Biisejä ei tehdä – ne kekataan
Pitkään sivussa ollut livekeikkailu on viime vuosina noussut hieman säännöllisemmäksi, ulottuen viime vuoden keväällä jo ELVISin Lauluntekijäklubillekin. Näin on aika kypsä piirtää rock-miehen muotokuva SELVISin sivuille.
– Innostuin musasta tasan 11-vuotiaana – olen syntynyt 1961 – kun sain faijalta kitaran. Olin mankunut sitä jo pitkään, ja se oli menoa, sen jälkeen ei koulut paljon enää kiinnostanut. Tosin kävin koulua sen verran, että sain “leipurin” lakkini, mutta siihen se tyssäsi. Käytännössä silloin alkoi musan parissa työskentely, vaikkakin se aluksi oli mulle harrastus, josta tuli ammatti vahingossa. Varsinaisia musiikkikouluja en ole käynyt päivääkään, eli olen itseoppinut kaveri; mitä nyt onkin sitten matkan varrelta tarttunut.
Minkälainen koulumusiikkimaailma sinulla oli, oliko hyviä vai huonoja maikkoja?
– Koulumusamaikat ei ole vaikuttaneet tähän mitenkään, ne ei olleet kauhean positiivisia tapauksia. Musatunti oli meille usein tilaisuus karata kaverin autotalliin soittamaan, saatiin siihen musamaikalta joskus lupakin. Nuorena ihminen on sellainen, että koulu on pikemminkin este kuin inspiraatio.
Onko perheessäsi tai suvussasi musiikkia?
– Faija lauloi sellaisessa levyttäneessäkin laulukvartetissa kuin Jokerit 50-luvun lopulla, ne teki keikkaa Onni Gideonin bändin kanssa, mutta jossain vaiheessa faija tuli järkiinsä ja rupesi insinööriksi. Mutta siitä meinasi tulla soittaja, ja se aina tuki mua kyllä, muunmuassa antamalla sen kitaran ja opettamalla pari sointua. Musakuviot alkoi siis jo ennen ylioppilaaksituloa, meillä oli koulukavereiden kanssa bändejä, ja yhdestä niistä muotoutui sitten Broadcast. Se alkoikin heti levyttämään ja keikkailemaan, ja siinä meni samantien sitten monta vuotta samaan syssyyn.
– Vasta vuosien jälkeen tajusin, että siitähän tuli niinkuin vahingossa mulle ammatti. Funtsasin että pitäisiköhän tämä alkaa ottaa vakavasti näin ammattina, mutta siinä vaiheessa ajattelin että ei – mä haluan että tämä pysyy hauskana hommana. Se on ollut minulla johtotähtenä, eli aina kun musiikin tekeminen alkaa tuntua tylsältä tai edes työläältä, niin mä pidän breikin tai teen jotain muuta. Siinä on sellainen sudenkuoppa, että kun huomaa että tästähän pitää repiä leipä, niin käy helposti niin että leipää ruvetaan repimään ikäänkuin väärällä tavalla – tämä nyt on vaan mun perspektiivi asiaan. On helppo polttaa itsensä loppuun tekemällä yhtä ja samaa vuodesta toiseen.
Broadcast koostui aika nuorista miehistä, kun ekan albumin (1980) kansikuvaa katsoo. Ensimmäisiä rockbändejä Fazer/ Finnlevyn Takomo-studiossa, kohtuullista suosiota, englanniksi laulettua, omaa materiaalia. Oliko se ihan alusta asti selvää että omaa?
– Oli ilman muuta. Jo koulubändien aikaan tehtiin omaa kamaa. Herra (Edu) Kettunen oli samalla luokalla ja mehän tehtiin kaikenlaisia countryviritelmiä jo 15- vuotiaina. Erilaisia pikkubändejä, suttaamista ja sähläämistä.
Te olitte aikalailla samoista musiikkimaailmoista kiinnostuneita kavereita. Kim Lönnholm tiivisti sen eräässä haastattelussa, että se oli Amerikka. Punk oli hiipumassa, uusi aalto jylläsi, ja sitten takavasemmalta tulee Länsirannikon soundia.
