. Kapakkabändeillä on tietenkin se peruskatalogi joka täytyy olla hallussa, ja sitten varmasti myös jotain omaa sälää seassa, mutta on selvää, että ne myös veivaavat päivän hittejä. Olen kyllä kuullut, että joskus jossain on oma luovuus puhjennut kukkaan, ainakin raportoinnin sisällöissä, mutta nämä kukkaset pitäisi ehdottomasti saada kitkettyä.”

NCB:n osalta ei ole viime vuosilta pelkästään hauskoja kokemuksia, eikä hirveästi lohduta vaikka saa tietää että useilla kollegoilla tilanne on sama. ”Äänitteistä tulee tilityksiä, mutta osa biiseistä mystisesti puuttuu. Siinä ei ole mitään logiikkaa sinänsä, tuntuu vain että joku tilitysohjelma mättää. Esitysraportoinnin puutteet saattaa ymmärtää huolimattomuutena, piittaamattomuutena tai sitten omaan taskuun menevänä manipulointina, mutta NCB:n kohdalla ei tällaisesta pitäisi voida olla kyse. Sinänsä kornia kun kuuli mittavista ja hintavista tietokone-investoinneista ja homma ei kuitenkaan hoidu niin kuin pitäisi.”

Suomen Teoston toiminta on kuitenkin pääsääntöisesti ”erittäin okei”. ”Teosto on hyvä. Maailmalla on monenlaista puulaakia. Ja toimintamallia. Eteläinen esimerkki, vaikkakin maassa toiminta on vielä lyhyen itsenäisyyden takia lapsenkengissä, vaikkakin huijauksella muuten pitkät perinteet, johtuen syystä jos toisesta. ”Eestissä” Armastan ma luuseria”- versio (arvaa alkuperäinen) oli hyvinkin pitkään ykköshitti, joten olisi luullut että jokunen krooni olisi sieltäkin pyörähtänyt. Tulihan sieltä kokonaista 300 markkaa. Ilmeisesti kurssi on ollut huono tai sitten jotain muuta epäonnea tilityksessä, ehkä… mutta esimerkiksi kaukana Etelä-Koreassa on myös versioita liikkeellä ja sieltä käsin asiat toimivat mallikkaasti. Asioiden käsittelyssä auttaa tietysti se, että on oma kustannusyhtiö, asiat pysyvät hanskassa. Ja fyrkka osuu oman käteen.”

Risto on siinä hyvässä tilanteessa että valtaosan tuotannostaan voi myös vääntää omassa pajassa, eli valvovan korvan alla. Vaikka säveltäjä-sanoittaja-aviisissa olemmekin, palaan aikaisemmin vilahtaneeseen säveltäjä-soittaja-symbioosin tarpeellisuuden arvioimiseen, paljastetaan muutama hedelmällinen laulatusvinkki: ”Niin. Laulajatkin ovat vain ihmisiä ja ihminen haluaa aina päästä aina tilaisuuden tullen mahdollisimman helpolla. Olisi tietenkin hieno paahtaa suoraan mahtavan taustan päälle. Paras lopputulos tulee kuitenkin, kun tekee simppelillä kehystyksellä. Kun laulajalla on taustanaan mahdollisimman vähän kamaa, ei hän ala luottamaan, tai ei voi luottaa muuhun kuin omaan ääneensä, edes alitajuisesti ja tietenkin silloin myös biisiin, siihen mikä on sanat, rytmi, melodia ja harmonia. Eli olennainen. Taustalle riittää silloin ihan hyvin vaikka haitsu, piano ja basso. Se moodi mikä silloin saadaan taltioitua, parhaimmillaan, kestää kyllä vaikka minkälaisen kuorrutuksen. Ja pitääkin kestää. Ja kuorrutustakin on syytä säästellä, sitähän usein on kutsuttu sovitukseksi. Tiettyjä arreja kuunnellessaan tulee välillä mieleen erään pelimannin tokaisu, kun kokeilemassaan hanurissa oli mielestään liian muhkeat äänikerrat: ”Teema hukkuu saundiin.” ”Näin on”.

Tosin on monenlaisia laulatettavia, myös toisia joihin edes säveltäjän auktoriteetti ei jostain syystä tehoa. Risto oli ohjaillut tarkkaamon puolelta Kari Tapiota. Mieshän ei alalla varsinaisesti teini-osastoa edusta, vaikka ikinuori mieleltään onkin. Kappaletta käytiin läpi. ”Varo sitä yhtä kohtaa…”, loihe tarkka säveltäjä lausumaan, hyvää tarkoittaen tietenkin. ”Älä sinä poika varottele”, murahti Laulaja, lasin takaa.

Säveltäjän työ on yksinäistä, mutta niiden työstäminen valmiiksi ja siitä eteenpäin hyvinkin sosiaalista puuhaa. Tästä Asikainen pitää, vaikka sanoo viime vuodet hittivirrassa kylpeneenä tähyilevänsä myös toisenlaisia maisemia, vaihteeksi. ”Suomalaisilla on liikaa asenne: Työ, fyrkkaa, ja sitten hauskaa. Itse ajattelen: Työ, hauskaa, ja sitten fyrkkaa. Saatan tietenkin olla etuoikeutettu.”