Lehti tunnetaan myös jalkapallointoilijana. Hän oli tohkeissaan, kun kuuli maajoukkuefutari Aki Riihilahden pitävän hänen yhtyeestään. Viime aikoina hän on joutunut kärvistelemään, kun suosikkijoukkue Manchester City rämpii pelottavan alhaalla Englannin valioliigassa.

Jos aloitetaan alusta, niin miten sinusta tuli lauluntekijä?

– Jalkapallotaidot eivät riittäneet hurmaamaan tyttöjä, joten piti tarttua kitaraan. Kyllä sen tietää, mitkä ovat orastavaa murrosikää elävän pojan perimmäiset motiivit. Mimmit tykkäsivät urheilijoista ja kitaranrämpyttäjistä, ja mulle se kitaranrämpyttäminen osui luontevammin.

Yrititkö myös urheilua tosissasi?

– Yritin, yritin. Kyllä sen äkkiä oivalsi, että lahjat eivät riitä. Taidot olivat jossain siellä keskikastin paikkeilla, jopa siitä vähän alaspäin. Pärjäsin kyllä jos tein helvetisti töitä, mutta samassa ikäluokassa oli porukkaa, jota katsomalla näki heti, miten suuri se taitoero oli. Sitten rupesin rämpyttämään kitaraa, vaikka totta kai jalkapallo ja musiikki kulkivat vielä pitkään rinnakkain. Kun olin parikymppinen, multa hajosi polvi, ja se oli viimeinen niitti urheilu-unelmille.

Missä vaiheessa alkoi näyttää siltä, että soittamisesta tulee jotakin, kenties jopa ammatti?

– Siihen meni pitkään. Enkä mä pidä sitä varsinaisena ammattina vieläkään. Tuntuu tuskalliselta kirjoittaa veroilmoitukseen ”muusikko”, kun en koe itseäni muusikoksi. ”Laulunkirjoittaja/kertoja” olisi oikeampi titteli, mutta se ei varmaan mene nimikkeenä läpi. Ensimmäinen levy ilmestyi 1991, ja varmaan jossain kolmannen levyn kohdalla oivalsin, että on fiksumpaa jättää päivätyöt.

Miten niin sanottu taiteilijaelämä lähti sujumaan?

– Kyllä sitä sai opetella. Palkka alkoi tulla epäsäännöllisesti, ja kun olin höveli rahan kanssa, siitä seurasi kaikenlaista. Kesti aika kauan ymmärtää, että jos Teosto-korvaukset tulevat kesällä, niillä täytyy maksaa ruoka vielä jouluna. Kyllä sen oppii, kantapään kautta.

Onko muuten tässä asiassa tapahtunut sinusta ammattitaidon kasvua? Suurten ikäluokkien viihdetaiteilijoille on tunnetusti tapahtunut verokonkursseja ja heillä on ollut muutenkin vaikeuksia, mutta samanlaisista sotkuista ei ole enää näkynyt uutisia.

– Onhan se tilanne muuttunut ihan selvästi. Mä varmaan elin jonkinlaista murrosvaihetta, sillä muistan hyvin, että kun bändi siirtyi EMI:n leipiin, mulle kerrottiin ihan suoraan, että kannattaa katsoa eteensä. Kyllä mä mokailinkin, mutten sentään joutunut mitenkään hirveään kuseen. Aikaisemmin oli sitä, että artisti saa äkkiä hirveästi palkkaa eikä ymmärrä muuttaa veroprosenttiaan tai hoitaa veroasioitaan ammattilaisen kanssa. Sillä menolla sai haalittua hirveät mätkyt ja velat.

Mattopiiskaa peilin edessä

Sir Elwoodin tuorein albumi on nimeltään 18. tammikuuta, ja se ilmestyi nimestään huolimatta 19. syyskuuta. Vuosi oli 2003. Levy on sikäli tyypillinen, että Lehti kirjoittaa paljon vähäosaisista, jopa suorastaan osattomista, niistä joita elämä on kolhinut tai repinyt rikki. Levy on myös sikäli poikkeuksellinen, että se päättyy suureen tyytyväisyyden tunteeseen. Suoraan itsestään Lehti ei juuri tunnu kertovan, kuten ei tuotannossaan yleensä, vaikka monen laulun päähenkilönä on yksi ihminen.

