Taustaa

Euroopan Yleisradioliitto EBU perustettiin 1950 ja ensimmäinen Eurovision -yhteislähetys, Narsissijuhlat, lähetettiin 6.6.1954 Montreux’sta. Seuraavana talvena EBU:n sveitsiläinen voimahahmo Marcel Bezençon alkoi puuhata eurooppalaista laulukilpailua italialaisen Sanremon festivaalin tyyliin.

Ensimmäiseen Eurovision laulukilpailuun (jäljempänä käytän mainiota suomenkielistä sanaa Euroviisut) 1956 Sveitsin Luganossa saatiin mukaan seitsemän maata, toukokuussa Kiovassa 50. juhlaviisuissa oli mukana ennätykselliset 40 maata. Teoreettinen maksimi eli EBU:n ns. aktiivisten jäsenmaiden määrä on nyt 54, uusimpina tulokkaina Georgia ja Armenia.

Niin typerää kuin nationalismi ja musiikissa kilpaileminen ovatkin, niin valitettavasti väitteet Euroviisujen vähäisestä merkityksestä ovat vain kateellisten panettelua. 50-vuotias on toki ihan eri näköinen kuin syntyessään, mutta vahvasti hengissä. Joillekin tämä ”huonon eurooppalaisen maun kavalkadi” on jopa Hyvin Vakava Asia ja esim. monille pienille tai uusille maille tärkeä tapa muistuttaa olemassaolostaan. Ja Neuvostoliiton ikeestä vapautuneiden maiden ulkopoliittinen tavoiteohjelmahan on ihan looginen: ensin liitytään ETYJiin, sitten EBUun eli Euroviisuihin ja lopullisena tavoitteena EU:n täysjäsenyys.

Lokakuussa tätä EBU:n tunnetuinta ohjelmaformaattia juhlittiin Kööpenhaminassa ja pakkohan se oli paikalle vääntäytyä, kun ei ihan varmasti tiedä ehtiikö satavuotisjuhlille…

Konkrätsyleisshöns

Euroviisujen 50-vuotisjuhlinta suistui väärille raiteille, kun BBC yllättäen vetäytyi isännän tehtävistä. Tämän jälkeen Tanskan Radion ehdotus ”Extravaganza” valittiin toteutettavaksi. Myöhemmin BBC päätti jättää koko ohjelman ostamatta. Jenginpettureihin liittyivät vielä Ranska ja Saksa, jossa synttärit lykättiin maakunnallisille kanaville. Italiaahan nämä karkelot eivät ole kiinnostaneet vuosiin. Neljän suurimman maan puuttuessa show’n resurssit luonnollisesti pienenivät huomattavasti. Sen sijaan muissa maissa ja Australiassa asti innokkaita katselijoita riitti.

Ken ei kyseistä ohjelmaa nähnyt, niin kyseessä oli nykyajalle tyypillinen pudotusäänestys, jolla etsittiin kaikkien aikojen euroviisua. Nettiäänestyksellä oli saatu selville 10 yleisön suosikkia, joita täydensivät EBUn valitsemat neljä muuta kappaletta. Ne esitettiin kahden minuutin torsoiksi leikatuilla videonäytteillä, joiden edessä touhusi tanssiryhmä. Välissä esitettiin videokavalkadeja ja laulettiin potpureja, jotka varmasti muistuttivat kaikille, että onhan euroviisuissa ollut paljon muutakin taiteellisesti ja/tai kaupallisesti merkittävää kuin ABBA.

Show’n otsikoksi oli valittu Cliff Richardin ensimmäinen euroviisu Congratulations vuodelta 1968. Sir Cliff ei vaivautunut paikalle, mutta oli sentään tehnyt hauskan videotervehdyksen. Moni muu vaivautui ja ainakin paikalla olleille viisulegendoille lokakuinen lauantai-ilta oli mukava ja varmasti unohtumaton kokoontuminen. Helppo on kuitenkin ymmärtää myös niitä, jotka kieltäytyivät kuultuaan minkälaisesta ohjelmasta on kyse, tosin eräiden kohdalla tulemisen tiedetään kaatuneen hintaan.