– Joo, kyllähän me oltiin ihan ufomiehiä, ei kukaan tehnyt sellaista, käyttänyt sellaisia harmonioita, ihan outoa kamaa monille. Aina kyllä ihmettelin sitä, kun sitä sanottiin niin amerikkalaiseksi kamaksi, minusta se oli vaan jotenkin universaalimpaa… Me oltiin kuunneltu samoja levyjä pienenä; Byrdsiä, (Stevie) Wonderia, Earth, Wind & Fire oli kova kolahdus … Eagles lauloi stemmoja paljon, mutta jo sieltä Everly Brotherseista ja Crosby, Stills & Nashista alkaen se soundi on mennyt jakeluun, se on nastaa. Edelleen sitä tehdään aika vähän Suomenmaassa, kun levyjä kuuntelee. Laulaminen on mukavaa, pääsääntöisesti mukavampaa kuin soittaminen.
OPPIA TIEN PÄÄLTÄ
Broadcastissa kundit teki yksin biisejä, ja sitten myös yhdessä. Toitteko aihioita vai valmiita biisejä, teittekö oikeasti yhtäaikaa jne.?
– No kimppajutut on aika pitkälle niin, että mä vein kasetin Edulle ja se teki siihen omissa oloissaan tekstin, ja sitten kokonaisuus treenattiin. Aika vähän on sellaisia, että oltaisi yhdessä tehty. Mutta soundcheckit on loistavia tilaisuuksia; jos tekee keikkoja ja varsinkin rundeja, niin soundcheckit on hirveän inspiroivia, siellä tulee helposti tehtyä jotain uutta, paljon helpommin kuin menemällä kellariin treenaamaan. Joitain biisejä syntyi niissä, etenkin kahden levyn jälkeen, jolloin aloimme tehdä hieman erilaista. Ja me keikkailtiin jonkun aikaa tosi paljon, huippuvuotena – olisko ollut jotain ´83/´84 – tehtiin 295 keikkaa!
Sehän on ihan mielettömästi! Tänä päivänä, jos rockbändi edes HALUAISI tehdä satakin keikkaa vuodessa, niin se ei ole mahdollista – ei ole paikkoja missä järjestää.
– Kyllä ne on jotain lyhyttä Ruotsin puolelle tehtyä pyrähdystä lukuunottamatta ihan Suomessa tehtyjä. Eikä edes niinkään ravintoloita, vaan tanssilavoja, urheilutaloja ja kaikenmaailman VPK:n taloja, missä kuitenkin oli stage. Eli on siinä niitä soundcheckejä tehty. Kamaa oli bussi täynnä, soittajat kulki eri autolla. PAkamat ei olleet siihen aikaan mikään pieni nippu, ja sitä muutakin oli ihan järjettömästi. Meillähän oli esimerkiksi kaksi rumpusettiä, kun Edu soitti paljon rumpuja livenä Mirin (Miettinen) kanssa.
Oliko teillä bändin suhteen erikseen biisintekosessioita? Istuitko itse alas ja aloit vääntää, vai miten tekeminen sinulla starttaa? Rämpyttelet kitaraa?
– Mä rämpytän kitaraa. Mulla se vaatii sen, että tulee sellainen hinku ottaa skitta käteen, tai hinku soittaa pianoa. Ja siitä halusta syntyy yleensä jotain, ja mä laitan sen kasetille. Jos tulos on sen arvoinen, niin mä palaan siihen, jos ei niin en. Halusta soittaa se mulla lähtee.
Työstätkö päähän tulleen idean samantien lauluksi asti, vai tallennatko myös jotain pätkiä?
– Jos idea on hyvä, niin kyllä laulu valmistuu viidessä minuutissa. Jos idea ei ole ihan kauhean hyvä, niin siinä voi mennä monta vuotta. Jotkut biisit vaan syntyy – itseasiassa biisit kekataan. Nopeasti syntyneitä on varmaan noin viisi prosenttia mun tekemistäni, että kyllä sitä duuniakin saa tehdä!
