”Laulaja-lauluntekijälle kiehtovia kysymyksiä ovat
ikääntyminen ja elämänkokemuksen rikastuminen.
Jos kirjoittaisin yhä teinirakkaudesta, olisin
erityisterapian tarpeessa”, Kuustonen pohdiskelee.

Kuustonen nimitettiin samana vuonna YK:n hyväntahdon lähettilääksi – muuten ensimmäisenä suomalaisena. Levyjen ilmestymistahti alkoi hieman laantua. Viimeisin albumi Musta ilmestyi vuonna 2003.

Mistä johtuu lauluntekijä Mikko Kuustosen suhteellisen hiljainen meno viime vuosina?

– Siihen on yksi selkeä syy. Koen, että tein 1990-luvulla lauluntekijänä hieman liikaa. Olen ihmisenä vaarallinen yhdistelmä: nimittäin pataan pudonnut romantikko ja suupaltti. Tästä seurasi se, että rima oli jossain vaiheessa hieman kateissa. Nyt en ole halunnut hosua, vaan olen tehnyt tietoisesti vähemmän ja odottanut, että elämänkokemus ehtisi kiteytyä enemmän. Laulaja-lauluntekijän hommassa kiehtovimpia kysymyksiä ovat ikääntyminen ja elämänkokemuksen rikastuminen. Haluan nähdä mihin ne vievät. Olennaiselta tuntuu myös etsiä tämän nopean ajan ja informaatiotulvan keskellä asioita, jotka kypsyvät hitaasti.

Näkyykö riman katoaminen mielestäsi joissakin vanhoissa levyissäsi?

– Minusta se näkyy tekstipuolella 90-luvun puolivälin jälkeen. Siellä oli tekstillisesti pari epävarmempaa ja epätasaisempaa levyä, Seepran varjo ja Siksak. Niiden juju on enemmän soitossa, Heikki Silvennoisen bändissä, jonka kanssa on ilo soittaa.

Mainitsit ikääntymisen. Toiset lauluntekijät, kuten vaikkapa Tom Waits ja Tuomari Nurmio, ovat vanhentuneet arvokkaasti ja muuttuneet entistä karismaattisemmiksi. Toisilta se ei onnistu, ja nuoruuteensa takertujat ovat pelkästään traagisia. Minkälaisia kysymyksiä ikä on sinussa herättänyt lauluntekijän perspektiivistä?

– Waits ja Nurmio onkin hyvä pari. Otan yhden käytännöllisen esimerkin. Ilman, että kokisin olevani dramaattinen tai hakevani jotenkin uutta näkökulmaa, huomaan, että viime vuosina minulle on ollut luontevaa pohtia aika paljon kuolemaa. Näen entistä olennaisempana sen, että elämästä iloitseminen ja yksinkertaisen arjen hyväksyminen on sidottu katoavaisuuteen. Vanhetessaan tulee menettäneeksi enemmän ihmisiä läheltään, kuolema tulee sitäkin kautta mukaan. Viimeisimmällä albumilla oli esimerkiksi biisi Pysy lujana nyt, joka on minusta tekstiltään ehkä levyn olennaisin juttu. Tällaiset aiheet ovat nykyään lauluntekemisen syynä – ja jos kirjoittaisin yhä teinirakkaudesta, olisin erityisterapian tarpeessa.

Kuinka paljon vanheneminen on muuttanut suhdettasi vanhoihin biiseihin? Onko siellä materiaalia, joka ei enää tunnu tutulta?

– On toki, ja minusta niin pitääkin olla. Tämä pätee varsinkin varhaisiin gospel-levytyksiin, jotka ovat puhtaasti yhden asian viestittämistä. Ne laulut ovat olleet työkaluja. Niillä on haluttu vaikuttaa. Niiden olennaisin pointti on se, että niiden tekijä on selvästi ajatellut olevansa oikeassa. Osaan kyllä suhteuttaa ne elämäntilanteeseen, jossa ne on tehty ja allekirjoitan ne sitä kautta. Joku on sanonut, että kirjailijan tärkein työkalu on roskakori – siksi ei pidä myöskään kavahtaa vieraantumista.

Kaivoskylästä Pro Fideen

Suupaltiksi itseään nimittävä Kuustonen on kotoisin savolaisesta kaivoskylästä. Hänen vanhempansa tosin muuttivat sinne Varsinais-Suomesta, mistä seurasi mielenkiintoinen kielellinen yhdistelmä. Kotona ei puhuttu savoa, ympäristössä kyllä. Koti ei ollut Kuustosen mukaan varsinainen kulttuurikoti, mutta kulttuuriharrastuksia kyllä tuettiin.

Mistä syntyi innostuksesi musiikkiin?

