Anna-Kaisa Liedes on uuden kansanmuusikkopolvemme jo veteraaneja. Oman yhtyeensä ja solistisuutensa ohella hän esiintyy ja vaikuttaa mm. lauluyhtyeessä MeNaiset, sekä ääniteatteriryhmässä Iki-Turso. Keskustelutuokiolle löytyi tilaa Itsenäisyyspäivän viikonlopulle sijoittuneen äänityssession jälkeen.

Mitä kirjoitat veroilmoitukseesi kohdalle ”ammatti”?

– Olen kirjoittanut jo jonkin aikaa ”muusikko/lehtori”.

Onko ”muusikko” harkittu ele? Näetkö eroa ”muusikon” ja ”laulajan” välillä?

– ”Muusikko” on kulkenut mukana pitkään, koska ensin olen kokenut itseni nimenomaan soittajana. Mutta olen kyllä ajatellut, että mitä on ”muusikko”, mitä on ”laulaja”. Jotenkin minusta tuntuu, että haluan olla enemmän muusikko kuin pelkästään laulaja. Edelleenhän minä myös soitan.

Oletko sitä mieltä, että muusikko laulaa – piste – ja myös päinvastoin?

– Joo, se on ideaali, että tekisi molempia. Ja just tämän [Sibelius-Akatemian] kansanmusiikkiosastolla saamani koulutuksen takia se on niin, kun kaikille kuuluu laulu.

Olet kuuluisaa kansanmusiikkiosaston ensimmäistä vuosikertaa, ja silloin päämääränä oli multisoittajuus. Se on varmasti vaikuttanut osaltaan.

– Kyllä, sen uskon. Toki ennen kuin tulin tänne olin jo soittanut niin viulua, kanteletta kuin pianoakin. Olin kokenut jo aiemmin itseni enemmän multitekijäksi, ja se kyllä heijastuu nytkin tekemisissäni, kun teen monenlaista.

Missä vaiheessa pienenä tiesit, että musiikki on Sinun juttusi, vai tiesitkö?

– Luulen, että se alkoi jossain vaiheessa yläaste-iässä, alkoi tuntua siltä, ettei oikein muu kiinnosta. Ajattelin minä jotain psykologin ammattia jossain vaiheessa – varmaan se olisi kivaa (naurua), mutta lukiossa se oli jo ihan selvää. Itseasiassa sen takia laiminlöin jo sitä koulutyötä.

Oliko sinulla musikaalinen koti?

– Sillä lailla kyllä, että on siellä aina laulettu. Mutta ei meidän suvussa – joka on tosi laaja – ole meitä kuin kaksi musiikin ammattilaista. Ei ole perinteitä siihen suuntaan. Mutta meillä oli hirveän hyvä musiikinopettaja ala-asteella Haukiputaalla, hän nopeasti nappasi ihmisiä, joilla näki jotain edellytyksiä, ja työnsi soitinta kouraan. Hän oli hyvin ratkaiseva taho, ja myös seurakuntamme musiikkitoiminta oli hyvin aktiivista, jossa pyörin koko lapsuuteni, kirkon vieressä kun asuttiin. Kerhoja, kuoroa – kaikki tuki omaa kiinnostustani.

Miten kansanmusiikki tuli? Ei populaari, eikä klassinen? Vai oliko joku kääntyminen?

– Se on täydellinen ajautuminen. Seurasin nuorena erittäin paljon popmusiikkia ja rockia, haaveena oli päästä soittamaan sähköbassoa! Mutta se ei koskaan päässyt tapahtumaan, ei meilläpäin ollut bändejä, ei mahdollisuuksia sellaiseen koulussakaan. Olin kuorotyttö. Kantele tuli minulle ihan sattumalta soittimeksi. Olin kinunut pitkään pianoa, mutta vanhemmillani ei ollut siihen varaa. He lykkäsivät minulle tätini vanhan pöytäkanteleen, jonka hän oli 40-luvulla jostain hankkinut.

