Miehen monipuolista tuotantoa on täällä jo kuultu niin menestyneillä pop-levyillä kuin musiikkiteatterissakin. Viimemainitun puolen näyttävin esimerkki on syyskuun lopulla Helsingissä ensi-iltansa saanut musikaali Spin.

Taustatiedoistasi selvisi, että olet musikaalisesta perheestä ja olet soittanut lähes koko ikäsi.

– Kyllä. Isäni suku on Englannista, ja isoisäni työskenteli vaudeville-ammattilaisena. Kokoonnuimme aina sunnuntaisin isoisäni luo laulamaan ja soittamaan. Meille kotiin hankittiin piano kun olin kolme vuotta vanha, ja muistan sen päivän; se piano tuntui pelottavan isolta! Isäni harrasti musiikkia, ja hänen kanssaan aloin soittamaan. Opin nopeasti, ja nelivuotiaana soitin jo kaiken minkä hänkin. Sitten aloin käydä tunneilla.

Klassistako?

– Klassinen lähtökohta, mutta ei oikein tiedetty mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Olin varsin itsepäinen, olin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, ja soittelin jo silloin omia juttujanikin, joten kiersin monenlaisten opettajien tunneilla.

Etkä koskaan mennyt klassiseen “suuntaan”?

– En. Olen alusta asti ollut kiinnostuneempi soittamaan omaa musiikkiani jonkun muun tekemän sijasta. Ammattilaiseksi aloin 17-vuotiaana, ja siinä piti olla hieman “järjestelyjä”, sillä Kanadassa pitää olla 19 ennenkuin voi työskennellä ravintoloissa.

Eli ammatinvalintasi meni varsin luontevalla kehityksellä. Oliko koskaan mitään erityistä hetkeä tai tilannetta, jolloin päätit ryhtyä alalle?

– Itseasiassa oli. Valmistuttuani high schoolista päätin kiertää maailmaa, ja ensiksi päädyin Keski-Kanadaan serkkuni hommiin, joka rakensi taloja. Tienasin 10 [Kanadan] dollaria tunnilta. Silloin tapasin australialaisen kaverin, joka oli kiertämässä maailmaa. Hän oli tehnyt sitä jo kymmenen vuotta, ja hankki elantoaan siinä vaiheessa lattiasiivoojana, eli vielä minunkin hommaani kehnompaa. Mietin, että jos itse aion kiertää maailmaa, niin teen sen musiikin kanssa.

Aloin opiskella jazz collegessa, ja tein välillä musikaalitöitä teatterikiertueen kanssa. Koulustani kaikki pyrkivät [jazz-koulu] Berkleehen, mutta minulla ei ollut sinne mielenkiintoa. En usko ollenkaan siihen koko teoria-lähtöiseen jazz-opetukseen, mielestäni jazz tulee muusikon sisältä ulos, ei toisin päin. Teoreetikot yrittävät sitten miettiä, että mitä helvettiä tässä tapahtuu – se ei toimi niin.

Joten aloinkin opiskella klassista sävellystä ja johtamista; [Bela] Bartókia, [Igor] Stravinskya ja niitä heppuja, jotka ovat ihan vv-OU! Sen koulun painotus oli kuitenkin uudempaan kamaan, ihan sinne John Cage -osastoon ja minimalismiin asti, joka sitten taas minulle on melko pitkäveteistä. Se on oikeastaan vain reaktiota aiempaan tapahtuneeseen, eikä oikein musikaalista, enemmänkin vain älykästä.

Olin kyllä kiinnostunut Ph.D.-tutkinnon suorittamisesta, mutta sitten tapasin kuubalaisemigrantin Sergio Barroson, joka opetti sävellystä vierailijana. Ystävystyimme nopeasti, ja aloin opiskella hänen johdollaan yksityisesti. Hänellä oli suunnitelma siirtyä Belgiaan seuraavaksi, mutta hän ei ollut vielä saanut visaa taustastaan johtuen, joten päätin pitää hieman lomaa, ja vierailla ystävieni luona LA:ssa.