Kuuntelin biisejäsi sillä korvalla, että mikä niistä olisi erityisen omaelämäkerrallinen. Tuntui ilmeiseltä, että varmaan Kannelmäki -68 voisi olla lähellä sinun tarinaasi, muista biiseistä sen hahmottaminen oli aika vaikeaa. Miten paljon Kannelmäki-laulu menee sinun elämäsi kanssa yhteen?

-Se on ihan suoraan omaa tarinaa. Sitähän se oli, mattopiiskaa hangattiin peilin edessä ja mietittiin, tykkäisikö naapurintyttö siitä. Ajatus mattopiiskaan tarttumisesta tuli varmaan Rautavaarasta, hän on suurin innoittaja. Se kolahti aivan perkeleen kovaa. Siinä oli jotain. The Beatles oli toinen. Nämä kaksi tulivat jo lapsuudessa. Kuuntelin aika nassikkana Abbey Roadia, joka oli kyllä sen ikäiselle pennulle melkoista progea. Tietysti muitakin nimiä oli, mutta joka kerta kun mietin, ketkä ovat vaikuttaneet, Rautavaara ja Beatles tulevat ensimmäisenä mieleen.

Elwood-tuotannon perusteella Tom Waits on myös tärkeä nimi, mutta hän tuli ilmeisesti myöhemmin.

– Kyllä. Waitsin ensimmäinen levy ilmestyi 1972, ja mä sain sen varmaan joskus -79 tai -80, parikymppisenä kollina. Sitä ennen oli tietysti tullut kuunneltua Dylania ja tällaista, mutta Waits oli ensimmäinen, joka kolahti varsinaisena tarinankertojana. Ne ensimmäisen levyn biisithän ovat ihan selkeitä tarinoita, kuin elokuvia.

Jos olet kerran ollut parikymppinen siinä 70-luvun lopulla, on pakko kysyä, miten reagoit aikoinasi punk-ilmiöön. Se ei ainakaan Elwood-musiikista kuulu.

– Soitin kyllä punkbändissä. Meillä oli The Roots -niminen bändi. Tai sen koko nimi oli The Sensitive Sound And Roots Of Rock’n’Roll, mutta ei se oikein punkbändin nimenä toiminut… Kyllähän Sex Pistolsit ja Clashit oli siihen aikaan kovaa kamaa, mutta me soitettiin myös jotain Elvis Costelloa ja Joe Jacksonia. Se oli hauskaa aikaa, mäkin soitin sähkökitaraa! Punkin mukana oli tullut ajatus, ettei tarvitse osata soittaa, ja se oli tietysti sen ikäisille kavereille helpotus.

Kuinka pitkään jouduit opiskelemaan biisin tekoa? Jäikö ensimmäistä levyä edeltävälle ajalle paljon biisejä, joita ei ole koskaan kuultu missään?

– Kyllä sinne jäi paljon. Mä olen ollut aina siinä mielessä laiska, että jos biisi ei ala toimia, mä herkästi pistän sen syrjään. Se jää kasetille. Olen säilyttänyt kaikki ne kasetit, niitä on pari pahvilaatikollista ja pari muovikassia. Olen ajatellut että jonain päivänä kuuntelen ainakin jotain niistä. Tai olen joskus kuunnellutkin, ja aika hirveitähän ne on. On siellä myös vilpitöntä tavaraa, joka on tehty sydämellä.

Oletko myöhempinä aikoina tullut kaivaneeksi arkistoista jotakin ihan levylle asti?

– Itse asiassa meidän viimeisimmän levyn biisi Bussi 17 löytyi sieltä. Lähdin pari vuotta sitten hoitamaan Forssaan asioita ja otin laatikosta sattumanvaraisesti neljä kasettia autoon. Sieltä löytyi yllättäen tuollainen biisi, joka jäikin pyörimään päässä. Mutta tämä on se suhde: neljä tunnin kasettia ja yksi oikea biisi. Paljon siinä sai punastellakin kun niitä nauhoja kuunteli.