Mikä sinut saa pitämään esimerkiksi kaksi vuotta jotain aihiota mielessä?
– Jos se kiusaa. Jos se on tullut päähän suihkussa tai autolla ajaessa ja jää kiusaamaan, niin jostain syystä; siinä on joku asia joka pitää saada esiin. On kuitenkin eri asia saada biisi valmiiksi, ja saada se LEVYLLE asti valmiiksi. BIISIN valmistumisessa ei yleensä kauaa mene, mutta että se on tuossa [nyökkää pöydällä oleviin levyihin], niin siinä voi mennä aikaa.
– Mä käytän edelleen vanhaa kunnon kasettimankkasysteemiä; Sonyn kone, jossa on stop, play ja rec. Se on kaikkein paras työväline – se ja lyijykynä plus ruutuvihko. Katselin minidisciä, mutta kun siinä on kaikkia valikoita ja pitää formatoida ja tehdä indeksointeja, niin mä ajattelin että EI! Olen 70-luvun nuori. Silti mä teen tietokoneella musiikkia, mutta se on eri juttu, se on työstöä. Matka ideasta ensimmäiseksi tallennetuksi ääneksi on olennainen, sen pitää olla mahdollisimman lyhyt.
Lähdetkö musiikista aina liikkeelle?
– Joo, kyllä musa tulee aina ensin. En muista että olisin ikinä tehnyt tekstin ensin. Ehkä, jos englanniksi tekee, niin sitä siansaksaenglantia kyllä tulee sellaisella ihmeellisellä satunnaisgeneraattorilla, mutta siellä hyvin harvoin on mitään järkevää. Mutta suomeksi rima on niin korkealla, että niitä pitää oikeasti miettiä. Harvoin tulee vaan laulettua joku suomenkielinen “laini”, joka jää siihen biisiin. Yleensä melodian ja sointujen jälkeen alkaa pähkäily, että mitäs tässä biisissä voisi kertoa.
Entä teksti? Näetkö kuvia, vai lähdetkö vain pyörittelemään jotain? Lähdetkö otsikosta, lähdetkö koukusta? Yksi kaavahan on, että koukku pitää olla otsikossa ja sen pitää olla B:ssä.
– Joo, mutta siellä on monta paikkaa missä koukku ja otsikko voi olla. Virkistäväähän on välillä, että biisin nimi ei edes esiinny tekstissä, tai että koukku on joka kolmas rivi tai joka viides rivi. Se on ihan biisin rakenteesta kiinni; jos se on ihan pläkkiselvä A-A-B, niin yleensä se B:n eka laini on hyvä mesta, mutta ei sen TARVI olla siinä. Ei ole sääntöjä mun mielestä, mutta mulla teksti on alisteinen melodialle. Rytmisesti haen sellaiset tavut, että se osuu siihen.
– Tarinapuolella yleensä haen mahdollisimman simppeliä, en diggaa liian vaikeista kielikuvista, liian sfääreistä. Simppeli, muttei tyhmä silti. “Mielesi safiirit ovat avautuneet kenttääni” ei toimi minulle, ei voisi olla mun laulussa. Mulla on että “oi tyttö minkä teit”. Kun laitan itse jonkun levyn soimaan, niin mä etsin hyllystä sellaisen, mistä tiedän että siinä on koko levyssä sama moodi; en pidä siitä että mennään niinkuin vuoristorataa ylös alas. Se on kuluttajaystävällinen juttu toisaalta myös; tietää mitä saa – jos nyt sattuu tykkäämään!
Miten paljon työstät tekstejäsi? Kirjoitatko niitä moneen kertaan vai työstäkö niitä päässäsi ensin?
– Se on sama kuin musan puolella, eli jotkut syntyy hyvinkin nopeasti, ja jotkut ei tunnu hyviltä vaikka niitä miten pitkään kieputtelisi. Monasti kirjoitan sitten täysin uuden tekstin, hylkään sen vanhan kokonaan.
Aloititko englanninkielellä?
