Elvis akatemiassa

Rytmimusiikin koulutus ja tutkimus tuo uusia valttikortteja

Yhdistyksemme 50-vuotisseminaari pidettiin 28. lokakuuta Sibelius- Akatemian kamarimusiikkisalissa. Se kokosi runsaan joukon musiikkialan tutkijoita, ammattilaisia ja vaikuttajia. Yleisotsikkona oli ”Elvis akatemiassa” ja alaotsikkona ”Suomalaisen populaarimusiikin säveltämisen, sanoittamisen ja sovittamisen akateeminen kolutus ja tutkimus”.

Kaavamainen taide-viihde – jako on aikansa elänyt

Ensimmäisen luennon piti populaarimusiikin professori Vesa Kurkela. Populaarimusiikin ja ja kevyen musiikin sijasta hän puhuisi mieluummin rytmimusiikista.

Kurkela totesi, että rytmimusiikin akateeminen tutkimus käynnistyi Suomessa 1960-luvun puolivälissä. Alan pioneereista 60-luvulla hän mainitsi ensimmäisinä Pekat Gronowin ja Jalkasen.

Kurkelan aloittaessa omat musiikkitieteen opintonsa 1970-luvulla, hänen annettiin ymmärtää, ettei ”huonosta musiikista voinut tehdä kuin huonoja tutkimuksia”. Populaarikulttuurin tutkimus akateemistui hänen mukaansa viimeistään 1990-luvulla.

Kurkela arvioi esitelmässään, että rytmimusiikki on tutkimuksessa haluttu nähdä ennen kaikkea sosiaalisena ilmiönä ja sosiologien tutkimusalueena. Tulokset ja aiheet ovat olleet tämän mukaiset. Musiikkisosiologiassa ei ole mitään vikaa, se ei vain saa olla liian hallitsevana ja ainoana lähestymistapana.

– Toiseksi tieteellistäkin keskustelua on hallinnut taide-viihde ­jako, jonka juuret ovat 1800-luvulla.

Tämän kaavamaisen ajattelun mukaan todellisessa taiteessa on jotakin syvällistä, totuudellista ja kestävää, kun sen vastakohtana on musiikki, joka on valheellista, pinnallista ja ohimenevää.

Kurkelalla oli hyvälle musiikille vain yksi vaatimus ja esteettinen periaate: Sen on löydettävä kuulija ja ymmärtäjä. Sen on kosketettava edes yhtä ihmistä.

Tämä yksinkertainen esteettinen periaate tekee elämän ja musiikkipolitiikan helpoksi. Taiteen tai hyvän musiikin raja ei kulje musiikinlajien välillä. Jokaisessa perinteessä ja tyylissä on parempaa ja huonompaa musiikkia, äänitteitä ja esitystilanteita.

Kurkela loi myös katsauksen siihen, mikä on ollut rytmimusiikin asema akateemisessa tutkimuksessa. Hän tarkasteli asiaa myös erikseen kansanmusiikin ja populaarimusiikin osalta.

Taidemusiikin hegemonia oli suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Kansanmusiikin tutkimuksella on myös jo vahva perinne, kun taas populaarimusiikin tutkimus löi itsensä läpi vasta 1990-luvulla. Vuosina 1990-2003 graduista ja väitöksistä 36 prosenttia käsitteli Kurkelan mukaan rytmimusiikkia ja sen sisällä populaarimusiikin ja kansanmusiikin suhde oli väitöskirjoissa tasoissa.

Kurkelan esitelmä julkaistaan Selviksessä myöhemmin kokonaisuudessaan.

Radiomusiikista tutkimus

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja, dosentti Hannu Saha korosti esitelmässään, että fuusio- ja crossover-ajattelu on jo hyvin pitkällä. Otsikolla ”Pois poteroista – kohti luovaa hyvinvointiyhteiskuntaa” hän arvioi suomalaisen taide- ja tiedepolitiikan jo varsin ”genrettömäksi”.

Saha totesi, miten kevyen musiikin edustajat heti taidetoimikuntalaitoksen alusta lähtien ovat olleet vahvasti mukana valtion säveltaidetoimikunnassa. Hän puhui myös edellisen hallituksen taiteilijapoliittisesta TAO-ohjelmasta, jo-hon myös nykyinen hallitus on sitoutunut.