No, paikalla olivat kuitenkin ensimmäisen voittajan Lys Assian johdolla mm. Carola, Johnny Logan, Brotherhood of Man, Anne-Marie David, Marie Myriam, 3/4 Buck’s Fizziä, Massiel ja liuta muita tähtiä kaikilta vuosikymmeniltä. Upeassa taustakuorossa lauloi kolme irlantilaista viisuvoittajaa. Koskettavin ja latautunein hetki oli Mocedades-yhtyeen sisääntulo, sillä yksi yhtyeen perustajajäsenistä kuoli vain viikkoa aikaisemmin. Kyyneleet tulivat asiasta tietäville silmiin siis muustakin syystä kuin siitä, että 1973 kakkoseksi jäänyt Eres tú on paitsi yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä euroviisuista myös vallan tunteellinen hymni.

Äänestyksen lopputulos ei yllättänyt, ykkösenä Waterloo ja kakkosena Volare. Lopun totaalinen antikliimaksi sen sijaan oli pettymys kaikille: Bennyn ja Björnin sijasta plakaatin kävi pokkaamassa Ruotsin Universalin Mårten Aglander. Myöhemmin Benny Andersson sanoi soittaneensa Volaren äänestysnumeroon eli ainakaan hän ei täysin boikotoinut tätä tapahtumaa. Olisi nyt viitsinyt tulla sieltä kotisohvalta Juutinrauman yli, niin monella olisi parempi mieli.

Playback on syvältä

Show’ssa oli monta muutakin puutetta, mutta pahimpana musiikin aliarvostus ja tekijöiden näkymättömyys elleivät sattuneet olemaan itse esittäjiä. 24-henkinen orkesteri näytti hyvältä, mutta suuri osa musiikista tuli valitettavasti nauhalta.

Alkuperäinen idea oli esittää näitä kappaleita täysin livenä Royal Albert Hallissa. Tyylikkäämpää oli vuonna 1981 kun juhlittiin Euroviisujen 25 vuotta Norjassa. Punaisen Ristin hyväksi toteutetussa mahtavassa ulkoilmakonsertissa olivat tuolloin mukana lähes kaikki hengissä olevat voittajat ja kokoomalevykin lie ollut ensimmäinen lajiaan. Suomi voi toki ylpeillä sillä, että Mieskuoro Huutajien versio Waterloosta oli nyt illan ainoa sataprosenttinen live-esitys. Suomalaisten kerrottiin yrittäneen viisuvoittoa kaikkein pisimpään ja että me olemme siksi hyvin vihaisia. Siihen perään ruotsalaissanoitus I feel like I win when I lose huudettiin parinkymmenen miehen voimin. Useimpien mielestä vitsi oli huono tai käsittämätön, mutta minusta se oli loistava.

Muutaman läntisen maan ja etenkin Tanskan euroviisulaulajat olivat hyvin esillä, mutta esim. Marionia tai Katri Helenaa ei ohjelmaan mahtunut. Virallisella kokoelma- CD:llä ja DVD:llä on sentään Lapponia ja videokoosteissa vilahti kahdesti Fredi. No, edes kaikkia voittajia ei mahtunut mukaan ohjelmaan ja moni muu viisuissa menestynytkin maa oli vielä huonommin edustettuna.

Sen sijaan ihan tarpeettomasti kuultiin muutakin kuin euroviisumusiikkia, kun Johnny Logan vaati saada esittää uuden biisinsä, tanskalaiset Olsenin veljekset saivat läpi jonkun ylimääräisen rallatuksensa ja viisuja kerran juontanut Ronan Keatingkin pääsi laulamaan ei-euroviisua. Sinänsä ihan hauskaa oli muistaa hienoja väliaikanumeroita tuomalla paikalle Riverdance, joka löi itsensä läpi nimenomaan Euroviisujen väliaikanumerona. Kaikkien näiden tilalle varmasti tulijoita olisi ollut, Suomestakin.