– Joo, se tuntui niinkuin äidinkieleltä, tein kaikki englanniksi jonnekin 23-vuotiaaksi. Sitten yhtäkkiä huomasin, että onhan suomenkielikin ihan mahtava kieli. En muista mikä oli eka, mutta jotain Riki Sorsan Kellot ja peilit -aikaa (1984) se on, ja ainakin Kaihon kultamaa on yksi aivan ensimmäisiä. Pikkuhiljaa aloin niitä tehdä, itsekritiikki oli hirveätä. Tänä päivänä olen sitä mieltä, etten oikein edes halua tehdä englanniksi. Joka tapauksessa se olisi vaikeampaa, se on kääntynyt niin päin. Ekan oman levynihän (1985) mä tein vielä englanniksi.
Sävellysmaailmasi on kuitenkin aika streitti, A:ta ja B:tä plus ehkä C-yksiköillä pelaava. Onko sinulla joitain lauluntekijäihanteita jopa, joita olisit tekomielessä diggaillut erityisesti?
– Kuunnellut olen tietysti, mutten ole koskaan analysoinut mitenkään selvästi. Koukut jää kyllä piilotajuntaan, eli kun on kuullut jonkun mielestään makeen biisin, niin huomaa jossain vaiheessa käyttäneensä samaa ideaa itse. On ylimääräinen tahti, tai puuttuu yksi tahti ja näitä. Mutta täytyy sanoa, että ihan ässä on Paul Simon, ja pieni karsittu lista voisi olla John Leventhal, Boz Scaggs, Eva Cassidy, Brian Eno, Daniel Lanois, Dan Baird, Brendan O´Brien, Ray Charles ja Al Green.
Tsekkaatko säkeistörakenteissa tavumääriä ja sen sellaista? Et juurikaan riimitä, ja sitten taas jossain kyllä. Käytät slangia, oiot vokaaleja.
– En ole ikinä ajatellut noin pitkälle sitä.
Entäs kun tiedät tekeväsi vieraalle?
– Itseasiassa mulla menee kyllä niin päin, että teen aina itselleni. Sitten tarjoan niitä, jos joku kyselee. Olen hirveän huono niin päin, että “jaaha tänään istutaan alas ja tehdään Kirkalle yksi biisi”, se on mulle hyvin hankalaa. Kyllä siitäkin jotain tulee, mutta se on hirveän tuskaista. Ja homman tarkoitushan ei ole olla tuskaista, vaan pikemminkin nastaa.
Toisin sanoen on siis niin, että kun sinun kokonaan tekemäsi laulu on jonkun levyllä – niinkuin nyt just Kirkan levyllä ON yksi kaikkein hienoimmistasi eli Kahden hullun matka – niin se on ollut sinulla valmiina, et ole sitä siihen yhteyteen virkannut?
– Joo. Kahden hullun matka oli olemassa, enkä tiennyt mitä sille tehdä, ja jotenkin homma ajautui niin että se tehtiin Kirkan levylle. Se oli historiallinen sessio, ensi kaikuja koneista. Kukaan ei meistä vaan tajunnut miten tekeminen tulisi muuttumaan, kun Laasasen Jari naputteli Rolandin MC-4 -sekvensseriin infoa nuotti ja tauko kerrallaan kuin laskukoneeseen. Plus että siitä tuli musiikkia silti.
Onko sinusta kivempi tehdä yksin, vai katsotko saavasi kimppayhteistyöstä jotakin, jonka takia sellainen kiehtoo?
– Esimerkiksi Edu ja Kuustosen Mikko on molemmat kaverit sellaisia tekstigeneraattoreita; niiltä syntyy tekstiä paljon helpommin kuin multa, ja kun multa taas syntyy biisejä suht vaivattomasti, niin se on mennyt hyvin luontevasti siihen, että mä olen tarjonnut tällaisen siansaksaenglannilla lauletun, tyylikkään kasettidemon, ja nämä herrat on sitten tehneet siihen tekstin. On meillä joskus ollut tällaisia “biisileirejä”, mutta ne tahtoo mennä aika helposti saunomisen ja muun viihtymisen puolelle. Mehän kun tehtiin kimppalevy kolmistaan (1998), niin siinä tehtiin kaiken suhteen tiivistä yhteispeliä, etenkin tekstien suhteen.