Lisäksi Saha kertoi uudesta tutkimushankkeesta, jossa on tarkoitus tutkia radiomusiikin kehitystä 80-luvun puolivälistä lähtien eli kaupallisten radioiden mukaantulosta lähtien. Hankkeeseen ovat tulossa mukaan opetusministeriö, liikenneministeriö ja Suomen Akatemia.

Runoilijoita eikä sanoittajia

Seminaari tarjosi myös kolme mielenkiintoista näkökulmaa rytmimusiikin tutkimukMurseen käytännössä. Professori Heikki Laitinen yllätti monet seminaarilaiset osoittautuessaan loistavaksi suomirockin runouden analyytikoksi. Lähes tunnin luento sisälsi mainioita esimerkkejä siitä, miten laulurunoja voidaan tarkastella runomitan ja metriikan kannalta. Esimerkkeinä oli Reino Helismaan, Juicen, Tuomari Nurmion, Martti Syrjän ja Mikko Saarelan tekstejä.

Jo esitelmänsä aluksi Laitinen ilmoitti, että hän haluaa puhua runoilijoista eikä sanoittajista. Sanoittaja on hänen mielestään alistuva ja alentuva nimitys. – Mitä on sanoittaminen? On kyse musiikista ja runosta ja yhdessä ne ovat vielä summaansa enemmän.

Laitisen jälkeen kertoi kaksi musiikintekijää omista tutkimuksistaan. Esa Lilja on jo tehnyt lisensiaatti työn hevimusiikin harmonioista ja nyt on myös väitöskirja valmistumassa. Olli Heikkinen puolestaan on perehtynyt äänitteen tekstuuriin. Mielenkiintoisia tutkimuskohteita molemmat.

Moniosaamisessa musiikintekijän valttikortit

Seminaari päättyi paneeliin, jossa Otto Donnerin johdolla keskustelivat Mikko Alatalo, Hannu Apajalahti (Sibelius-Akatemia), Kaarina Kilpiö (mainosmusiikin tutkija) sekä Janne Murto (Pop&Jazz Konservatorio). Paneelin otsikkona oli ”Suomalaisen musiikintekijän haasteet ja valttikortit”. Avauspuheenvuorossaan Otto Donner totesi, että yhteiskunnassa paino siirtyy enemmän ja enemmän siihen, että pyritään luomaan edellytyksiä henkiselle kasvulle. Tutkimuksen ja taiteen vuoropuhelu on tämän kehityksen myötä välttämätöntä. Suomalaiselta musiikintutkimukselta on hänen mukaansa usein ”puuttunut keksimisen ilo.”

Mikko Alatalo viittasi siihen, että musiikin sijasta nykyisin myydään entistä enemmän ulkokuorta. Osa musiikista on ”metaforamössöä”, osa sellaista, ettei se ärsytä ketään. Ranskassa yleisradio tarjoaa edelleen vaihtoehdon yksityisille kanaville soittamalla neljä tuhatta uutta laulua joka kuukausi. Alatalo totesi myös, että USA:ssa musiikki on nykyisin ”biljoonan dollarin bisnes”, ja alan taloudellinen merkitys kasvaa myös meillä.

Kaarina Kilpiö arvioi, että musiikkikulttuurissa on paljon kaikua tulevaisuudesta; se kertoo, mitä tulee tapahtumaan. Hänen tutkimalleen mainosmusiikille olivat jo 60-luvulla tunnusomaisia epätyypilliset työsuhteet, täytyi hallita ”hirvittävän monia asioita, olla monitoimjoita ja verkostoitua.” Nyt tämä vaatimus on levinnyt kaikkialle.

Monissa muissakin puheenvuoroissa nousi esiin se, että tärkein valttikortti tämän päivän ja huomisen haasteisiin musiikintekijöillä kuten myös muusikoilla on moniosaaminen, monitoimijuus ja verkostoituminen. Tämä antaa myös uusia haasteita koulutukselle aina akateemista tasoa myöten.