Toki Congratulations oli ihan kelpo viihdeohjelma, moni varmasti tykkäsi, mutta kyllä se olisi monessa muussa maassa tehty tyylikkäämmin. Euroviisujen historia olisi ansainnut parempaa ja arvokkaampaa, mutta tämä aika, musiikin arvostus ja eurooppalainen yhteistyö nyt ovat mitä ovat. EU:n perustuslakikriisiin ja palaviin lähiöihin verrattuna tämä on kuitenkin tosi pientä.

Muistathan…

Lokakuussa 85 vuotta täyttänyt ELVISin kunniajäsen Aarno Walli puhui aikanaan esimiehensä ympäri ja Suomikin saatiin mukaan euroviisuihin 1961, kun ”siellä ovat kaikki muutkin pohjoismaat”. On vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen Suomessa tätä eurooppalaisen iskelmän kavalkadia alettiin virheellisesti pitää urheilukilpailuna. Tuskin missään muussa maassa suhde euroviisuihin on niin traumaattinen, että jokainen kolumnisti osaa täyttää tyhjän tilan murjaisemalla jotakin päätöntä euroviisuista, faktoista piittaamatta.

Edelleen Euroviisut ovat musiikin tekijöille ja esittäjille ainutlaatuinen tilaisuus esittäytyä koko Euroopalle ja vähän muillekin. Ken leikkiin lähtee, leikin säännöt kestäköön. Kestämisvaikeuksia on ollut muillakin kuin suomalaisilla ja monenlaisia primitiivireaktioita pulpahtelee säännöllisesti milloin mistäkin. Viimeksi Itävalta ilmoitti jäävänsä pois, mutta tilalle tulijoitahan riittää. Suhtautuminen Euroviisuihin on Suomen pärjäämättömyyden vuoksi ollut varsin nuivaa jopa YLEssä ja tähän on nyt viime vuosina uutterasti yritetty saada muutosta aikaiseksi. Vihdoin YLEssä on herätty huomaamaan, että käsissä on ikioma ja ilmainen formaatti, josta yritetään ottaa kaikki irti.

Keväällä valitaan Suomen 40. edustussävelmä, karsintakisojen lisäksi Muistathan… -sarjassa ja Tampere-talon konsertissa 6.5. 2006 muistellaan traumaattista viisuhistoriaamme. Harras toiveeni on, että muistelu ei merkitsisi vain hymistelyä ja pönötystä, vaan että esille pääsisivät myös poikkeavat ja kriittiset puheenvuorot.

Oma kokemukseni on, että Suomen karsinta on useasti ollut jollain tapaa epäreilu ja vastaavia kokemuksia on varmasti monella muulla elvisläisellä. Tekijänä sitä tietysti toivoisi, että kansan rahoittama YLE järjestäisi kilpailuja, jotka olisivat reilumpia ja palkitsevia myös tekijöiden kannalta. Onhan nykyinen viihdepäällikkö Ilkka Talasranta sentään ELVISin jäsen ja FST:n fiktiopäällikkö Kjell Ekholmkin muusikko. Näille toiveille tämänkertainen kutsukilpailu oli kylmä suihku, mutta ihan hyväksyttävä korjausliike, kuten jäljempänä selitän.

Edustussävelmiemme lisäksi kannattaisi muuten muistella myös niitä monia ikivihreitä, jotka olisivat ehkä jääneet syntymättä ilman euroviisukarsinnan luomaa motivaatiota. Olen mikä olen, On hetki, Minä olen muistanut, Peggy… näitähän riittää, onhan valtaosa ammattilaisista jossain vaiheessa tehnyt jotain euroviisuihin, vaikkei ehkä sitä niin mielellään muistelisikaan.