– Mä kyllä tykkään värkätä yksin, niin kauan kuin laitteet toimii! Mutta yhdessä tekemisen pointti on mielestäni siinä soittamisessa. Että on se kenen tahansa biisejä tai kenen tahansa bändi, niin soittaa oikeasti toisten ihmisten kanssa – ei pelkästään livenä, vaan myös studiossa – niin se on se toinen hieno asia; oikeita instrumentteja, oikeita ihmisiä – se on parasta. Mutta kyllä inspiksen hetki useimmiten tapahtuu kun yksin möllöttää.
– Kun tekee paljon ja monenmoista hyvän bändin kanssa, niin oppii yhden tärkeän asian: oppii sen mikä EI toimi. Alkaa tietämään jo kättelyssä, ettei jotain kannata edes kokeilla, ja saa aikaan parempia sovituksia. Oppii esimerkiksi sen, ettei arrissa tarvi olla kaikkien viheltimien mukana, vaan pari olennaista juttua ainoastaan. Että esimerkiksi yrittää pärjätä keyboardin suhteen yhdellä raidalla.
– Suomalaisessa levybisneksessä on yleisin malli, että budjettia on tehdä levy kahdessa tai jopa yhdessä viikossa valmiiksi. Siellä ei voi tehdä sitä, että “otetaas tää biisi alusta uudestaan vähän toiselta pohjalta”, etenkin kun komppi on jo lähtenyt kotiin! Sun täytyy tietää aika pitkälle etukäteen, että miltä sen pitäisi kuulostaa. Tämä kannattaa kaikkien junnujen muistaa ennenkuin massia on kuin “isoilla bändeillä”. Tietysti auttaisi, että soittaa biisejä bändin kanssa ennen kuin mennään studioon. Sessiopohjalta kootun bändin kanssa se taas ei useimmiten ole mahdollista. Ja kiire on joka tapauksessa aina hirveä.
VÄKERTÄMISTÄ JA NATSAAMISTA
Olet kerran ollut euroviisuissa, se taisi olla kutsukilpailu silloin …
– Se oli, ehkä en olisi osallistunut muuten … Ja oli siinäkin varmasti niin, että sattui olemaan sellainen biisi (Rautataivas/ 1986), joka oli helppo lähettää. Sai valita solistin ja valitsin Kimin (Lönnholm).
Ja kerran olet ollut Syksyn Sävelen finaalissa …
– Olenko? Ei voi muistaa …
Vuonna 1991, laulu oli Kesäyö, Ari Klem esitti. Sehän oli levy-yhtiökilpailu, ja varmaan kävi niin, että ne vaan lähetti sen sinne, eivätkä ehkä edes muistaneet kertoa sinulle …
– Aivan niin. Muistan kyllä biisin, ja muistan kyllä albuminkin, mitä oltiin tekemässä.
Eräästä projektistasi haluaisin kuulla aivan erikseen. On olemassa yksi tietty toiselle tehty levy, johon olet säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut kaikki biisit, ja olet myös levyn tuottaja. Kyseessä on yksi “kadonneista” suomilevyistä, eli Seija Simolan albumi Seija vuodelta 1986. Hän oli ja on kaikkien aikojen hienoimpia laulajattaria mitä meillä on ollut, ja tämä on jäänyt hänen toistaiseksi viimeiseksi omaksi levykseen. Miten teidän tienne yhtyivät?