Vaikka olin sitä hänen luonaan joskus kokeillut, niin olin kyllä ensin, että ”mikäs tämä oikein on?” Se oli itseasiassa ihan soittokunnossa, mutta en minä ollut koskaan sitä räpellellessäni ajatellut, että sitä voisi oikeasti soittaa. Mutta tämä ala-asteopettajani – Mannisen Pekka – totesi, että ”jos on kantele, niin sitten haetaan joku, joka sinua opettaa!”. Ja löytyi Ilona Porma, Oulussa asuva, Haapavedeltä kotoisin oleva, pelimannisukua. Hän oli hyvin omaperäinen, vaikuttava musiikkipersoonallisuus, joka myös veti kuoroja ja soitti pianoa tämän kansanmusiikkihomman lisäksi. Sinne menin, Ilona Porman Kanteletenaviin! Ja keikkaa oli heti, olinko kuukauttakaan soittanut, niin lavalle minut pistettiin. Parin kuukauden päästä Kanteletenavat meni Kaustisen festareille esiintymään. Se oli käännekohta kyllä, siellä ihastuin kanteleeseen. Sain Martti Pokelan nimmarinkin jopa! Vuosi oli 1972.

Opin tie

Kuulitko Haukiputaalla koskaan kansanmusiikkia?

– En, sitä siellä ei ollut. Ympäristö on hyvin lestadiolaisvoittoinen. Olen myöhemmin yrittänyt vähän kaivellakin, että mitä sieltä löytyisi, mutta muistiinpanot on aika vähäisiä…

Kuuntelitko radiota?

– Kuuntelin, levysoitinta meillä ei ollut. Vanhasta putkiradiosta hain joskus iltaisin Radio Luxembourgia. Äidin 40-vuotislahjaksi hänelle ostettiin Phillipsin kasettisoitin – minun ehdotuksestani tietysti, kun minä halusin sellaisen. Itseäänitettyjen kasettien kautta nuorisomusiikki tuli aika pintaan, ja se kulki koko ajan mukana, olin kiinnostunut, mutta ei ollut mahdollisuutta itse tehdä sitä. Kyllähän minua koulussa ihan kiustattiin siitä kanteleensoitosta, olin ”Kannel-Kaisa”, olin siinä ympäristössä kuitenkin yksin sen kanssa. Lähellä oli kyllä muita, mutta ei samassa luokassa.

Toisaalta olin kuitenkin siitä hirveän ylpeä, se oli vähän erilaista – ”noi ei tiedä miten kivaa tää on” – en hävennyt sitä. Murrosiässä perustettiin lauluyhtye Canteriinat, joka lauloi kolmiäänisiä sovituksia, myös vähän viihteellistä. Se oli jopa ihan henkireikä yhteen aikaan, siinä alkoi laulaminen mennä soittamisen ohi.

Ajattelitko milloinkaan vielä silloin musiikkia työnä, vai oliko se vaan jotain jota innostuksen ja kiinnostuksen takia oli ryhdyttävä opiskelemaan?

– Luulen, että ajattelin jo aika varhain. Jo siksikin, että aloin viisitoistavuotiaana opettamaan kanteleensoittoa, sekä yksityisesti, että ryhmiä työväenopistossa. Meidän kylällä ei ollut muita soittajia, mutta ihmiset alkoi kiinnostua kanteleensoitosta. Eli suorastaan jouduin opettamaan! Kyllä se on vaikuttanut, ja tietenkin se, että oli aika paljon keikkoja, joista sai vähän rahaakin. Sitä ajatteli, että tällä pystyisi elättämäänkin itsensä. Ja kyllä minä tykkäsin opettamisesta.

Miten Sibelius-Akatemia tuli eteen?

– Olin käynyt säännöllisesti kesäisin Kaustisilla, ja olin kovasti kiinnostunut kansanmusiikista ja sen kehittämisestä. Pyrin musiikkikasvatuksen osastolle, kun Martti Pokela oli siellä, mutta silloin ei voinut saada kannelta pääsoittimeksi. Vuoden kuluttua perustettiin – siis vuonna 1983 – kansanmusiikin osasto, jonne minut valittiin yhtenä kuudesta, meitä tuli ”mukalta” kolme henkeä: Anu Itäpelto, Liisa Matveinen, ja minä. Muut kolme olivat Arto Järvelä, Maria Kalaniemi ja Leena Joutsenlahti.

Se oli varmaan intensiivistä touhua, varsinaista ladunaukaisua?

– Kyllä. [Ensimmäisellä osastojohtajalla] Heikki Laitisella oli kaikki valta, hänellä oli suunnitelmat ja halu kokeilla kaikkea. Ja me teimme kaikkea kiltisti. Näin vuosien varrella kun olen sen jälkeen seurannut kansanmusiikin opetusta, niin on sanottava, että saimme hirveän hyvän pohjakoulutuksen. Ainakin minulle se on antanut hyviä eväitä, pystyy ymmärtämään enemmän eri musiikkeja ja soittimia jne.