– Siellä syrjäisessä kaivoskylässä meillä ei ollut levysoitinta. Oli vain veivattava grammari ja siinä kaksi kiekkoa: Hiski Salomaan ja Annikki Tähden. Niistä se ei syntynyt, vaan putkiradion ja Radio Luxemburgin kautta. Innostuin lauluista ja opin jossain vaiheessa soittamaan vähän kitaraa. Ensimmäinen tonttini oli triossa kitaristina. Soitettiin Simon & Garfunkelia, Cat Stevensiä ja vähän Dylania. Jos mietin ihan tärkeimpiä asioita, niin varmaan innostuin tarinoista. Esimerkiksi Paul Simonin biisi Duncan kiehtoi, kun se kertoi niin selvästi yhden stoorin.

Miten omat laulut sitten alkoivat syntyä?

– Äitini kuoli syöpään, kun olin kuusitoista. Kävin sen jälkeen kovan kristillisen murroksen. Ajattelin, että siinä olisi jälleennäkemisen toivo. Kirjoitin siitä, tai tarkemmin ilmaistuna aloin vain pyörittää sanoja, etsiä lohtua. Olin kaivoksen jätealueella töissä ja tein ensimmäisen lauluni siellä. Ajatusten jäsentäminen oli koululaisen terapiaa ja helpotti ikävää.

Taustalla ei siis ollut esiintymisen halu?

– Ei. En ajatellut itseäni laulajana ollenkaan. Laulaminen lähti siitä, kun meillä oli koulubändin harjoitukset eikä kukaan muu suostunut laulamaan. Minulla ei ollut sitä unelmaa, johon kuuluu peilin edessä poseeraaminen. Mutta aloittaessani koulubändissä laulaminen tuntui kuitenkin asialta, josta innostuin kovasti ja halusin oppia lisää.

Mitä kautta sitten päädyit isommille lavoille?

– Asuin Oravikoski-nimisessä kaivoskylässä sydän-Savossa. Siellä ei juuri bändivilskettä ollut. Pro Fide oli ainoa bändi, joka kävi meidän koulussamme. Se oli ammattitaitoisin bändi, jonka olin nähnyt – ja se oli siihen aikaan tosiaan hyvä. Sitä veti silloin Juha Kela, Anssi Kelan faija. No, me tehtiin sen oman koulubändin kanssa demo ja saatiin studio käyttöön eräältä kustantamolta. Demon piti olla vain muisto, mutta meille ylättäen tarjottiinkin levytyssopimusta. En tiennyt levynteosta mitään, joten menin pyytämään apua Pro Fiden kundeilta. Tästä seurasi se, että minua pyydettiin vähän ajan kuluttua Pro Fideen.

Miltä Pro Fide -aikasi tuntuu nykyperspektiivistä katsottuna?

– Tulin pystymetsästä ja täydellisenä ummikkona ammattibändiin. Se oli häkellyttävä kokemus 19-vuotiaana. Pro Fide toimi hyvänä ammattikouluna, jo ihan senkin takia, että keikkaa tehtiin parhaimmillaan kolmen, neljän esityksen päivätahdilla. Koulukeikkoja oli paljon, joten opin tulemaan toimeen erilaisten yleisöjen kanssa. Hankaluutena oli se, että bändin piti toteuttaa tiettyä tehtävää. Sisältö oli tarkkaan rajattu. Minulta alkoi syntyä yhä enemmän lauluja, jotka eivät kelvanneet siihen sapluunaan.

Q.Stone ja Kuustonen

Mikko Kuustonen oli liittynyt Pro Fideen vuonna 1979, mutta 80-luvun lopussa oli aika tehdä jotakin muuta. Syntyi Q.Stone-yhtye, joka piti omaa klubia (myös televisiossa), kierteli ulkomailla ja menestyi omassa viitekehyksessään hyvin.

Miten Q.Stone oikein syntyi?

– Innostuin bluesista, aloin tutkia sitä enemmän ja treenata vähän blues-harppua. Mutta varsinaisesti Q.Stone lähti siitä, kun tutustuin Heikki Silvennoiseen ja Löytyn veljeksiin. Me teimme yhdessä jotain pientä niin kuin koeponnistuksena. Innostuimme siitä kovasti. Ironista ajatella, että löysin soittamisen ilon juuri bluesista, joka on aika synkkää musiikkia. Minulla oli myös halu tehdä englanninkielisiä ja hyvin yksinkertaisia tekstejä. Se oli kuin paluu lähtöruutuun.

Heikki Silvennoinen on sittemmin ollut mukana myös soololevyilläsi. Minkälainen merkitys hänellä kaikkiaan on urallesi?

– Heikki on minusta blues-kitaristina aivan ylitse muiden. Lisäksi hän on ollut persoonana hyvin vaikuttava. Olen nähnyt Heikin huonot ja hyvät kaudet. Minusta Heikki soittaa nykyään aina vain hienommin. Minulla on paljon sellaisia lauluja, joista olen heti ajatellut, ettei niitä oikein voisi tehdä muuten kuin Hessun kanssa.

Q.Stone teki paljon keikkaa ja sillä oli aika hyvä profiili. Mihin se loppui?