– Ensinnäkin olen samaa mieltä Seijasta laulajana, mutta jos lähdetään levyn lauluista, niin jossain vaiheessa innostuin lattarimusasta, etenkin bossa novasta ja (Antonio Carlos) Jobimista. Aloin tekemään biisejä sen innostuksen vallassa ja ajattelin tietenkin, että olisi makeeta tehdä joskus sellainen levy. Sattumalta kävi sitten niin, että Seija oli sainattu Polarvoxyhtiölle, jolle mä olin tehnyt erilaisia tuotantohommia jonkun aikaa, ja julkaissut yhden singlenkin siellä. Ande Päiväläinen oli silloin duunissa siellä niinkuin A&R-miehenä, ja se antoi mun demon Seijalle, joka innostui niistä lattareista kovasti. Hän oli silloin jo täysin turhautunut – eli iskelmälaulaja, joka olisi halunnut laulaa jazzia, tämä niin tuttu tarina. Me ruvettiin sitten tekemään levyä, ehkä tein siinä vielä muutaman biisin lisää. Mutta levy ei liikkunut mihinkään, ei sitä varmaan juuri mainostettukaan, ja siihenhän Seija sitten lopettikin.
Tämäkin kokonaisuus on siis enemmänkin suuren tuntuisesta pöytälaatikostasi kotoisin. Ovatko omat levysi kokonaisuuksina tehtyjä?
– Kyllä omat levyni ovat sellaisia. En kuitenkaan tietoisesti rakenna varsinaista kokonaisuutta, kyllä se syntyy niistä osasista. On aika vaarallistakin lähteä tekemään konseptialbumia, ei ainakaan mulle onnistu. Teen mieluimmin niin monta biisiä, että niiden huomaa jollain tavalla liittyvän – tai KUULUVAN samalle levylle. Levyille suodattuneet biisit on aika lähelle tuplasta määrästä, sellaisesta reilusta kahdestakymmenestä biisistä. Enää ei voi oikein sanoa kauanko “studiossa” menee, kun työstää voi nykyään niin monella tavalla vaikka kotonaan. Mutta esimerkiksi Näillä main -levyyn (2002) meni sellainen puolentoista vuoden aika, vaihtelevissa pätkissä.
– Kaikki väkertää itsekseen pajoillaan niin paljon enemmän, bändisessioita tehdään aina vaan vähemmän. En tiedä onko se musiikillisesti hyvä, mutta sosiaalisesti se ei ainakaan ole hyvä. Se pingpong ihmisten kanssa puuttuu – “onks tää susta okei?” – ja määrällisesti aikaa palaa enemmän, vaikka sitä pitäisi palaa vähemmän! Yritän itse koko ajan juonia sellaisia sessioita, että pääsisi soittamaan bändissä. Ja nythän mä olen pari vuotta ollut taas bändissä ihan jäsenenäkin, kun syksyllä ´02 jäin special guest -keikan jälkeen Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen Hoedown-bändiin vakkariksi. Masa Maijanen (basso), Olli Haavisto (steel-kitara) ja Topi Kurki (rummut) on olleet muut alkuperäiset, mutta kokoonpano on vähän keikoilla vaihdellut. Bändissä on sellainen roots/country -viitekehys hyvin luontevasti.
– Toinen tosi kiva juttu on ollut vuoden verran koossa ollut projektiluonteinen kokonaisuus, jossa ovat Samuli Edelmann, Kuustosen Mikko ja mä laulamassa, Växbyn Anssi bassossa ja Arttu Takalo malleteissa. Mä soitan myös kitaraa; siinä on ihan harkittu akustisempi soundi, ja ilman rumpuja. Lauletaan toistemme biisejä, ja yleisö on tykännyt – Tampere-talokin vedettiin jotakuinkin täyteen.
Oletko harrastanut 100%:sta taltiointia studiossa?
– Joo, esimerkiksi tuo Seijan levy on lähes sellainen. Kun mulla on ryhmä studiossa, niin haluan että solisti laulaa mukana. Ja joka otossa, koska bändi soittaa ihan eri tavalla kun oikea laulu on mukana. Paljonko otosta säilyy käyttöön on eri asia. Seijan levy on vähintään 90%:sta; foni ja urku on lisätty, mutta peruskomppi on aina yksi otto.
