Terveisiä Teoston johtokunnasta ja vähän muualtakin

Mainiossa esseekokoelmassaan ”Hirmulisko heinäsuovassa” (Like 2001) eläintieteilijä ja geologi Stephen Jay Gold ruotii kansantajuisesti maailmamme ilmiöitä mm. dinosauruksista ja simpukoista baseballin kautta koppakuoriaisiin ja tähtiin. Yksi mielenkiintoisimmista luvuista on ihmisen evoluutiohistorian ja sen seurausten tarkastelu.

Verrattuna vaikkapa dinosauruksiin, ”humanistinen” valtakausi maapallolla on oikeastaan naurettavan lyhyt, puhumattakaan vertailusta hyönteisten kaikkiin olosuhteisiin ulottuvasta sopeutuneisuudesta, minkä ansiosta ne ovat selvinneet läpi jo muutaman maapallon kokeman täyskatastrofinkin.

Brittibiologi J.B.S. Haldane antoi aikanaan ajattelemisen aihetta luennoidessaan teologeille ja vastatessaan opiskelijoiden kysymykseen: ”Mitä päättelette luonnon Luojasta hänen luomistyönsä perusteella?” Haldene sanoi: ”Hän on kohtuuttoman mieltynyt kovakuoriaisiin.”

Vaan tehokkaasti viime aikoina olemme me ihmisetkin sopeutuneet ja täyttäneet maapalloa, vaikkakin kovakuoriaisten määrään on onneksi vielä kosolti matkaa. Ihmisen leviämistä haittasivat kymmenet tuhannet vuodet kaikki ne surkeat ominaisuutemme, joilla ei pärjätty kovin kummoisesti selviytymistaistelussa; hankalan isokokoisuuden ja hitaan lisääntymiseen lisäksi kehno näkö, kuulo ja olematon hajuaisti sekä vielä vaatimaton karvapeite, surkeat hampaat ja heikot kynnet hidastivat menestymistämme. Ihminen ruokki itseään kasvien juurilla ja marjoilla ja hedelmillä tai eläinten raadoilla, sikäli mikäli niitä kulkutielle sattui osumaan. Niinpä ihmisenkin kohtaloksi näytti jäävän vain pyrähdys maapallolla, omituinen muunnelma evoluution kaoottisen monimuotoisessa sekamelskassa, jonka fossiileja ehkä jonkun tulevan sivilisaation oliosto olisi mielenkiinnolla kaivellut ja arvuutellut. Homo Sapiensia lukuunottamatta muut alkuihmisversiot (Neanderinlainen, Cro Magnon ym.) hävisivätkin vuoronperään historian hämäryyteen. Mutta meille luonto kehitti ylivoimaisen tehokkaat välineet. Kun kerran eläinten kanssa ei ollut eläinten asein mahdollista kamppailla tehokkaasti ruuasta ja elintilasta, saimme avuksemme älykkyyden ja mukavuudenhalun. Kun emme pärjänneet ”rehellisin” keinon, aloimme kehitellä jatkuvasti uusia helpompia ja tehokkaampia tapoja saada saalista, kunnes sitten vahvistuva mukavuudenhalu auttoi keksimään maanviljelyn ja entisestään vähensi tarvetta ravata päivät pitkät metsissä ja rannoilla ruuan haussa. Niin saatoimme yhä enemmän keskittyä nautinnollisimpaan ajanvietteeseemme: joutenoloon.

Ja edelleenkin mukavuudenhalu taitaa olla hallitsevimpia ominaisuuksia jokapäiväisissä pyristelyissämme. Kaikin mahdollisin tavoin yritämme järjestellä elomme niin, että välttämättömät pakolliset kuviot suoriutuisivat mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Kuinka ärsyttävää on, jos puistossa on polku, joka pidentää reittiämme, tai kuinka rasittavaa on pestä multaisia perunoita, vaikka ne olisivatkin maultaan parempia. Yksi katastrofaalisimmista asioista on, kun raskaan työpäivän jälkeen on lysähtänyt sohvalleen, avannut pilsneripullon ja asettunut autuaallisen mitääntekemättömyyden taivaalliseen olotilaan tarkoituksenaan surffailla TV kanavia edes takas, (eihän sitä tiedä, vaikka joltain kanavalta tulisi hetken aikaa jotakin mielenkiintoista seurattavaa) ja huomata, että kaukosäätimen pattereista on ehtynyt virta! Kukaan perheenjäsenistä ei ole tietenkään muistanut ostaa niitä lisää! Kaikki se raataminen ja huhkiminen on ollutkin turhaa! Siinä siemen monelle perheriidalle ja jälleen yksi vankka todiste elämän epäoikeudenmukaisuuksista.

