Laululyriikan olemassaolo

– Olen kirjaa aiheesta suunnitellut varmaan jo kymmenen vuotta, mutta aina se vaan lykkääntyi. Kaksi vuotta sitten tein Oriveden opistolle materiaalia, jota olisi käytetty nettiopetuksessa. Siinä tuli äkkiä eteen sellainen tavaran paljous, että siitä on kirjoitettava kirja. Kun sitten Ikaalisissa Eija Hinkkalan kanssa aloimme junailemaan ensimmäistä sanoittajakurssia, niin silloin päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja laittaa kaiken epäjärjestyksessä olleen materiaalini jollain fiiliksellä jonoon.

Olin aiemmin alkanut asiaa enemmän pohtimaan, ja kirjoitin esimerkiksi Friiti-lehteen kolumnejani aiheesta. Syksyllä 2004 aloin aloin kirjoittamaan materiaaliani lukuihin; niinkuin ‘paketteihin’. Käytin näitä paketteja omilla luennoillani, ja aina kun tuli jotain esiin – uutta tai korjattavaa – niin muokkasin koko ajan. 2005 keväällä jatkoin kirjoittamista, ja syyskuun alusta sitten ryhdyin varsinaisen kirjan tekemiseen. Syksyllä en muuta varsinaisesti tehnytkään – kiitos saamani pitkän apurahan. Nyt kun tammikuussa alkoi Ikaalisissa toinen kurssi, niin siinä vaiheessa laitoin tekemääni tekstiä koko ajan kalvolle näkyviin, ja tein koko ajan vielä muokkausta; täydennyksiä, siirtoja, poistoja.

Kirja on varmaan yhteenveto kaiken sen pohjalta mitä olet opetustyössäsi tehnyt: yhtäältä lyhyillä luennoilla ja klinikoilla, toisaalta pitemmillä kursseilla, joissa on ollut workshoppeja ym.

– Klinikoita teen aika paljon, ja siellä tulee paljon sellaista mitä kirjaan on laitettu. Aluksi tein viikonloppukursseja, ja siinä tuli eteen vaihe, jossa piti alkaa keräämään enemmän materiaalia. Tein Sibelius-Akatemiassa 90-luvun lopulla kahden viikon kurssin, ja silloin rakensin enemmän. Samoin sitten, kun tein Oriveden kirjoittajaopistolla viiden päivän kursseja – tällaisilla ehtii jo aika paljon käymään läpi asioita.

Kun olen tuumaillut, että miksei tuollaista kirjaa ole aiemmin tehty, niin mä olen varmaan ensimmäinen ihminen joka on joutunut tilanteeseen, jossa on alkanut opettamaan laululyriikkaa ensin lyhyempinä periodeina ja sitten periodit muuttuivat aina vaan pitemmiksi. Sellaisessa tilanteessa on ollut pakko alkaa rakentamaan pitempiä kaaria.

On varmaankin niin, että päivän ja viikonlopun sessioita tehneet ovat pärjänneet enemmän tai vähemmän samalla kakulla.

– Kyllä, ihan hyvin niin pystyy pärjäämään. Minäkin tein viikonloppuja varmaan monta vuotta neljällä liuskalla ranskalaisia viivoja.

Onko sinulle kokemuksellasi muodostunut mielestäsi looginen tai tärkeä järjestys miten asiakohdat menee, vai voiko tätäkin [kirjaa] mennä selaten?

– Voi mennä. Kyllä siellä on otettu asia asiana, kerrallaan. En esimerkiksi ole luennoinut kirjan järjestyksessä. Perusasiat toki tulee aina ensin.

Vastaus huutoon

Miten tulit alunperin lähteneeksi tämän jutun opettamiseen?

– Joku vaan kysyi. Se oli 80-luvun lopulla kun tein ensimmäisen kerran, taisi olla Seinäjoen Rytmi-instituutti. Ja olin niiden järkkäämän Rocklyriikka-kilpailun raadissa 12 vuotta peräti. Mutta pikkuhiljaa opetus vaan lähti; alkoi tulla kysyntää kulttuurilautakuntien kautta, jotka järjesti nuorisotoimintaa jne. Nyt kun katselee taaksepäin, niin kyllä ne alkupään kurssit ELVISillekin aika pienillä pohjilla vedin. Mutta jostain täytyy aloittaa! Tampere-talolla vuonna 1995 vedin ensimmäisen ison seminaarin, siellä mulla oli paljon vieraita: mm. Jaakko Salo, Jukka Virtanen, Harri Rinne ja Kari Hotakainen. Muistan suunnitelleeni parin päivän kulun ihan tarkkaan, mutta kyllä se hieman eli omaa elämäänsä! Varmaan se asiansa kuitenkin ajoi.

Kyllä varmasti. Vaikkei osallistujaluvut ole olleet mitään mullistavia, niin tarve tuollaiseen on ollut eittämättä valtava. Onhan kaikilla ollut suomenkielen opetusta koulussa ja aineita on kirjoiteltu, mutta siinä se päällisin puolin on useimmilla ollut. En itse ainakaan muista koulussa edes draamaa käydyn läpi, saati runoutta – pelkkää proosaa ja kielioppia vain.