Aivan se tuttu tarina, että 700 dollaria taskussa, ja vanhalla Volvolla vuorokauden ajo putkeen Los Angelesiin! Olin ajatellut pyöriä siellä lomalla muutaman viikon, mutta haeskelin muutamia hommia. Olin matkan varrellakin pysähtynyt moikkaamaan kaveriani, joka työskenteli agenttina Seattlessa. Kävin muusikkojen liitosta hakemassa joidenkin klubipromoottoreiden kotiosoitteet, ja menin ovilleen koputtamaan. Ja sainkin hommia, hyviäkin hotellibaareja yms. Vähän ajan päästä soitin kuusi iltaa viikossa ja tienasin 600-700 taalaa viikossa, joka oli jo todella hyvä liksa silloin.

Soolopianoa siis, aulabaari-keikkoja?

– Joo, jazzpianoa soolona; aulabaareja ja yökerhoja, riippui paikasta – aulabaareista tuli kyllä parempi liksa. Ja 80-luvulla siellä voi soittaa ihan mitä tahansa, monet kovatkin nimet teki niitä keikkoja. Päivisin sitten sävelsin, ja sain jo joitakin kontakteja kustannus- ja levybisnekseen. Mutta tuolloin melkein kaikki hyvin tienanneet bisnes-tyypit veti kokaiinia ja potkut tuli herkästi, joten minunkin kontaktini häipyivät nopeasti!

Mutta sitten agentti-kaverini Seattlesta soitti ja kysyi lähtisinkö keikalle Japaniin. Minä olin että “tottakai!”, ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi sinne. Se oli tosi hauskaa; erinomaiset olosuhteet, täysimittaiset flyygelit, loistava äänentoisto, kolme-neljä puolen tunnin settiä illassa. Ja taas pystyin jatkamaan säveltämistä päivisin. Tulin takaisin LA:han, ja juuri siihen aikaan tulivat ensimmäiset Yamahan DX-7:t [syntetisaattori-malli]. Olin nähnyt niitä jo Japanissa, ja ne olivat varsin kalliita USA:ssa. Otin yhteyttä Japaniin, ja sain sovittua puolen vuoden työt, joten menin sinne uudestaan, ideana tehdä vähän hankintoja.

Tapasin sitten Japanissa brasilialaisen kundin, joka oli muusikkona hyvinkin kaltaiseni. Aloimme kirjoittaa yhdessä, ja teimme pienessä studiossa kahdella neliraiturilla demoja paristakymmenestä biisistämme, ja lähettelimme niitä ympäriinsä. Muutamat menivät läpi, eli levyille asti. Itseasiassa yksi jo isokin artisti kylmästi “rippasi” [rip-off], eli varasti yhden meidän biisin omakseen! Vaikka se otti tietenkin päähän, niin olihan se kuitenkin jollain tasolla myös imartelevaa, kun kelpasi. Tietenkin ulkomaista vedetään höplästä, mutta minä olin, että “teen seuraavan, kävisikö tämä?” ja olisin jo paljon viisaampi. Ja se toimi, ne alkoivat lopulta kyselemään minulta biisejä, varastamisen sijasta!

Etkö saanut mitenkään asiallesi oikeutta?

– Ainakin silloin Japanin musiikkibisnes tuntui olevan niin “isojen poikien” hoitelemaa, että jos liittyi sikäläiseen Teostoon esimerkiksi, niin joutui mustalle listalle, ja työt oli vähissä. Oma kokemukseni oli, että kustantajien ja tekijänoikeusseuran välit olivat sillä pohjalla, että vain hyvin etabloituneiden tekijöiden asiat hoituivat. Uudella yrittäjällä oli esimerkiksi aivan mahdotonta saada mitään selvitystä myyntiluvuista.