– Sen loppuminen oli luultavasti oma syyni. Tein Musta jalokivi -soololevyn ja itse asiassa vielä Abrakadabra-levyn ollessani Q.Stonessa. Aika ei riittänyt molempiin. Tein Musta jalokivi -levyn paineettomasti ja ikään kuin välityönä, kun kerran oli syntynyt suomenkielisiä lauluja. Siitä tulikin menestys, mistä seurasi hankaluuksia. Ihmiset alkoivat toivoa Q.Stonen keikoilla suomenkielistä ohjelmistoa ja hahmoni alkoi irrota mediassa Q.Stonesta, mikä tietysti vaikutti bändin kemioihin.

Soolourasi lähti tosiaan komeasti käyntiin. Minkälaiset asiat tai hetket ovat sinusta olleet tähän mennessä onnistuneimpia?

– Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokaisella levyllä on niitä onnistuneita, hienoja hetkiä. Musta jalokivi oli erityistapaus siksi, ettei ollut mitään odotuksia. Se vain syntyi. Mielenkiintoista on se, että siitä on jäänyt ylivoimaisesti eniten biisejä elämään. Siellä on Kaktusviinaa, Enkelit lentää sun uniin, Taivas varjele… Siitä levystä lähti myös yhteistyö Esa Kaartamon kanssa.

Kaartamo on Silvennoisen ohella mukana monella levyllä ja ilmeisen tärkeä vaikuttaja?

– Kyllä. Esa on opettanut lauluntekemisestä valtavasti. Me olemme kirjoittaneet aika paljon yhdessäkin. Esalla on ollut erittäin hyvä silmä siihen, miten yksinkertaisesta laulusta saa mahdollisimman paljon irti. Häntä on eniten kiittäminen siitä, että levyillä on musiikillisesti kiinnostavia ja monipuolisia juttuja.

Laulu vaikuttaa tavallaan

Kuustosen vahva gospel-tausta kuuluu hänen soolotuotannossaankin. Teksteissä puhutaan enkeleistä, sielusta, vapahtamisesta ja niin edelleen. Kuustonen kertoo, ettei hän lähtenyt gospel-piireistä ovet paukkuen. Hänelle tuli vain ongelmia fundamentalistisen asenteen kanssa.

Minä kuulen uusissakin lauluissa selvän, mutta alleviivaamattoman gospel-sävyn. Voiko viimeaikaisia tekstejäsi sinusta kuunnella ja tulkita hengellisestä näkökulmasta?

– Voi. Ja olen ajatellut lauluja kirjoittaessani paljon elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Ero on siinä, että uudempia lauluja ei ole tehty täyttämään mitään tiettyä julistuksellista tehtävää. Olen nuorempana opiskellut vuositolkulla Raamattua ja vaikken sitä enää aktiivisesti tutkikaan, se on kuitenkin jättänyt jälkensä kieleen ja ajatteluun.

Miten sitten kuvailisit itseäni säveltäjänä?

– Teen erittäin yksinkertaisia sävellyksiä. Olen tiukasti kiinni laulaja-lauluntekijäperinteessä enkä pääse siitä mitenkään irti. Näin ollen pointti on aika vahvasti teksteissä. Tai tarkemmin tekstissä ja tunnelmassa, näissä kahdessa. Minun biisinihän ovat sellaisia, että niiden musiikillinen kiinnostavuus on jossain ihan muussa kuin minussa, yleensä soitossa ja sovituksissa. Hyvä bändi saa luotua hyvän tunnelman yksinkertaiseen sävellykseen.

Oletko koskaan halunnut pitäytyä siinä aivan yksikertaisessa?

– No, jos tuotannostani puuttuu jotain ihan selvästi, niin se on se mies ja kitara -pohjalta tehty albumi. Valon valtakunta on akustinen levy, mutta siellä on niin paljon akustista kamaa, että se kuulostaa bändilevyltä.

Miten kehitysyhteistyöprojektit ja YK:n hyvän tahdon lähettiläänä toimiminen vaikuttavat lauluntekemiseen? Kuuntelin ihan sillä korvalla levyjäsi ja oikeastaan hämmästyin, kun sieltä löytyi vain yksi avoimesti poliittinen laulu: Taivas varjele.

– Alussa puhuttiin siitä, että olen ollut lauluntekijänä hiljaisempi. Yhtenä pääsyynä ovat tietenkin nämä kehitysyhteistyöjutut. Olen kokenut ne tärkeiksi, myös lauluntekemisen kannalta. Mutta minä en tee poliittisia tai erityisen kantaaottavia lauluja, vaikka niin tunnutaan monesti ajattelevan. Se on vain mielikuva, ja se syntyy siitä, että minä puhun niistä asioista muualla. En halua julistaa tai selittää lauluissa. Laulun voima on jossain muussa, se menee emotionaaliselle tasolle eikä sen koskaan pitäisi olla luento. Laulu jatkaa siitä, mihin selitykset loppuvat.