Viime aikoina on voinut lukea ja kuulla asioista, joista ollaan monta eri mieltä. Ehkä tärkein tässä on se pienoismylläkkä, joka syntyi, kun säveltaidetoimikunta myönsi puolivuotisen valtion taideapurahan sanoittajalle. Kukaan ei kai väittänyt, että SINIKKA SVÄRD ei olisi tarpeeksi ansiokas saamaan apurahaa, mutta eri mieltä oltiin siitä, olisiko apuraha pitänyt myöntää säveltaiteen vai kirjallisuuden potista. Minusta asia on päivänselvä. Sinikka ei ole (ainakaan tässä yhteydessä) kirjailija vaan nimenomaan sanoittaja. Ja sanoittajana hän on samanlainen lauluntekijä kuin säveltäjäkin. Ihan riippumatta siitä, onko sävellys vai sanoitus syntynyt ensin. Sinikka on ottanut ”siviilityöstään” vuoden virkavapaata ja saanut puolen vuoden apurahan taatakseen itselleen työrauhan uusien laulujen sanoitusten luomiseen. Tämä on minun hyvin perusteltu mielipiteeni.

Toinen asia on sitten taiteilijaeläke. Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke perustuu Valtioneuvoston päätökseen (joka voidaan koska tahansa Valtioneuvoston päätöksellä peruuttaa), jonka mukaan tämä eläke ei ole tarkoitettu taiteilijoiden huonon eläketurvan parantamiseen, vaan se on nimenomaan kunnianosoitus ”erittäin ansioituneille taiteilijoille” ja tärkein kriteeri on taiteelliset ansiot. Sen perusteella katsotaan myönnetäänkö tämä kunnianosoitus vai ei. Sen jälkeen katsotaan kyseisen taiteilijan tuloja ja sen mukaan määrätään, saako hän kokonaisen eläkkeen vai puolikkaan. Tässä asiassa on kyllä koko ajan ollut epäjohdonmukaisuutta. Kun minä esimerkiksi aikoinaan anoin ko. eläkettä, olin sekä säveltaidetoimikunnan että myös taiteen keskustoimikunnan listan yläpäässä, mutta senaikainen opetusministeri TYTTI ISOHOOKANA-ASUNMAA henkilökohtaisesti poisti minut listalta, koska minulla oli hänen mielestään liian suuret eläketulot. Samaan aikaan kuitenkin myönnettiin eläke joillekin omaa ammattiaan harjoittaville harrastajataiteilijoille, sekä myös eräälle kieltämättä ansioituneelle kuvataiteilijalle, joka tulojen puolesta pesi minut mennen tullen. (Olen nykyään hyvin tyytyväinen, että näin kävi. Minulla on suhteellisen hyvä eläke, tulen hyvin toimeen ja tuntisin huonoa omaatuntoa, jos olisin saanut rahaa, jota joku muu olisi kipeästi tarvinnut.) Kuten jo kävi selväksi, valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen ”päällepäsmäri” on taiteen keskustoimikunta ja mielestäni on ymmärrettävää, että ammattitaiteilija syrjäyttää sivutoimisen taiteilijan, olkoot tämä kuinka luova tahansa.

Tasa-arvo asialla

MARTTI HEIKKILÄ kirjoittaa edellisen Selvisin pääkirjoituksessa asiasta, jota hän katsoo tasa-arvon kannalta. Hän sanoi: ”Elvis ry:n (silloisen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y:n) jäseniksi sanoittajat hyväksyttiin vuonna 1966; Teoston jakosäännössä säveltäjät ja sanoittajat tulivat tasa-arvoisiksi 1998.” Hätäinen lukija voi saada sen käsityksen, ettei ELVIS olisi tehnyt yhtään mitään sanoittajien hyväksi kolmenkymmenen vuoden aikana. Kun sieluni silmin näen syyttävän sormen otsaani suunnattuna, minun on suorastaan pakko kommentoida juttua.

Kun vuonna 1954 perustettiin Suomen Elokuvasäveltäjät, yhdistys luotiin nimenomaan hoitamaan elokuvasäveltäjien asioita. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, että samoilla säveltäjillä oli myös pulmia, jotka eivät liittyneet elokuviin. Silloin vasta pitkin hampain ryhdyttiin ajamaan myös näitä asioita. Kun sittemmin sovittajat etsivät foorumia omien asioidensa hoitamiseen, teimme verettömän (ja ystävällisen) vallankaappauksen. Se meni helposti; olihan SES:n puheenjohtaja tunnettu sovittaja HARRY BERGSTRÖM ja muutkin jäsenet aikamoisia sovittajia. Idea siitä, että sanoittajat pitäisi saada saman katon alle, ei ollut alkuunkaan itsestäänselvä asia. Jotkut sanoittajat olivat liittyneet ELVISiin jo säveltäjinä ja kun halusimme liittyä pohjoismaiseen kattojärjestöön NRU:iin (nykyinen NPU), ehtona oli, että jäsenistöömme pitäisi kuulua myös tekstintekijöitä. Muissa maissa he olivat suorastaan niskan päällä; tarkoittihan lyhenne NRU Nordisk Revy Union. Emme me kauaa kakistelleet, vaan ryhdyimme valmistelemaan sääntömuutosta voidaksemme ottaa sanoittajat mukaan nimenomaan sanoittajan ominaisuudessa. Huvittavana yksityiskohtana voidaan mainita, että jo 1965 ELVIS lähetti minun allekirjoittaman kirjeen Teostolle, jossa vaadittiin Teostoa hyväksymään myös sanoittajia jäseniksi. Samassa kirjeessä vaadin myös, että Teosto muuttaisi sääntöjä siten, että vararahasto (nykyiset kansalliset varat) nostettaisiin 3%:sta 10%:iin. Tämä myös MIKKO HEINIÖLLE tiedoksi. Tämän kirjeen perusteella myös Teosto muutti vuonna 1969 sääntönsä, joiden mukaan sanoittajat pääsivät jäseniksi. Sanoittajat saivat myös edustajaksekseen KARI TUOMISAAREN johtokuntaan. Tämä kaikki tapahtui ELVISin painostuksesta. Muutenkin hoidimme monia sanoittajien asioita kuntoon; mm. tariffisopimukset Yleisradion ja Musiikkikustantajien kanssa.