Mutta tuotantohommissa oli isoa rahaa, ja aloinkin toimimaan enemmän siellä. Kasvatimme ystäväni kanssa bisneksen siitä kahden ihmisen ja kahden neliraidan kuviosta 128 ihmisen työpaikaksi neljine täysmittaisine studioineen. Kovaa työtä, studioitakin pyöritettiin kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden. Hankin Lontoostakin studiokokonaisuuden tuolloin.

Töitä olisi mutta ei budjettia

Aloitko tehdä pop-musiikkia jo siis Kanadassa?

– Kyllä, aivan alusta lähtien. Isoisäni jo rohkaisi minua lauluntekoon. On kuuluisia kanadalaisia lauluntekijöitä – Joni Mitchell, Neil Young, Leonard Cohen – mutta ei niitä kovin paljoa ole. Kanada on kuitenkin tuontivaltio musiikin suhteen, ja siksi lähdinkin sieltä. Amerikka on niin valtava virta, että sen paineessa on lähdettävä. Alanis Morissette on hyvä esimerkki. Hän oli teinitähti Kanadassa, mutta sitten löysi oman juttunsa, ja kävi jokaisessa levyfirmassa valmiin Jagged Little Pill -materiaalinsa kanssa, eikä kukaan ollut kiinnostunut. Mutta Amerikassa Maverick, eli Madonnan firma otti, ja se on historian eniten myynyt debyytti-albumi – yli 14 miljoonaa kappaletta jo.

Aloitiko Suomessakin ovien koputtamisella?

– Tapasin vaimoni [näyttelijä Anna Hultin] Japanissa, ja muutin hänen kanssaan tänne. Ensimmäinen lapsemme syntyi täällä, mutta halusin lähteä takaisin Kanadaan, joten muutimme sinne. Aloin opettaakin, mutta työskentelin myös LA-ympyröissä mm. [säveltäjä/ tuottaja] David Fosterin kanssa. Menestyinkin, mm. tein pääteeman Schwarzenegger-leffaan Eraser, ja perustin oman levy-yhtiön. Mutta odottaessaan kolmatta lastamme Anna puolestaan halusi takaisin Suomeen. Hän halusi töihin, eikä siellä ole teatteria, ja elokuvatyökin menee Hollywoodin kautta. Los Angelesissa emme halunneet lastemme kasvavan, joten tänne tultiin.

Olin onnekas, koska teatteri [Helsingin Svenskan] tarjosi töitä [musikaali Pojken Blå], ja pian sen jälkeen Siljavarustamo pyysi hommiin tekemään taustoja laivan show-esityksiin. Sen jälkeen Warner tarjosi sopimusta lauluntekijänä. Sieltä taidettiin ottaa yhteyttä, mutta haeskelin itsekin kyllä. Muistan eräänkin ison yhtiön A&R-miehen juttusilla käynnin. Hän tarjosi demon pohjalta yhteistyötä erään solistin kanssa, eli normaalia kehittämistä; biisien etsintää, tekemistä ja työstöä, harjoittamista jne. Sanoin ok ja kysyin millaisella kehitystyöbudjetilla siinä liikutaan. Vastaus oli, ettei sellaista ole. Hämmästyin täysin: “Siis mitä? Ei ole budjettia? Oletatte siis että työskentelen tämän kaverin kanssa puoli vuotta ja sitten EHKÄ jotkut biiseistäni äänitetään, ja sitten EHKÄ jotkut niistä julkaistaan levyllä, ja sitten saan mekanisoinnit ja jos soi niin teostoa, niinkö?” Vastaus oli, että “niin”. Lähdin siitä paikasta, emmekä ole sittemmin ko. henkilön kanssa puhuneet.

Aloitit sitten Warner-sopimuksella, mutta et ole kuitenkaan jatkanut sitä?