Vararehtori Hannu Apajalahti kertasi Sibelius-Akatemian suhdetta suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Vasta seitsemän vuotta sitten Sibiksestä tuli yliopisto. Aikanaan se on ollut konservatorio, jonka juuret ovat porvarillisessa valistusperinteessä. Suuria muutoksia alkoi tulla, kun 40-luvulla mukaan tulivat kirkkomuusikot ja 50-luvulla koulumusiikki. Näistä päätöksistä juonsivat kansanmusiikin ja jazzmusiikin osastot 1980-luvulla. Sibelius-Akatemian historia on siis ollut puhtaasti klassista.

– Mutta sinänsä olemme genre-vapaita, koska yliopistoilla on autonomia. Tämä on tärkeätä, koska yliopisto on ainoa paikka, jossa saa vapaasti fundeerata – ja harjoittaa taidetta – ja saa siitä palkkaa, sanoi Apajalahti. Hänen mukaansa on vaikea arvioida, mitä Sibelius-Akatemiassa tulevaisuudessa koulutetaan. Joka tapauksessa yliopisto on aina ”hitaasti kääntyvä laiva.”

Klassista sisällä, rytmimusiikkia ulkona

Pop & Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto totesi paneelissa, että Suomi on satsannut paljon musiikkialan koulutukseen. Meillä on toista sataa musiikkiopistoa ja nyt myös toistakymmentä ammatillista toisen asteen koulutuslaitosta eli konservatoriota ja ammattikorkeakoulua.

Myös rytmimusiikin koulutusta on tullut paljon lisää, mutta vieläkään ei voi kouluttautua esimerkiksi rockmusiikin maisteriksi.

Muutostarpeita koulutuksessa on Murron mukaan kosolti. Vanhoilla eväillä voidaan oppia sorminäppäryyttä, mutta se ei enää riitä.

Murto kiteytti myös rytmimusiikin ja klassisen musiikin eron: Toista soitetaan ulkona ja toista sisällä. Klassisessa sinfoniaorkesteri toteuttaa luovan neron ideat, rytmimusiikissa luovan ja esittävän roolit sekoittuvat.

– Onko koulutuksen tavoite tuottaa hyviä instrumentalisteja vai luovia tekijöitä, jotka luovuuden varaan voivat rakentaa monenlaista osaamista, hän kysyi ja jatkoi, että musiikkiopistoilla on paljon opittavaa luovilta musiikintekijöiltä.

Koulutuksessa on Murron mukaan ollut se harha, että mitä vaikeampaa musiikki on teknisesti, sitä parempaa se on. – Tämä on täydellinen illuusio eikä sillä ole mitään tekemistä luovuuden kanssa.

Akateemisuus kytkeytyy arvostukseen

Yhteenvetona päivän annista voi sanoa, että akateemisuudessa on suomalaisen rytmimusiikin tekijän näkökulmasta paljon varteenotettavaa.

Akateeminen tutkimus on vahvasti kytköksissä arvostukseen; se heijastelee vallitsevia arvoja ja toisaalta myös muokkaa niitä. Akateeminen koulutus musiikintekemisen alueella on sitten oma lukunsa. Ehkä kukaan ei toistaiseksi haikaile akateemisesti koulutettujen rocklyyrikoiden perään, mutta miksei rytmimusiikin maistereita voitaisi leipoa siinä kuin kansanmusiikin maistereitakin. Tällaisessa maisteriohjelmassa moniosaaminen olisi varmaan yksi päätavoitteista.

Ja mitä tulee säveltämiseen ja sovittamiseen, miksei tiettyjen ammattilaisten lisääntyvä koulutus yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa olisi yhtä perustelua kuin vakavan musiikin säveltämisenkin opetus. Esimerkiksi audiovisuaalinen ala (elokuva-, tv- ja mainosmusiikki) tai isolle orkesterille sovittaminen vaativat luontaisen lahjakkuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeata osaamista ja ammattitaitoa, joita toki voi hankkia yksityisesti mutta miksei myös yhteiskunnan järjestämässä akateemisessakin koulutuksessa. Akateemisuus älköön olko kenellekään kirosana.

Rytmimusiikin säveltäjät yhä paitsiossa

Suomirockin sanoitukset kiinnostavat tutkijoita

Suomalaista kevyttä musiikkia käsittelevät akateemiset tutkimukset ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana huimasti lisääntyneet. Erityisesti suomirockin sanoitukset ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita. Sen sijaan kevyen musiikin säveltäjät näyttävät edelleen olevan paitsiossa. Tällaisia tuloksia saatiin Elvis ry:n tekemässä selvityksessä, joka esiteltiin yhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa 28.10.

