Yhteiskuntamme on nähnyt tärkeäksi tukea julkisin varoin erinäisiä toimintoja. Kulttuurin alalla niitä on useita, ja ne ovat useimmiten sellaisia, jotka eivät itsenäisesti tulisikaan toimeen. Ja kun ne eivät kannattaisi, ne lakkaisivat – ainakin samassa mittakaavassa – olemasta. Tämänkaltaisten taloudellisesti kannattamattomien toimintojen ylläpitoa voidaan hyvällä syyllä pitää jopa yhtenä sivistysvaltion tunnuksena. Kaikkea ei voi, eikä ole syytäkään mitata rahassa. Mitä kannattamatonta ylläpidetään, ja miten sen arvo mitataan – se on kulloistenkin päättäjien päätettävissä. Sivistysvaltiossa valta kuitenkin on kansalla, se kannattaa aina pitää mielessä.

On myös pidettävä mielessä, että ylläpidettyjen toimintojen pääperiaatteena on antaa mahdollisuus. Mahdollisuuksia on oltava, jotta niistä voitaisiin valita. Moninaisuus on milteipä keskeisimmin käytetty sana, kun viimeaikoina on puhuttu maamme musiikkielämän tulevaisuudesta. Eri muodoissa ilmenevä, eri lähtökohdista kumpuava musiikki tarjoaa eri miljöissä esitettynä ja koettuna parhaimmillaan unohtumattomia elämyksiä, siitä meillä kaikilla toivottavasti on kokemuksia.

Tämän päivän moninaisessa tarjonnassa on muistettava lisäksi, että jopa pelkästään musiikin alueella pelataan runsaasti yhteismitattomilla esityksillä. Makuasiat ovat tietysti oma lukunsa, mutta on tunnettua, että maailmassa on esimerkiksi laulajia, jotka kiehtovat miljoonia kuulijoita, vaikkeivät muutamien mittareiden mukaan ole ”hyviä”, tai eivät edes ”osaa” laulaa. Ja toki toisinkin päin, eli jollakin ”osaavalla” ei ole menestystä nimeksikään.

Mutta takaisin moninaisuuteen. Vuonna 1993 voimaan tullut orkesterilaki (1992/730) kertoo lyhytsanaisesti, että ” …orkestereille myönnetään valtionosuutta…” ja että ”…saamisen edellytyksenä on, että orkesteri harjoittaa vakinaista ja säännöllistä toimintaa…”. Kyseisen lain piirissä on nippu orkestereita, joista valtaosa soittaa niinsanottua länsimaista taidemusiikkia, lievillä vaihteluilla toki. Ne ovat kooltaan eri kokoisia, ja soittavat vuodessa joitakin kymmeniä konsertteja kukin, jotkut jopa useita kymmeniä. Ne kaksi (2) muuta kuin länsimaista taidemusiikkia soittavaa orkesteria soittavat jazzia ja kansanmusiikkia. Nekin ovat kooltaan eri kokoisia. Laki ei määrittele sen paremmin orkesterin kokoa kuin sen ohjelmistoakaan.

Istuva kulttuuriministeri päätti nostaa lain piiriin lastenmusiikkiin keskittyvän ammattilaisorkesterin. Varsinkin perinteisen sinfoniaorkesteripiirin edustajien taholla on eleestä hermostuttu oikeuskanslerikyselyyn asti. Itse lakiakin on jo kuvattu sinfonia- ja kamariorkestereiden edistämiseen säädetyksi. Kyseisen lastenmusiikkiorkesterin toimintaa on kuvattu ”puuhasteluksi”, mikä osoittaa jo kohtuutonta arvostelukyvyn puutetta. Vajaan kahden vuoden aikana kyseisellä lastenmusiikkiorkesterilla on ollut esiintymisiä ympäri Suomea 360 ja yleisöä niissä useita kymmeniä tuhansia. On hämmästyttävää edelleen todeta, miten tosipaikan tullen pelätään valtarakenteen horjuvan, vaikka nyt esitetty muutos aiempaan henkilötyövuosien (tuen suuruuden peruste) suhteen onkin vain alle puoli (0,5) prosenttia. Sekään ei tunnu olevan oikeutettua. Voin vain kuvitella sitä raivoa mikä vallitsisi, jos kysymykseen olisi tullut jokin muu ei-klassinen kuin lastenmusiikkiorkesteri. Täytyy vain toivoa, että yhä useammat itseään arvostavat ammattilaisorkesterit tehostavat siltäkin osin toimintaansa, että täyttävät erilaisia anomuskaavakkeita, jotta päättäjillä on mistä valita. Ja toivottavasti päättäjien ja asiantuntijoiden joukkoon löytyy yhä enemmän niitä, jotka tuntevat myös muuta taidemusiikkia kuin länsimaista sellaista, ja tuntevat myös populaarimusiikkia, tietäen sen perinteen ja arvon. Ja toimivat tietämykseensä nojaten parhaansa mukaan, moninaisuutta vaalien.

Pekka Nissilä

Piirros: Vesa Huhtala