– En, se oli yhteinen päätöksemme. En kuitenkaan saanut tarpeeksi biisejä julki. Tein Tomi Metsäkedon ensimmäiselle levylle suurimman osan biisejä, ja kun se meni hyvin, aloin saada muitakin pyyntöjä. Ruotsin kontakteillani sain varsin hyvin yhdessä sikäläisten kanssa tekemiäni biisejä läpi, kun koko ajan oli jotain tarjolla jossain. Kilpailu on todella kovaa. Olen kuullut että esimerkiksi [amerikkalainen lauluntekijä] Dianne Warren laittaa laulujensa markkinointiin todella isoja summia. Eikä kyse useasti ole enää edes markkinoinnista, vaan tekijä maksaa tietylle solistille siitä, että tämä levyttää tietyn laulun, ja hitin myötä tekijä saa omansa moninkertaisesti takaisin. Tietenkin riski on aina olemassa.

Jatkoit kuitenkin Warner Musicin tuotannoissa.

– Tomin ensimmäisen albumin jälkeen yhtiö pyysi minua tuottamaan laulun Gordon Haskellille; se oli duetto [The music played] Maaritin [Hurmerinta] kanssa. Sekin meni hyvin listakärkeen, ja tein myös Tomin toisenkin levyn.

Sitten aloin kehitellä ideaa musikaaliksi. Minua ärsyttää tavattomasti se, että todellinen lahjakkuus ei pääse musiikkibisneksessä esiin enää kuin sattumalta. Esiintyjiä kiinnitetään ulkonäön mukaan, ei lahjojen. Musiikki ja ilmaisu ja jopa laulutaito tehdään heille toisten toimesta. Mietin mennyttä aikaa, ja kaikkia niitä hienoja artisteja ja lauluja joita on ollut erityisesti 60- luvulla. Tulin ajatelleeksi, että ehkä bisnes ei edes halua voimakkaita artisteja, jotka ottavat eri tavoin kantaa – sellaisia eivät halua poliitikotkaan, koska “laulut voivat muuttaa maailmaa”!

Kehittelin ajatuksesta tarinan, jossa tällainen iso korporaatio ohjailisi popartistien uraa voimakkailla julkisuuskampanjoilla, ja siitä sitten kehittyi musikaali Spin. Muutamat sen lauluista olen tehnyt joidenkin muiden kanssa yhdessä, esimerkiksi staff writer -kautenani. Musikaaleista olen pitänyt aina, jo Nelson Eddyn ja Jeanette Mc- Donaldin operettifilmeistä lähtien. Tunnen sen perinteen ja ne laulut hyvin. Musiikkiteatteri on upea taidemuoto, ja onkin hyvin hienoa olla Suomessa, kun täällä se on niin suosittua, yleisö käy katsomassa musikaaleja. Uuden musikaalin tuottaminen on kuitenkin iso riski, ja siksi olen ollut onnekas ja hyvin otettu siitä että Svenskan valitsi minut tekemään sellaista.

Entä ooppera? Mikä on suhteesi siihen?

– No, minulla on hieno idea oopperaksi, ja toivon että se olisi seuraava iso juttuni. Mutta en halua puhua siitä sen enempää… Paitsi, että etsin nuorta miestenoria – demot ovat tervetulleita!

Onko sinulla kiinnostusta kirjoittaa isoja orkesteriteoksia, tai vaikkapa pianosonaatteja?

– Kyllä, vaikka en ole sille osastolle vielä mennytkään. Ehkä menen jatkossa sinnekin…

Tunne on tärkeintä

Tunsitko lainkaan Suomen musiikki-ilmastoa? Oliko sinulla minkäänlaisia vaikeuksia säveltää suomalaiselle artistille tai suomalaiselle yleisölle?