Hidas ja itsekäs mies

Sir Elwoodin hiljaisten värien profiili on aika harvinainen. Bändi pystyy soittamaan rokkiklubeilla ja -festareilla, koska siltä löytyy myös sentyyppistä materiaalia. Toisaalta se ei ole aivan omimmillaan rokkiympäristössä, koska tuotannon yleislinja ei ole erityisen bailuhenkinen. Niinpä orkesteri kykenee soittamaan rokkiklubien lisäksi monessa sellaisessakin paikassa, mihin tavallisempaa rokkibändiä ei voi kuvitella.

Kannelmäki ’68 -biisissä lauletaan: ”peilin luona pieni poika seisoi / harjanvartta kuin kitaraa rämpytti / raukka riemusta sekaisin”. Minkälaisissa tilanteissa tämä sama riemu on toistunut niin, että sinulla on ollut oikea yleisö edessä? Mitä tulee mieleen?

– Ensimmäinen Tavastian keikka. Se on helsinkiläispojalle kova juttu. Ensimmäinen keikka Ruisrockissa. Oli pyöritty siellä mudassa monta kertaa bändejä katsomassa. Kyllä oli hienoa päästä toiselle puolelle, esiintymään. Sitten on ne kaksi spesiaalitapausta: kesäyön keikka Turun tuomiokirkossa ja Kansallisteatterissa heitetty keikka. Kaikki liittyvät tilanteisiin, joissa on aikaisemmin ollut yleisönä ja ajatellut, että jospa jonakin päivänä…

Lauluissasi käsitellään paljon elämän kolhimia ihmisiä. Sävy on usein tumma, monesti liikutaan laitakaduilla ja niin edelleen. Mistä tämä on peräisin? Omilta idoleiltako kenties?

– Kyllä se näkökulma tulee varmaan paljolti omilta suosikeilta. Noiden aiheiden käsitteleminen on myös tuntunut hirveän luontaiselta. Varsinkin nuorena poikana tuli ryvettyä kurjuuden tunnelmissa, mutta se on luojan kiitos hävinnyt. Varmaan pohjimmiltaan on kyse siitä, että biisejä täytyy tehdä sellaisista asioista, jotka liikuttavat, ja nuo asiat ovat liikuttaneet mua. En ole kirjoittanut paljonkaan hauskoja tekstejä, mutta se ei tarkoita, ettenkö osaisi olla hauska tai iloinen. Ilo harvoin inspiroi lauluntekoon. Kun yrittää kuvata iloa, siitä tulee helposti latteata.

Minkälaisena biisintekijänä pidät itseäsi? Hitaana, nopeana, harkitsevana, spontaanina…

– Mä olen hidas. Ja teen biisejä helvetin tosissani, levyt ja biisit ovat kuin omia lapsia. Ja olen niiden kanssa pirun itsekäs. En halua tehdä biisejä muille. Varmaan se johtuu siitä, että kun biisejä syntyy vähän, ne täytyy käyttää itse. Tai mä olen kerran tehnyt yhteen teatteriesitykseen kappaleita tilauksesta, ja se yllätti siinä mielessä, että omat pohdinnat eivät ehtineet häiritä. Piti vain tehdä johonkin tiettyn kohtaan sopiva juttu. Se onnistui aika hyvin.

Minkälaistä biisintekemisesi yleensä on? Teetkö lauluja koko ajan vai periodiluonteisesti?

– Kun aletaan tehdä levyä, istun työhuoneella joka päivä. Uskon siihen, että nekin illat kun ei synny mitään, ovat tarpeellisia. Seuraavana iltana voi syntyä. Olen iltatyöläinen, menen työhuoneelle joskus kahdeksan-yhdeksän aikaan illalla ja teen niin pitkään kuin jaksan, eli neljä, ehkä viisi tuntia. Olen juuri ollut lomalla, eikä työhuoneella ole tullut käytyä yhtään. Varmaan tekemiseen tarvitaan deadline. Kun se on olemassa, iskee työvaihde päälle.