YLEn 40. yritys

Valitettavasti pitkäjänteisyyttä puuttuu, niin kuin kaikessa muussakin nykyään. Vuodesta toiseen kokeillaan mitä milloinkin. Asiaan vaikutti toki se, että 90-luku oli varsinaista alennustilaa, kun Suomi ja muutama muu vähän originellimpi eli huonosti sijoittuva maa sai osallistua vain joka toinen vuosi. 90-luvulla YLEssä euroviisut olivat huonossa huudossa, budjettia pienennettiin jatkuvasti, ihme ettei luovuttu koko touhusta. Onneksi mäntit säännöt saatiin uusittua ja vuodesta 2004 meillä on ollut erinomainen tilaisuus tavoitella joka vuosi semifinaalin viimeistä sijaa, heh-heh.

Nyt historian pyörä on jälleen kääntynyt siihen kohtaan, että YLE on kääntynyt levy-yhtiöiden puoleen. Onhan tätäkin jo kokeiltu ja mieleen nousee varoittavana esimerkkinä vuosi 1996, jolloin esikarsintavaihe annettiin kokonaan ÄKT:n käsiin ja lopputulos oli kaikin puolin katastrofi. Virallisena tavoitteena on nyt ”synnyttää hittejä kotimaahan” ja levy-yhtiöillä uskotaan olevan resursseja promootioon (kts. jälkikirjoitus). Euroviisumenestystä ei 2006 edes tavoitella.

”Menestystä tulee, jos on tullakseen”, kuuluu nyt YLEn mantra, joka tavallaan ei poikkea omastani: ”Euroviisuista ei voi tehdä tiedettä”. Suurta arpapeliähän koko kilpailu on, mutta silti sinne kannattaisi lähettää vain parasta ja menestystäkin kannattaisi tavoitella, sillä viisuvoitto olisi monessa mielessä piristysruiske ja antaisi uskoa, että Suomessa osataan tämäkin laji.

Kun muutamat viime vuodet Suomen karsinnassa on laulettu lähinnä pakkoenglanniksi, nyt ilmeisesti suomea kuullaan huomattavasti enemmän, mutta tuskin Ateenassa. Arveluttaa kyllä tällainen Syksyn Sävel – konseptin sotkeminen euroviisukarsintaan. Kaikkea ei tietenkään voi saada yhdellä kertaa ja 2006 YLE tavoittelee ensisijaisesti parempia katsojalukuja, muun median ja levy- yhtiöiden mielenkiinnon lisäämistä, mitkä sinänsä ovat tärkeitä tavoitteita, koska niillä luodaan myös parempia resursseja saada Suomen karsinnasta vähitellen kaikin puolin merkittävämpi tapahtuma.

Hittejä on kuitenkin vaikea synnyttää väkisin ja varsinkin jos edes YLEn oma koneisto ei ole täysillä mukana. Vuosina 2004 ja 2005 Suomen karsinnoissa kuultiin muutamia ihan kelpo sävelmiä, joita ei ole sen koommin kuullut missään. Esim. keväällä 2004 Radio Suomen soittolistalla soivat ennemmin Idols-tähdet kuin Suomen karsinnan kappaleet, vaikka niitä olivat olleet valitsemassa Radio Suomen musiikkitoimittajat. Käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta haaskausta, ettei YLE suosi omiaan. Myös kokoelmalevyt jäivät syntymättä 2004 ja 2005, vaikka yritystä oli ja kansainvälistä kysyntääkin. Radio Suomessa soitetut esikuuntelut levisivät kulovalkean lailla netissä, sillä nykyään euroviisufanit haluavat seurata reaaliajassa eri maiden tapahtumia.