– Ei niinkään. Suomen kieli ei istu hyvin länsimaiseen poppiin, se on kyllä totta. Mutta periaatteessa musiikki on musiikkia, ja kysymyksessä on tunneasiat. Tänä päivänä on kuitenkin jo niin iso määrä ihmisiä, joille perinteinen mollisävellaji- ja venäläisvaikute ei merkitse mitään erityistä, vaan heidän makunsa on kehittynyt täysin kansainväliseksi. Ja siksi Suomi on valmis valloittamaan maailmaa.

Olemme juuri saaneet valmiiksi Essi Wuorelan levyn, jossa on uutta materiaalia, ja joitakin vanhempia suomalaisia lauluja, jotka kuitenkin on tehty aivan uusiksi. En niinkään kuuntele kieltä ja sanojen merkityksiä, vaan koko paketin emotionaalista vaikutusta. Jos halusin vaihtaa jotain soinnutusta, niin kysyin Essiltä toimiiko se moodin kanssa ok. Ja teimme koko levyn live-ottoina juuri siitä syystä, että laulut olisivat tunnelmaltaan kokonaisuuksia.

Ovatko laulujesi suomi-tekstit käännöksiä vai originaaleja?

– Kieli on niin konkreettinen asia, etten oikein usko käännöksiin, sellainen on aika vaikeata. Useimmat lauluni ovat menneet Sinikalle [Svärd] demoilla, joissa melodia on vain hyräilty, ja hän on tehnyt oman tekstinsä. Be gentle to my heart Tomin ensimmäisellä levyllä on ollut aivan valmiina tekstinkin osalta, ja Sinikka teki sen pohjalta omansa, muttei sekään ole suoranainen käännös.

Tunnut olevan kiinnostunut ja valmis tiimi- työskentelyyn, ja hyväkin sellaisessa.

– Kyllä, opin sen Japanin aikoinani. Ihan rinnakkainkin on hauskaa työskennellä, siinä pusketaan toista hyvin. Olen huomannut, ettei se ole suomalainen tapa, täällä kukin istuu saunassaan miettimässä… Muualla se kuitenkin on yleistä, ja hyvä puoli siinä on, että lauluja päivän mittaan syntyy – hyviä tai huonoja, mutta syntyy. Se on niin Nashvillessa, se on niin Broadwaylla – kaikkialla. On hyvä työskennellä toisten kanssa, rohkaisen ketä vaan tekemään sellaista. Vaikka useammankin kuin yhden kanssa; siinä syntyy keskustelua, kysymyksiä, vitsejä, eli kaikenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lopputulokseen. Se on hyvä tapa työskennellä, ja kuitenkin voi aina myös mennä kotiinsa ja tehdä yksinkin.

Yksi projekti, jonka yhteydessä nimesi tuli voimakkaasti – ja yllättävästi, ainakin minulle – esiin, on Sansan debyyttilevy. Miten päädyit siihen mukaan?

– Warnerilla ehdotettiin työskentelyä Sansan kanssa. Innostuin demosta, ja päädyimme aloittamaan. Hän kehittyi valtavasti ja saimme paljon aikaan. Mutta kuitenkin kävi niin, että sitten kun olimme “valmiita” aloittamaan levyntekoa, niin Warner päätyikin julkaisemaan koosteen siitä kaikesta, mitä olimme puolentoista vuoden aikana jo saaneet aikaan. Eli siitä projektissa jäi hieman huono fiilis, mutta ei minun ja Sansan välille; esimerkiksi Essin levylle tuli neljä hänen lauluaan.

Olet työllistetty säveltäjä-sovittaja-tuottaja, mutta entä soittaja?

– No nyt olen aloittamassa bändiä kitaristi Neff Izirraryn kanssa, ja pyrimme klubikeikkailuun. Soitin aikoinaan kuusi iltaa viikossa, mutta jos on pieniä lapsia perheessä, niin se ei oikein käy. Nyt nuorimpani on jo kahdeksan, joten taas voisi alkaa vähän soittelemaankin. Rakastan soittamista.