Selvitykseen oli otettu mukaan ne akateemiset opinnäytteet (pro gradu -työt, lisensiaattityöt ja väitöskirjat), joissa käsiteltiin suomalaisen kevyen musiikin sävellyksiä, sanoituksia tai sovituksia – joko tutkimuksen pääaiheena tai vähintään sivujuonteena. Tietoja tutkimuksista kerättiin selvitykseen ELVIS ry:n perustamisvuodesta 1954 lähtien. Ensimmäinen selvityksen kriteerit täyttänyt opinnäyte löytyi vuodelta 1975. Vuoteen 1990 mennessä tämän aihepiirin tutkimuksia oli tehty koko maassa 19. Viime vuoden loppuun mennessä määrä oli noussut jo 141:een. Vuosina 2002 ja 2003 tutkimuksia valmistui ennätysmäärä, 14 kumpanakin vuonna.

80-luvulla painotus kansanmusiikissa

1980-luvulla kevyen musiikin tutkimuksista huomattava osa näyttää painottuneen kansanmusiikkiin. 1990-luvulta lähtien on suomalainen rocklyriikka tullut suosituksi tutkimuskohteeksi etenkin kirjallisuustieteen ja kielitieteen opinnäytteissä.

Suosituimpia tutkittavia ovat olleet Juice Leskisen ja Kauko Röyhkän sanoitukset. Kevyen musiikin merkittäviä säveltäjiä ei Toivo Kärkeä lukuunottamatta ole juurikaan tutkittu. Unto Monoseen keskittyy yksi opinnäyte samoin kuin Juha Vainioon. Jukka Kuoppamäkeä on yhdessä opinnäytteessä tutkittu sanoittajana. Kolmessa työssä käsitellään Reino Helismaan tuotantoa. Yhdestäkään suomalaisesta kevyen musiikin tekijästä ei ole toistaiseksi tehty väitöskirjaa, kun Jean Sibeliuksesta väitöskirjoja löytyi selvityksen ajalta pelkästään Helsingin yliopistosta seitsemän.

Musiikin ja yhteiskunnan suhde

Tulosten perusteella voisi sanoa akateemisen tutkimuksen käsittelevän yleisesti varsin laajoja kokonaisuuksia. Musiikin ja yhteiskunnan suhde kiinnostaa tutkijoita, samoin muusikkous ja musiikin asema erilaisina historiallisina aikakausina. Erityisesti sanoituksista halutaan löytää yhteyksiä yhteiskuntaan, kevyen musiikin sanoitusten nähdään heijastelevan yhteiskunnallista tilannetta. Sanoituksista luetaan ulos mm. tasa-arvoa, perhettä ja etnisyyttä koskevia arvoja ja asenteita. Biografistista tutkimusta jossa sanoittajan tai säveltäjän henkilöhistorian olisi nähty heijastuvan teoksiin, löytyi vain muutama. Sanoitusten nähdään siis kertovan jotakin yleispätevää nykymaailmasta.

Monissa tutkimuksissa ja tutkimuskohteiden valinnassa näyttää vuosien varrella heijastuvan sellainen asenne, että populaarikulttuuri on ulkopuolisen maailman, yhteiskunnan ja ilmiöiden heijastumaa. Kevyen musiikin teos nähdään siten enemmänkin ympäristön ja erilaisten vaikutteiden tuotteena kuin yksittäisen taiteilijan ja neron ainutlaatuisena luomuksena.

Tiivistetysti voisi tulosten pohjalta arvioida, että vaikka suomalainen kevyt musiikki kiinnostaa yhä enemmän akateemista maailmaa tutkimuskohteena, ainoastaan tietyt rocklyyrikot ovat toistaiseksi saaneet laajemman kiinnostuksen ja arvostuksen merkittävinä taiteilijoina. Selvitys julkaistaan kokonaisuudessaan lähiaikoina Suomalaisen populaarimusiikin verkkomuseon sivulla: www.pomus.net.

teksti: Lotta Mäkeläinen ja Martti Heikkilä