Mikä on biisinteon vaiheista tyydyttävin? Idea, toteutus, esiintyminen, levyttäminen…

– Kaikkein komeinta on se hetki, kun biisi on valmis. Se hetki kun viimeinen palanen loksahtaa kohdalleen ja huomaa, että biisi on siinä. Oman olemisen oikeutus tulee siinä pienessä hetkessä. Tietää miksi on olemassa. Mutta se on vain lyhyt välähdys, ei siihen voi jäädä vellomaan vaan pitää mennä eteenpäin. Tehdä seuraava biisi. Toinen hieno hetki on se, kun kuulee studiossa, että bändin soitto on tarttunut nauhalle hienosti, siinä on se magia mitä on tavoiteltu. Se ei todellakaan ole pelkästään hyvin soittamista vaan sitä, että se vaikeasti tavoitettava taika on mukana. Ikinä ei tiedä, milloin se toimii ja milloin ei. Hyvältä tuntunut otto voi kuulostaa nauhalla laimealta ja toisinpäin.

Fittumaisen faikea F

Vaikka Lehti tekee kaikki Elwood-sanoitukset ja suuren osan biiseistä, hän ei ole soittajana erityisen voimakkaasti läsnä. Mies ei pidä itseään kovin pätevänä soittomiehenä; ehkä tämä on osasyy siihen, miksi ”muusikko”-sanan kirjoittaminen veroilmoitukseen tuntuu vaikealta.

Sinä teet suurimman osan Elwoodien biiseistä, muttet soita niissä paljoakaan. Missä muodossa oikein viet biisit bändille?

– Ihan mies ja kitara -rämpytyksinä. On helvetinmoinen rikkaus lauluntekijälle, että ympärillä on lahjakasta ryhmää, joka pystyy kehittämään raakileita eri tavoilla. Ajatellaan vaikka Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä -biisiä. Siinä on vain kaksi sointua, niitä se hankaa koko ajan. Voit kuvitella että se oli mies ja kitara -pohjalta vähän tylsä, mutta niin vain bändi herätti sen eloon. Monesti tulee bändin kanssa ylpeä olo, kun katselee ympärilleen: jumalauta, siitä mun rämpytyksestä kasvoikin tällainen monivärinen kukka.

Millä tavalla sävellysmetodisi on vuosien kuluessa muuttunut?

– Ei se ole muuttunut paljoakaan. Luulen että teen nyt biisejä aika samalla tavalla kuin silloin nuorena kollina niitä punklauluja. Lähden hakemaan sitä perusideaa jostain pienestä asiasta – melodiakulusta, sointukierrosta.

Onko kokemus muuttanut säveltämisen ja ylipäänsä lauluntekemisen helpommaksi vai vaikeammaksi?

– Vaikeammaksi. Isoin tuska liittyy siihen, ettei haluaisi toistaa itseään. Se varmaan vaivaa aika monia. Välillä tulee ajateltua, että ei helvetti, tämäkin juttu on tullut jo tehtyä. Aika kuitenkin toimii tavallaan edukseni: katselen maailmaa nykyään eri tavalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, ja sitä kautta tulee uusia näkökulmia asioihin, vaikka biisintekometodi olisi sama. Mihinkään ei kyllä pääse siitä, että kahdeksan levyn jälkeen on jo tullut sanottua aika monta asiaa, eikä niitä voi sanoa toista kertaa.

Viimeinen kysymys. Kannelmäki ’68 -biisissä kuvaat nuorta poikaa, joka keksii musiikin ja ”kolme kipeää sointua”. Jos mietit itseäsi ja ihanteitasi, niin mitkä ne soinnut ovat?

– C, F ja G. Anttilasta tilattiin venäläinen kitara, jossa kielet olivat todella korkealla. Sormenpäät eivät olleet vielä karaistuneet, ja soittamisen vimma oli niin kova, että sormenpäihin piti lopulta laittaa laastaria. Eli ne oli tosiaan kipeitä sointuja. Niillä myös pärjää hyvin, Dylaninkin biisejä voi soittaa jo lukemattomia. F oli vaikein. Barrena sitä ei saanut soimaan puhtaasti. C:ssä ja G:ssä oli niin paljon vapaita kieliä, että ne jotenkin taittuivat, mutta se F. Huh.