Muodostitte yhtyeen niemeltä Niekku.

– Meiltä aluksi odotettiinkin kaikenlaista, oikein seurattiin tietenkin. Kyllähän kansanmusiikin opetusta oikein vastustettiinkin joisssakin piireissä. Ja oli koulutuksessa joitain omituisuuksiakin, esimerkiksi, ettei laulua voinut opiskella pääaineena. Luulen, että lähinnä klassikkojen taholta ihmeteltiin, että ”mitä se on, laulunopetus kansanmusiikissa?”. Soitinopiskelu oli jotenkin helpompaa ymmärtää sormitekniikkoineen, mutta että laulu – kaikkihan nyt voi kansanlauluja laulaa! Nyt kun ajattelee, niin kansanmusiikin lauluopinnoissa joutuu tekemään vaikeimpia asioita. Itse tein ensin kanteleopinnot loppuun asti, mutta tein sitten myös laulun. Niekku oli kasassa kymmenen vuotta.

Tekemisen suunnat

Miten ajattelet luovan tekijän, säveltäjän ja sanoittajan roolin kansanmusiikissa? Miten se liittyy esittäjään?

– Jos en olisi kansanmuusikko, niin ehkä en olisi alkanut säveltämään. Musiikki itsessään on antanut minulle luvan toteuttaa itseäni myös sillä puolella. Koko ideologia on, että jokaisella on se oma kansanmusiikki. Näen, että säveltäminen ja sanoittaminen on kiinteä osa koko musiikkia. Jos olen kansanmusiikin esittäjä, niin minun täytyy olla myös kansanmusiikin tekijä.

Kohdistuuko sävellysten tekeminen vain sinulle itsellesi?

– Oikeastaan ei. Nykyään alkaa ajatukset olemaan laveammat, mutta toisaalta yhtyeet missä olen musiikkia tehnyt, ovat sellaisia, missä se musiikki on täytynyt ”hakea” itse, sitä ei ole ollut olemassa – vähintään se on täytynyt sovittaa. Jos haluaa mennä eteenpäin, ei voi museoitua sävelmien kanssa, vaan niitä pitää tehdä, luoda itse se musiikki. Toisaalta on joskus tuntunut, että uuden tekemisestä on tullut ”meikäläisille” rasite, että kaiken on pakko olla jotain aivan uutta ja erilaista. Jos joku on tuon ja tuon kappaleen esittänyt, niin minun on tehtävä se aivan uutena sovituksena. Samanlaista normalisoitumista kuin meillä Suomessa on esimerkiksi iskelmän alalla, että ikivihreitä lauluja esitetään koko ajan uudestaan, ei vielä ole täysin tapahtunut.

Entä taide versus pop? Taide etsii ja rikkoo rajoja, menee eteenpäin, jättää vanhan taakse. Pop välttää rajojen rikkomista, pelaa tutulla, kierrättää.

– Olen nyt sikäli onnellisessa tilanteessa, että minun ei tarvitse ajatella tuota, kun olen apurahan varassa. Saan tehdä sitä mitä teen, eikä siitä kenenkään tarvitse pitää – se on taidetta lähtökohdaltaan, jos mikä. Se on itsekästä, se on sitä mitä haluan, ja mitä minun pitää kokeilla. On tietenkin mahtavaa, että saa näin toteuttaa itseään. Mutta kyllä minä mielelläni teen myös sellaista, mikä miellyttää muita. Tykkään esiintyä, ja tuntuu, että jos vain tekisin sellaista mikä ei miellytä ihmisiä, niin en voisi puhtaalla omallatunnolla sanoa, että ”en välitä teistä”. Kyllä minä myös tarvitsen sen palautteen. Ja on minulle tärkeätä tehdä muutakin, kuin esimerkiksi mitä nyt teen tämän ”Ääni-projektini” kanssa. Rakastan kauniita melodioita, tykkään laulaa ”kauniisti”, herkkää ja koskettavaa musiikkia.

Minkälainen kansanmusiikin skene on olemassa? Olen ymmärtänyt, että kesä on sellainen ”kieli vyön alla -sesonki” ja sitten yhdeksään kuukauteen ei mitään?

