Minna Raskinen, soittaja ja säveltäjä, on hyvä esimerkki monipuolisesta ja lahjakkaasta nykyajan suomalaisesta pelimannista, jonka musiikkia on jo esitelty eurooppalaisilla äänitteillä, festivaaleilla ja radiokanavillakin.

Minna Raskinen, soittaja ja säveltäjä, on hyvä esimerkki monipuolisesta ja lahjakkaasta nykyajan suomalaisesta pelimannista, jonka musiikkia on jo esitelty eurooppalaisilla äänitteillä, festivaaleilla ja radiokanavillakin.

”Aloitin kanteleen soiton kymmenvuotiaana. Pikkuhiljaa kiinnyin soittimen ainutlaatuiseen ääneen, sen erilaisiin sointiväreihin, toisaalta kirkkaaseen ja ohueen, toisaalta tummaan ja syvään sointiin. Kantele on hiljainen soitin. Minulle se on kuitenkin myös voimakas, joskus dramaattinenkin”, kertoo Minna Raskinen (s. 1966) levynsä ”Paljastuksia” (1995) etiketissä. Suosittelen Paljastuksia-levyn kuuntelua kaikille lämpimästi; kuinka kaunista ja rauhoittavaa, kuinka säkenöivää voikaan olla kantelemusiikki! Raskisen omat sävellykset hivelevät korvaa ja sielua, pysäyttävät musiikin äärelle.

Minkälaisten töiden parissa puuhaat juuri nyt?

– Pinnan alla kuohuu, vaikka opetustyöt vievät tällä hetkellä lähes kaiken aikani ja energiani. Onneksi sain viime vuoden puolella lokakuuksi LUSESin työskentelyapurahan, jonka turvin saatoin säveltää omaa materiaalia marraskuista (v.2000) sävellyskonserttiani varten. ”Paljastuksia” ­levy ilmestyi v. 1995, ja olen ollut vuodesta 1998 myös Sibiksen jatko-opiskelija, teen taiteellispainotteista lisensiaattitutkintoa, johon liittyy kirjallinen osuus improvisoinnista pienkanteleelle. Tutkinnon yhtenä johtoajatuksena on, että saan sävellettyä taas uutta musiikkia kanteleelle, ja että voisin julkaista ko. musiikkia myös äänitteenä.

Kuinka Paljastuksia-levy syntyi? Olitko suunnitellut sitä pitkään?

– Paljastuksia-levy liittyi vahvasti Sibiksen opinnäytteeseen, jossa aiheena oli säveltäminen kanteleelle. Toisaalta tutkintoon liittyi myös oman tekemisen ja oman oppimisen analysointia, mikä oli toisinaan hieman raskastakin. Heikki Laitinen toimi levyn tuottajana, ja hän opasti ja ohjasi minua tässä projektissa; äänite tuntui opinnäytteen luontevalta jatkolta. Hänen kanssaan pidimme muutaman palaverin ja valikoimme äänitteelle sopivat biisit.

Toivoisitko kansanmusiikille enemmän julkisuutta, radiosoittoa jne?

– No, minähän olen aina ollut kansanmusiikin esiinmarssin puolestapuhuja! Lähinnä toivoisin, että väärät ennakkoluulot saataisiin oikaistuiksi. Kansanmusiikkihan on nykyään erittäin korkeatasoista ja laadukasta. Olen optimisti: mielestäni asenteet ovat menossa parempaan suuntaan. Meillähän on onneksi nykyään hyvätasoisia kansanmusiikkiäänitteitä saatavilla, kansanmuusikot kouluttautuvat ja jatko-opiskelevat …. Uskon siis kansanmusiikin aseman ja arvostuksen parantuvan kaiken aikaa. Mitä sitten tulee julkisuuteen, minulle on aikakin toistaiseksi riittänyt se, että tekee musiikkia mahdollisimman hyvin. Lisäksi, olen iloissani siitä, että eri musiikinlajit ovat lähentyneet toisiaan: enää ei ehkä lokeroida niin rajusti kuin ennen. Kansanmusiikissahan on aineksia jazzista ja popista, muun muassa. Sen lisäksi, kansanmusiikista löytyy mitä erilaisimpia akustisia soittimia, joissa itsessään on mahtavia hienoja sointivärejä. Tällaista monipuolisuutta voisi käyttää enemmän myös muissa musiikinlajeissa.

Miten sävellät? Oletko puurtaja-tyyppiä vai innostutko vasta inspiraatiosta?

– Olen selkeästi opetellut tavoitteelliseen työhön. En usko mihinkään erityiseen romantiikkaan säveltämisen yhteydessä ­ ei ne biisit taivaasta putoa syliin! Eli, mä en jää odottamaan inspiraatiota, vaan istun alas ja alan tehdä hommia. Tietenkin, keskeneräisiä ideoita tippuu silloin tällöin, mutta yritän kirjoittaa ne ylös ….Mulla on paljon keskeneräistä tavaraa, josta aika ajoin työstän valmista. Mulle kaikkein tärkein on kuitenkin itse instrumentti: kantele. Se on upea soitin, josta löytyy niin monia ulottuvuuksia! Sävellän soittamalla: soundi on mulle erittäin tärkeä. Soitan ja kuuntelen: haluan vakuuttua siitä, että se mitä teen, todella ja ihan oikeasti kuulostaa hyvältä. Suomessa on hienoja kantelemusiikin säveltäjiä, joita ihailen: Martti Pokela, Matti Kontio ja Pekka Jalkanen ­ he ovat kaikki löytäneen kanteleen soundin. Lisäksi, he ovat kaikki erinomaisia opettajia, ja ovat osaltaan myös kannustaneet minua urallani eteenpäin, mistä suuri kiitos. Säveltäähän voi niin monella tavalla, mutta mielestäni se on pääasiassa kuitenkin raakaa työtä.