Korneinta on, että YLE julkisti sävellyskilpailun säännöt, vaikka käytännössä tuotantotiimien ulkopuolisten tekijöiden on lähes mahdotonta saada tekeleitään läpi valituille esiintyjille. No, ainahan sitä voi osallistua muiden maiden aidosti avoimiin karsintoihin… Maki Kolehmaisellahan on jo saavutuksina yksi kolmossija Virosta ja viime vuonna yhdeksäs sija Venäjältä. Ja onhan tamperelainen JP Järvinen vuoden 2005 Venäjän edustuskappaleen tekijöitä.

Viisujen tulevaisuus

Kuten Tommi Lindell ansiokkaasti muistutti viime SELVISissä, ainakin nimen perusteella Eurovision Song Contest on uusien laulujen, ei laulajien, välinen kilpailu. Ainakin Suomessa tämä otettiin joskus niin vakavasti, että Yleisradioon piti lähettää vain piano-laulusovituksia ja demonauhoilla sallittiin vain yhden soittimen säestys vuoteen 1985 asti! Tuo vuosi 1985 on sikälikin merkittävä, että silloin muistaakseni Göteborgin viisujen videopostikorteissa seikkailivat esittäjien sijasta tekijät! Ja vielä vakavampaa oli vuonna 1963, kun Suomen karsinnassa kaikki biisit testattiin kahden eri solistin esittäminä.

No, vastaväitteeksi voisi sanoa, että alunperinkin kyseessä on ollut tv-ohjelma, jossa visuaalisuus on ollut vähintäänkin puoli ruokaa. Ensi vuonna maiden pitää ilmoittaa pyrotekniikkavaatimuksensa maaliskuun 21. päivään mennessä, mutta kyllä jo ennen ABBAakin kaikenlaista ulkomusiikillista on nähty, kuten 1957 tanskalaisten kiihkeää pussailua lavalla (taitaa nykysääntöjen mukaan olla kielletty) ja 1967 paljasjalkainen Sandie Shaw, joka varmasti shokeerasi iltapukuväen ihan kybällä.

Mihin mennään Ateenasta?

Euroviisujen johtoryhmässä on vuosia ollut suomalaisedustus, FST:n Kjell Ekholm. Monia hyviä muutoksia on tehty, mutta toki monia tekijöitä ja euroviisufaneja edelleen kismittää ainakin orkesterin ja kielisäännön poistaminen.

Mikään ei ole tietenkään niin pysyvää kuin jatkuva muutos, mutta jos Euroviisut jäävät nykyisen kaltaiseksi kilpailuksi, jossa vallitseva laji on hoono enklanti ja epävireinen karaokevoimistelu, on syytä miettiä, pitäisikö rinnalle luoda kilpailu, jossa pääosassa olisi elävä musiikki ja tekijät; Euroopan tekijäjärjestöt voisivat olla aloitteen tekijöinä ja kanavathan kyllä kaipaavat sisältöä.

Tosin vuonna 2004 oli melko hilkulla, ettei kisaa voittanut semifinaalin jo voittanut Serbia-Montenegron serbiankielinen tyylikäs ”kansanlaulu” tai tänä vuonna Maltan eleettömästi esitetty perinteinen balladi. Nämä olisivat varmasti laajentaneet käsitystä siitä, millaisella esityksellä voi voittaa ja rohkaisseet monia maita ponnistamaan enemmän omalta pohjaltaan, niin kuin kisan säännöissä joskus hurskaasti toivottiin.

Minulla on paljon ehdotuksia euroviisujen kehittämiseksi kansallisesti ja kansainvälisesti, mutta ainakaan edellisille päälliköille ei ole mennyt jakeluun. ELVISin ja kymmenien ammattilaisten allekirjoittama adressinikin taisi mennä silppuriin, mutta toteutui siitä sentään 4 vuodessa se, että kaikki maat pääsevät mukaan joka vuosi.