– Pyrin myös kokonaisiin ottoihin, sillä on sellainen hassu juttu, että kun ruvetaan pilkkomaan monesta otosta biisiä, niin vaikka se on teknisesti täydellistä jotenkin, niin siitä puuttuu … Kun ihminen soittaa kolmesta viiteen minuuttiin, niin siinä on dynamiikkaa ja pieniä “virheitäkin” – niin pieniä juttuja ettei niitä voi sellaisiksi edes sanoa – sellaisia humaaneja asioita, joita siinä pitääkin olla. Kun ottaa kaksi eri ottoa ja yrittää kasata niistä yhden, niin ne ei välttämättä natsaa, kun niillä on se oma elämänsä.
Oletko pyrkinyt laulamaan tai laulattamaan yhdellä otolla?
– Voihan sitä pyrkiä [naurua]! Sellaisia solisteja – nyt ei puhuta minusta – on harvassa, jotka tulee ja paukauttaa kerralla sellaisen liidiraidan, että se on siinä.
Mistä se johtuu? Nehän on kuitenkin hyviä, levylaulajia?
– Jaa-a. Jaakko Salo sanoi kerran loistavasti: ero hyvän ja unohtumattoman lauluraidan välillä on suunnaton. Hän puhui samassa yhteydessä Laila Kinnusesta, ja syystäkin. En mä tiedä, se on vaan niin metafysiikkaa toi laulaminen. Kyllä ne raidat pitää yleensä koostaa, en kuitenkaan halua kiusata solistia loputtomiin. Yleensä otan noin viisi ottoa, ja useimmiten sen niistä saa koottua. Sanon myös aina äänittäjälle, että kaikki otot äänitetään, ja nimenomaan se aivan ensimmäinen treeniveto eritoten, koska se on yleensä ihan huima. Monta kertaa käy niin, että kahdeksas otto on kaikkien mielestä SE otto, mutta kun soitan sen ihan ensimmäisen, niin jengi on haavi auki että “mikäs tämä on, soitettiinko me TÄMMÖINEN?!”.
PERIODIPOHJALTA MAALLA JA MERELLÄ
Olet siis ehtinyt tuottaa melko paljon, ja kaikenlaista. Mihin tuottaja-Kaartamo pyrkii?
– Olen aina pitänyt ajattomasta klangista. En halua käyttää viimeisimpiä hilavitkuttimia, ne kuulostaa niin nopeasti kiusallisilta. Kun mä esimerkiksi olen saanut sellaisen laulu/akustinen kitara -demon vaikka Mikolta (Kuustonen), niin mä mietin kitarat valmiiksi, sitten hyvä rumpali ja hyvä basisti studioon, ja kädet ristiin. Ihan rehellisiä kun ollaan, niin se on 30% sitä kädet ristiin. Että kaikilla olisi hyvä päivä, että se vaan natsaisi. Plus oikea rakenne, sävellaji ja ETENKIN oikea TEMPO. Moni ei ole samaa mieltä, mutta 92,5 on aivan eri asia kuin 93,0.
– Ihan tommonen 1/8-tsötsötys, mitä sellaiseen tiettyyn laiskanpuoleiseen “katto alhaalla – mä oon kuningas” -grooveen tarvitaan, niin ei ole YHTÄÄN helppoa saada se toimimaan kautta linjan. Jos sulla ei ole rumpalia, joka ymmärtää 1/8- tsötsötyksen syvintä olemusta, niin ei vaan svengaa. Sitä groovea saa oikein hakea. Onneksi meillä on aivan maailmanluokan rumpaleita tosi monta, ja mä olen saanut monen kanssa tehdä. Kiitos kuuluu monella biisillä niille jätkille; se on niin paljon kannuista kiinni miten kipale etenee, pysyy ilmassa ja laskeutuu oikein.
– Olen monesti miettinyt miten meidän suomalaisten mielenlaatu on uniikki. On loistavia lätkämaalivahteja ja rumpaleita, siinä on jotain samaa. Otetaan vastuuta ja ollaan vähän taustalla, jemmassa. Sen sijaan loistavia laulajia – solisteja, äänen virtuooseja – on vähemmän. Tosin huomaan, että tämä asia on paranemaan päin.