Taiteilijoita pidetään ihmisinä, joilla on maailmasta syvempi näkemys (tai ainakin monet taiteilijat ovat itse vahvasti sitä mieltä), mutta meidänkin mukavuudenhalumme on taatusti yhtä syvään juurtunut kuin ”tavallisillakin” palkkatyöläisillä. Ovatko taiteilijat sittenkin vain ihmisiä? Ei liene ketään, joka olisi vaikkapa valittanut verolautakunnalle saatuaan liikaa veronpalautuksia, mutta pienenkin vähennyksen poisjääminen aikaansaa kitkerän ja närkästyneen valituskirjelmän. Lieneeköhän Teostoonkaan kukaan reklamoinut saatuaan tekijänoikeuskorvauksia, joita ei hänelle kuulu?

Meille on erittäin tärkeää käsite ”saavutettu etu”; se kuka ehtii ensin parhaalle paikalle usein myös pysyy siinä ja tiukasti ja niin kauan kuin mahdollista. Onko elämä oikeastaan mitään muuta kuin ruotsinlaivojen seisova aamiaispöytä, josta pitää saada ahmittua mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti ja jossa ainoa etikettivirhe on etuilla jonossa?

Nyt jo Elvis ry:n ja Teosto ry:n johtokuntauran alkutaipaleella on joutunut myöntämään, että ehkä se poliitikkojen työ ei olekaan niin helppoa ja vaivatonta kuin me mielellään kuvittelisimme. Maailmassa idealismia piisaa, mutta todellisuudessa sitä on vain olutlasien tai kahvikuppien äärellä, kun vääryyksiä taivastellaan ja tiedetään miten kaiken pitäisi olla, jos vain itsellä olisi mahdollisuuksia (tai ennen kaikkea aikaa) vaikuttaa asioihin. Mutta silloin kun asioihin yritetään oikeasti saada muutosta, idealismi joutuu välittömästi kädenvääntöön saavutettujen etujen kanssa.

Hyvänä esimerkkinä on tekijäinoikeustulojen verotuksemme. Meillä on paljon tulomuotoja, jotka ovat aivan samankaltaisia kuin tekijänoikeustulot. Niistä ei kerry eläkettä tai muita sosiaalietuuksia, eli niitä verotetaan silloin pääomatuloina. Jostain syystä näin ei ole tekijänoikeustulojen kanssa. Siinä on aikoinaan tullut lainlaatijoille epälooginen lapsus, jota on jatkunut vuosikymmeniä, mutta eipä ole eduskuntatalon eteen tainnut parkkeerata koskaan mielenosoittajien joukkoa, joka banderollein ja iskulausein olisi vaatinut rumpujen päristellessä epäkohdan korjaamista. Eikä ole ministereiden ja virkamiesten pakeilla pyörinyt lähetystöjä paksujen paperipinojen kera, jossa taiteilijat laidasta laitaan vaatisivat pikaista muutosta.

Itse asiassa, kun asia on silloin tällöin otettu esille, ovat useimmat taiteilijajärjestöt asettuneet ehdottomasti vastustamaan moisia suunnitelmia. Monimuotoisia perusteluja on löytynyt, mutta perimmäinen syy lienee hyvin inhimillinen; suurimmalla osalla tekijöistä pienessä maassamme on sen verran pienet tulot, että pääomaverotukseen siirtyminen tarkoittaisi konkreettisesti itselle vain laihempaa tiliä. Siis miksi meidän pitäisi rikastuttaa niitä harvoja, jotka jo ennestään ansaitsevat paremmin?

Kun on raatamalla ansaituilla rahoilla sohvansa ja TV:nsä saanut viimein hankittua, onhan aivan oikein ja kohtuullista, että siinä saa loikoilla just silloin ja just niin kauan ja just sellaisessa asennossa kuin vain haluaa. Vaikka kengät jalassa! Ja kaukosäätimessä pitää olla patterit, sillä kuinka työlästä siitä sohvalta onkaan nousta ylös.

Teksti: Yari

Kuva: Martti Heikkilä