Sitä vain aina kysyn, että miten on mahdollista Italian julkisen palvelun RAIn yksinään järjestää San Remon kaltainen musiikkijuhla. Siellähän viitenä iltana tehdään nelituntinen suora lähetys, missä nelisenkymmentä kilpailukappaletta esitetään erittäin suuren orkesterin säestyksellä useampia kertoja ja esittäjien ikähaitari ja musiikillinen skaala on todella laaja. Katsojia riittää ja hittejä syntyy, joskus jopa kansainvälisiä hittejä. Miten italialaisilla on varaa ja meillä muilla yhteensä ei? Tai miten meillä ennen oli varaa niihin jousiin? Ai niin, mutta silloinhan ”viulut maksoi Fazer.”

EBU-herrat selittävät, että niin harva enää haluaa sitä orkesteria käyttää eikä ole varaa, mutta samaan aikaan kehuskellaan, kuinka taas kattoon ja esiintymislavaan on kytketty maailman uusimmat ja kalleimmat hilavitkuttimet. Kuinka ollakaan, lava- ja valotekniikasta on jo vuosia vastannut sama ruotsalainen firma.

On se kumma, että siellä Italiassa kaikille kelpaavat elävät soittajat ainakin taustanauhojen mausteeksi vaikka olisi minkälainen psykopunk- tai teknohumppa-akti. Tänä vuonna Kiovassa kuultiin kyllä kaksi korvia raikastavaa ja erottuvaa tuotosta: Monacon ja Itävallan viisuissa nauhalta soivat ainoastaan akustiset instrumentit. Ne olisi ollut vielä jännittävämpää kuulla ihan livenä.

Petri Kaivanto

JK. Eipä ole YLE koskaan suuria summia panostanut euroviisuedustamiseen, siitä on varmaan monella edustajallamme omat tarinansa. Suomen karsintavoitosta on yleensä maksettu sen kokoinen palkinto, että tekijät ovat voineet maksaa sillä kisamatkansa. Elleivät ole onnistuneet tuppautumaan lavalle.

Oma lukunsa on vielä karsintasääntöjen pykälä, jonka voisi tulkita jopa pyrkimykseksi ohittaa Teosto- ja Gramex-korvaukset, Teostot kyllä luvataan maksaa säännöissä toisaalla, mutta: ”13. YLE maksaa hyväksyttyjen taustanauhojen esittämisestä Suomen karsinnassa taustojen tuottajalle 500 euron suuruisen kertakaikkisen esityskorvauksen, joka kattaa kaikki näiden sääntöjen edellyttämät Suomen karsinnan esitysoikeudet YLEn kanavilla sisältäen myös korvaukset taustalla soittaville muusikoille ja muille tekijöille. Mikäli joku kolmas osapuoli esittää jälkikäteen näistä oikeuksista YLElle jotain lisävaatimuksia, vastaa niistä äänitteen tuottaja.”

Viidelläsadallahan saa Muusikkojen liiton levytystaksojen mukaan pari oikeaa muusikkoa vähän elävöittämään niitä konetaustoja… Vertailun vuoksi: tänä vuonna Ruotsissa annettiin lupamaksajien pussista JOKAISELLE 32 semifinaaliesitykselle vähän taskurahaa eli 50.000 kruunua (yli 5.000 €) esiintymisasuja ja muuta visuaalista ilmettä varten…

Jutussa olevien laulujen tekijätiedot

Congratulations säv&san Bill Martin ja Phil Coulter

Eres Tú säv&san Juan Carlos Calderon

Waterloo säv Benny Andersson ja Björn Ulvaeus san myös Stig Anderson

Volare (oik. Nel blu dipinto di blu) säv Domenico Modugno san D. Modugno-Franco Migliacci

Lapponia säv Aarno Raninen san Monica Aspelund

Olen mikä olen säv Jorma Panula san Saukki

On hetki säv&san Rauno Lehtinen

Minä olen muistanut säv&san Edu Kettunen

Peggy säv Jarmo Nikku san Hector

Teksti: Petri Kaivanto