– Tuottaminen on kuitenkin sellaista hommaa, että jos levy menee hyvin, se on artistin ansiota, mutta jos se menee huonosti, se on tuottajan vika.
Mainio yhtälö!
– Se on. Ei niin että olisi kunniankipeä …
… kai se nyt vituttaa …
– Joissain tapauksissa, kyllä … Sitten on olemassa levy-yhtiöitä, jotka ei vaan ymmärrä maailmaa artistin kannalta. Ne ei käsitä, että kysymys on taidemuodosta eikä maidon myynnistä. Kehissä on ihmisiä, joilla on isoja tunteita, jotka pistää sielunsa peliin, ja niitä kuitenkin kohdellaan joskus ihan kornistikin. Ja tuottajana mä olen siinä välissä. Tuottaminen on ihan yhtä paljon sosiologiaa ja diplomatiaa kuin musiikin tekemistä. Haen sitä, että artisti saisi oman unelmansa jotenkin toteutettua. Pyrin tulkitsemaan hänen visionsa plus jotain bonusta mitä mä tuon siihen plus että se kaupallisesti olisi sellaisissa raameissa ettei se olisi ihan taidemuurausta. Joku sen maksaa, ja se odottaa että sitä jonkun verran myytäisiin. Mutta mikä on kaupallista, sitä älkää kysykö multa. Kaikki musiikki on taidetta, ja kaikki musiikki on kaupallista. Se joka väittää muuta, kusettaa itseään ja samalla kaikkia. Taidemuurauksella mä tarkoitan sellaista musaa, mitä kukaan muu kuin sen tekijät ei ymmärrä, sellaista tarkoituksellisesti niin vaikeata.
Miten eri roolit lutviutuu käytännössä? Tuo kysyy biisiä, nuo haluaisi tuottajaksensa, tuon kanssa on keikka lauantaina klubilla?
– Maailman vaikein asiahan on yhdistää luova duuni ja sen markkinointi. Sen pitäisi olla jonkun muun ihmisen tehtävä kuin sen luovan työn tekijän, monestakin syystä. Mutta sitten mennäänkin kustannustoimintaan, enkä halua puhua siitä [naurua]!
– Yritän minimoida täysin kaiken eiluovan puolen tästä. Pidän esimerkiksi nykyään kaiken materiaalini manuksena, mutta on totta että olen haalinut eri rooleja. Se on myös siksi, että en kyllästyisi. Meinaahan siinä pää hajota välillä, kun funtsii, että olenko artisti vai muusikko vai tekijä vai tuottaja vai sovittaja vai mikä mä oon! Mutta loppujen lopuksi sitä ei tarvi niin kauheasti miettiä, kaikki on samaa duunia. Lähestyy vaan hieman eri kulmasta sitä, mikä alunperin sai tarttumaan kitaraan, ääneen! Ja mikä helvetti siinä on että tuo ääni on kauheeta kakkaa, ja seuraava samalla instrumentilla saman ihmisen soittamana on unohtumattoman totaalisen täydellinen!
– Helmet on musiikissa vaan syntyneet, tosi spiritti on tunkenut sieltä läpi. Nykypäivän teinimarkkinoilla rakennetaan paketti, johon sitten liimataan päälle “karisma”, eikä se niin mene. Katu-uskottavuuden määrittely on helvetin vaikeaa, kun kuitenkin musa on se joka jää tai ei jää.
– Duunia tekee niin paljon kuin jaksaa siihen ajankäyttöön. Voi tehdä niin ettei paljon nuku välissä, ja onhan päivät studiosessioissa 12-14 tuntisia useimmiten. Hirveän periodiluonteistahan mun duuni on. Kyllä mä sellaisen jälkeen sitten löysäilenkin, enkä tee mitään.
Muistaakseni olet venemiehiä?
– Venemiehiä olen sydänjuuriani myöten. Nyt on ollut jo pitempi tauko kyllä, kun tuli pientä häpsyä koneen kanssa. Älkää ruvetko siihen.
Puuta vai tekokuitua?
– Puuta, ihan mahonkia. Etenkään siihen älkää ruvetko!