Voihan itku!

Tärkeä asia, jonka ELVIS hoiti sanoittajien puolesta oli kuuluisa tapaus ”Itkevä huilu”. Kun vuonna 1974 laki muuttui ja sanoittajat saivat samat oikeudet kuin säveltäjät, sekä kustantajat että Teosto nukkuivat Ruususen unta. Ei tapahtunut mitään, ennenkuin yritin kustantaa kahta MERIKANNON laulun sovitusta. Merikannon suoja-aika oli jo umpeutunut ja minä sovittajana astuin hänen tilalleen kustannussopimuksen osapuolena. Teosto ilmoitti, että teokset olisivat kustannettuja tekstin kautta. Tämä oli vuonna 1985 ja siitä lähtien olen tapellut asian puolesta. 1997 pääsin vihdoin läpi ja Teoston vuosikokous päätti, että saadakseen sanoittajan kustannusoikeuskorvaukset, kustantajalla on oltava sopimus sanoittajan kanssa ja korvaukset maksetaan ainoastaan siltä osin kun sopimus on voimassa, eikä esimerkiksi vapaasta tekijästä. Siis päätettiin toimia lain mukaan. Luulin kaiken olevan reilassa, mutta vasta hiljattain huomasin, että Teoston johtokunta oli vuonna 1997 lieventänyt (vesittänyt) vuosikokouksen päätöksen vaatimalla, että sanoittajan olisi oltava aktiivinen niiden teosten kohdalla, jotka oli rekisteröity ennen 1991. Siis vuosikokouksen päätös käännettiin nurin. Ei sen, joka haluaa rahaa pitänytkään todistaa, että rahat kuuluvat sopimuksen mukaan hänelle, vaan sanoittajan, joka ei halunnut, että hänen rahansa vietäisiin perusteettomasti, pitäisi ilmoittaa siitä Teostolle.

Kysymykseni on nyt: Onko tasa-arvoista, että säveltäjä saa rahansa ilman muuta, mutta sanoittajan olisi todistettava, että rahat kuuluvat hänelle? Minusta tämä on omituinen tasa-arvonäkemys. Asia on noussut uudelleen esille ja ihmettelen kuinka monta tyhmää vastausta saan vielä Teostolta ja kustantajilta.

Kuka on suurin ja kaunein?

Tasa-arvoisuuden nimissä on taas tullut esille ajatus siitä, että Teoston puheenjohtaja voisi olla myös sanoittaja tai kustantaja. Mutta tämä ei käy, koska se ei kertakaikkiaan käy. Teoston nimi on Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry. Teoston jäseneksi voidaan hyväksyä ”1. säveltäjä tai sovittaja, jonka voidaan todeta tekevän luovaa sävellys- tai sovitustyötä. 2. sanoittaja tai kirjailija, jolla on sävelteokseen liittyvä kirjallinen tekijänoikeus ja jonka voidaan todeta tekevän luovaa kirjallista työtä. 3. kustantaja, jonka voidaan todeta jatkuvasti harjoittavan musiikin kustannustoimintaa.”

Toisin sanoen, sekä sanoittaja että kustantaja tarvitsevat (jos sen haluaa sanoa mahdollisimman rumasti) aina säveltäjän astinlaudaksi päästäkseen käenpojaksi pesään. Tämän takia ei sanoittaja eikä kustantaja voi olla samanarvoinen säveltäjän kanssa. Miten tämä vaikuttaa jakosääntöön on taas ihan eri tarina, ja on taas ihan eri messun arvoinen.

toteaa

Arthur Fuhrmann

PS 1 Voin ihan hyvin kuvitella, että sanoittaja olisi ELVISin puheenjohtaja.

PS 2 Panovirhepaholainen kävi edellisessä Selviksessä. Arthurlandista oli pudonnut yksi rivi pois. Yritin sanoa, että sananvapaudesta puhuvat eniten ne, jotka haluavat käyttää sitä väärin. Enkä toivonut Jeesuksen ilmestyvän toteamaan temppelin pöytiä, vaan kaatamaan ne, samoin kun hän kuulemma joskus aikoinaan teki. Ja valssin Yli aaltojen säveltäjän etunimi on tietenkin JUVENTINO eikä Javentino.

---

teksti: Arthur Fuhrmann