Kuinka yhdistät päivätyön ja ”Taiteen” (eli siis sävellystyöt)?

– Se onkin haastava yhdistelmä. Onhan se selvää, että normaaliin päivätyörytmiin ei pysty eikä jaksa enää yhdistää mitään suuria taiteellisia ponnistuksia tai esiintyvän taiteilijan elämää. Päivätöihini kuuluu niin paljon kaikenlaista ”byrokratiaa”: organisointia, hallintoa, paperipinoja ja tietenkin vielä opetustyöt siihen päälle, että täysipainoiseen säveltämiseen on pakko kehitellä muita ratkaisuja. Mulla on ollut ongelmana vielä se, että työmäärä on ollut ihan absurdi koko ajan, joten olenhan mä miettinyt sitäkin, että voisinkohan elättää itseni jotenkin toisin. Mutta sittenkin: opettaminen pitää jalat maassa, siinä säilyy tatsi todelliseen elämään! Ja oppilaat, he ovat tärkeitä, todella ­ heistä saan paljon voimaa itsellenikin. Ja kyllä on ollut pakko myöntää, että olen myös nauttinut siitä, että olen saanut tehdä niin haastavaa työtä, voinut todella vaikuttaa asioihin; en minä sitäkään sittenkään vaihtaisi…

Minkälaisia tulevaisuuden haaveita sulla on?

– Sanalla sanoen: lisää sitä, mitä tähänkin asti olen saanut tehdä. Työhöni on kuulunut paljon matkustelua ja tutustumista eri kulttuureihin. Viime vuonna olin mm. Kanadassa festivaaleilla esiintymässä, se oli todella upeaa! Lisäksi toivon, että voisin jatkaa poikkitaiteellisia projekteja eri taiteilijoiden kanssa, kuten esimerkiksi tanssijoiden ja koreografien kanssa. Se on erittäin mielenkiintoista ja virkistävää! Nautin suuresti, jos saan tehdä musiikkia runoihin, tanssiin, elokuvaan, teatteriin. Toivon siis tulevaisuudelta monipuolisia, haasteellisia taiteellisia töitä. Olen luonteeltani sellainen, että pitkästyn nopeasti, jos työ on kovin yksitoikkoista. Erilaiset työt ja haasteet pitävät virkeänä, innostavat! (Toim. huom. Esimerkiksi Paljastuksia-levyllä on aivan upeita Kari Saviniemen runoihin sävellettyjä biisejä ­ ah!).

Kuinka suhtaudut eri musiikkilajeihin, klassiseen, poppiin jne?

– Kaikki ei tietenkään kolahda, mutta kyllä mä kuuntelen kotona aika paljon kaikkea muuta kuin kansanmusiikkia! Ammennan erityisesti etnisestä musiikista, ja käyn myös usein erilaisissa jazz- ja klassisen musiikin konserteissa. Omista suosikeistani voisin mainita mm. Kaustisellakin konsertoineen kanadalaisen La Bottine Souriante ­yhtyeen, joka yhdistää rohkeasti eri tyylilajeja ja saa musiikkinsa todella svengaamaan. Lisäksi, olen erityisen viehättynyt intialaisesta musiikista. Mähän olen ollut Intiassa kolmeen eri otteeseen, ja sitä kautta tutustunut paikallisiin musiikkikulttuureihin.

Intia toistuu usein puheessasi …

– Niin… olen ollut Intiassa muutamia kuukausia. Ensimmäisen kerran olin siellä lomalla, toisen kerran konserttikiertueella ja kolmannen kerran opiskelemassa …Olen todella ihastunut siihen maahan ja kulttuuriin …

Kuinka aikoinasi innostuit kansanmusiikista? Saitko pienenä jonkin erityisen pistoksen?

– No, en seonnut kansanmusiikkiin mitenkään kertalaakista. Aloin kymmenvuotiaana soittaa kannelta, ja kun olin kaksitoista, meillä oli jo pieni kansanmusiikkiyhtye. Pidin sitä siihen aikaan lähinnä kivana harrastuksena, ja aloin käydä kansanmusiikkikursseilla. Vuonna 1983 Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin osasto ­ ja vihdoin vuonna 1986 mulle kirkastui, että sinnehän mun on mentävä. Laitoin kaksi viikkoa ennen hakuajan päättymistä paperit sisään. Tajusin, että ”tätähän mä oikeasti haluan tehdä”. Toinen vaihtoehto olisi ehkä ollut lähteä Australiaan lammaspaimeneksi…

Naureskelee Minna hyväntuulisesti luurissa. Uskon, että kantele ja kansanmusiikki olivat Minnalle kuitenkin se parempi vaihtoehto noista kahdesta. Juutuimme vielä hetkiseksi keskustelemaan delay- ja kaikulaitteista; onko niitä järkevää käyttää kielisoittimissa ja mistä se soundi oikein loppujen lopuksi tulee…Siis muusikkohöpinöitä, kukapa niitä jaksaisi lukea tai kuunnella. Mutta summa summarum: mielenkiintoinen, lahjakas ja aikaansaava uusi tuttavuus tämä Raskisen Minna. Tässä on vanhan rokkarinkin äidyttävä Kaustiselle, ja otettava selvää, mikä ero on pienkanteleella ja konserttikanteleella. Ja mikä se koneistokantele sitten oikein olikaan…. Oli mikä oli; kannelkin svengaa kuin hirvi oikeissa käsissä!