– Kyllähän se näin on. Esiintymistilaisuuksia on hirveän vähän. Sen takia monet tekevät monenlaista. Ulkomailla tuntuu olevan enemmänkin kysyntää, mutta pitäisi jaksaa myydä itseään, myyjät meiltä pääsääntöisesti puuttuvat. Vyyhteä on vaikea lähteä avaamaan. Kansanmusiikkia soitetaan liian vähän radiossa, ei siitä saa käsitystä, kun ei sitä kuule missään. Täälläkin [haastattelu tehtiin Akatemian kansanmusiikkiosaston tiloissa] on vaikka miten hienoja bändejä ja muusikoita, ja fantastista musiikkia, mutta ihmiset eivät tiedä niistä. Jumankauta, se kourallinen ihmisiä tulee kuuntelemaan, kun järjestetään muutama konsertti vuodessa. Radiosoittolistat on vihonviimeinen niitti ollut tälle, se on ihan mahdotonta.

Eteenpäin tekevän mieli

Mistä tuli innostus jatko-opiskelemaan?

– Tosi hyvä kysymys! (naurua). Ajattelin sitä kyllä jo joskus aiemmin, mutta tuli voimakkaasti mieleen silloin kun valmistuin, että kun tästä yhdestä tutkinnosta pääsee, niin ei koskaan enää. Ehkä kuitenkin voimakas halu tehdä välillä jotain muuta kuin opettaa oli suurin syy – sellaisten breikkien hakeminen siitä opetustyöstä. Tuli tunne, ettei saa purskauttaa ulos joitakin asioita. Kun täyspäiväisesti opettaa, niin se on vaatimatonta mitä ehtii tehdä muuta. Kun sitten päätti hyödyntää tavallaan kaksi asiaa – irtiotot opetuksesta ja väylä itseilmaisulle – niin se on ollut erittäin hyvä ratkaisu. Enkä oikein usko, että olisin nykyisen kaltaista apurahaa saanut ilman jatko-opintoja.

Käsitykseni on, että kansanmusiikkia tuetaan melko hyvin?

– Tällä hetkellä kyllä. Koulutus on varmasti vaikuttanut siihen, taso on noussut, musiikki on saanut sitä kautta enemmän huomiota. Itseasiassa kansanmusiikki on kehittänyt viime vuosikymmenien aikana aivan uudenlaista musiiikkia, jota ei ole ennen kuultu. Keikkojen suhteen asia ei vaan ole balanssissa – yhteiskunnan ja säätiöiden taholta tuetaan, mutta esiintymispaikkoja ei ole. Tapahtuu myös sen kaltaista lokeroitumista, että taiteellisempi, konserttiolosuhteissa toteutettava musiikki saa huomiota, mutta niinkuin itseni kohdallakin on, että teen rinnalla myös toisenlaista, vaikka tanssimiseen soveltuvaa musiikkia, mutta se on näkymättömämpää. Kun muu ei ole esillä, saattaa sitten jopa leimautua ”apurahataiteilijaksi”, on vaan ”se hörhö, joka röhkii lavalla”.

Olet opinnoissasi tutustunut mittavasti vanhaan musiikkiin, mm. tehnyt tutustumismatkoja sukulaiskansojemme setukaisten ja mordvalaisten pariin. Mikä on suhteesi uuteen musiikkiin, mitä kuuntelet?

– Olen hyvin kiinnostunut poikkitaiteellisista performance-tyyppisistä yhdistelyistä – ääntä, musiikkia, liikettä. Eilen ostin Ismo Alangon uusimman levyn, ja tyttäreni kautta tulee uusinta popmusiikkia kyllä. Joku Shakirahan on mielettömän hieno laulaja, mielenkiintoisella etnisellä taustalla. Alangon kohdalla kiinnostaa kuunnella missä pisteessä hän on nyt, kun on seurannut hänen tekemisiään. Kaikenlaista kyllä kuuntelen, se kausittaisesti vaihtelee.

Entäs Björk?

– Kyllä, olen seurannut, ja on suosikkeja. Moni-ilmeisyytensä nimenomaan, mikä on säilynyt hänellä. Muista kotimaisista olen mielenkiinnolla kuunnellut Rajaton-lauluyhtyettä, ja Anna-Mari Kähärää arvostan suuresti, Zetaboo-yhtyettä Jarmo Saaren kanssa. Juuri tämä eri asioiden yhdistely on tärkeätä, musiikkihan on yhteistä.