– Edelleen tuo näkyy oppilaissa. Laululyriikkaa on ennen pidetty kirjoittajapiireissä – niin runo- kuin proosapiireissäkin – vähän sellaisena ‘huonona runona’. Ja nyt 2000-luvulla en ole kiertänyt yhtään kulttuurilautakunnan rocklyriikkaseminaaria, vaan ihan noita kirjoittajapiirejä, ja nimenomaan runouspiirejä. Eli jengi on alkanut tajuamaan, että siinä onkin omat lait; siinä on omat juttunsa, eikä sitä kirjoitetakaan kuin runoa. Ja siitä onkin ajatukseni kirkastuminen paljon peräisin; mähän yritän kirjassa vetää niitä rajoja että mikä on laululyriikkaa ja millä tavalla se on oma juttunsa. Ydin on se, että nyt ei kirjoitetakaan tekstiä, vaan nyt kirjoitetaan puhetta – laulettavaa puhetta.

Onko tuo seikka kirjallisuuden kautta tulleelle vaikeata ymmärtää?

– Ainakin voin kokemuksesta sanoa, että ymmärrystä on alkanut tapahtua. Nimittäin edellisen kirjani [Sateen ääni: laulutekstejä ja tekstejä lauluista / 2005] myötä sain palautetta esimerkiksi eräältä ammattikirjoittajalta, joka halusi ryhtyä kirjoittamaan ‘sellaista tekstiä johon myös musiikillinen ilmaisu tuo oman voimansa’.

Miten olet kristallisoinut itsellesi tämän peruskysymyksen, että miten tällaista asiaa – luovaa toimintaa – voi ylipäätään opettaa?

– En opeta sääntöjä, opetan ainoastaan keinoja. Ja vielä sillä silmällä, että keinot suhteessa siihen biisiin mitä kulloinkin teet; sama keino voi eri biisissä johtaa eri tulokseen. Enemmänkin pohdiskelun kautta. Ikäänkuin etsin mailat ja pallot ja maalit ja viivat; etsin ne pelivälineet, ja annan vastuun pelaajalle – tekijälle. Kursseilla esimerkiksi en ota riimittelyyn mitään varsinaista kantaa. Kerron vain, että perinteisesti iskelmässä käytetään puhtaita riimejä ja hiphopissa mennään vokaaliriimin kautta jne. Mutta jo teknisiä seikkoja kirjoittamisessa on niin paljon, että niiden esittely käy jo opetuksesta.

Onko sinulle löytynyt kymmenen kohdan huoneentaulua tai muuta sellaista, että ‘jos edes puolet näistä osuu niin alkaa olla jo hyvä teksti’?

– Ei taida ihan tuollaista olla, mutta on kirjassa lopussa tarkistuslista, jonka mukaan voi tekstinsä käydä läpi. Mutta vaikeus onkin juuri siinä, että ei ole mitään sääntöjä! Enkä halua missään tapauksessa luoda sääntöjä… Vaikka onhan niitä siellä; mittasäännöt on sääntöjä, ja kielen rakenteessa on omansa jne. Mutta en ole enää edes ajatellut, että voiko tätä opettaa; jos mä kirjoitan yli 200-sivuisen kirjan aiheesta, niin kai sitä jumalauta voi opettaa (naurua)!

Jatkolle tilaa

Mitä muuta nostaisit ensisijaisesti esiin opetustyössäsi esiintulleesta?

– Kaksi asiaa tulee kursseilla aina esiin. Ensimmäinen on se, että ihmiset asettaa kritiikkivaiheen väärään paikkaan. Ne alkaa niinkuin kritiikki ‘edellä’ kirjoittamaan tekstiään. Joillakin saattaa kirjoittaminen kokonaan tyssätä siihen, kun ne alkaa miettimään heti että ‘mitä mä tämmösiä kirjoitan’. Kritiikki pitää jättää loppupäähän; siihen vaiheeseen minkä amatöörit usein jättää tekemättä. Ne vaan kirjoittaa minkä kirjoittaa, ja sitten sitä ei piiruakaan muuteta. Siinä vaiheessahan ammattilainen vasta muokkauksen aloittaa, eli siihen asti saa olla aika huoleton hanttapuli.

Mä olen tavannut paljon sellaisia ihmisiä, jotka on tästä syystä ihan lukossa – niillä on kritiikki siinä alkusumassa, ja se tekee kirjoittamisesta vaikeata. Käytän tällaista vähän makaaberia vertausta keskosesta; eli teksti syntyy vähän niinkuin keskosena, se pitää laittaa kaappiin ja sitä pitää hoivata – siitä se sitten vasta kehittyy niin, että sitä voi sanoa valmiiksi.

Toinen seikka on, että pitää pyrkiä tietoiseksi niistä keinoista joita käyttää. Monet alkaa tehtävän annosta esimerkiksi kirjoittamaan heti riimeillä, ja kun niiltä kysyy että ‘miksi tässä on riimejä’, niin ei ne osaa sanoa; siinä vaan on niitä riimejä.

Otatko kääntämiseen tässä mitään kantaa?

– En mitään, ja se on harkittu veto. Tällaista projektia voi jatkaa varmaan ikuisuuteen, ja jotkut rajaukset piti tietenkin tehdä. Kääntämistä en ole itse paljoa tehnyt, ja se tuntuikin sen verran vieraalta, että jätin sen pois. Mutta on muitakin asioita, joita pitäisi pohtia ja joihin pitäisi ottaa kantaa, niin sellaisista voisi joskus jatkaa.

Ehkä ei nyt ihan heti jatkoa tarvitakaan, kun pää on saatu tällä perusteoksella auki; yksi iso työ on tehty.

– Kirjan kirjoitus oli monasti melkoista salapoliisityötä. Siinä on päivitettynä ja myös ensimmäistä kertaa yhteen koottuna paljon asiaan liittyvää, ja se on sellaista periaatepähkäilyä. Olen vetänyt asioita vaikka mistä kirjoitusoppaista ja artikkeleista. Esimerkiksi yhden Arthur Schoepenhauerin lauseen olen lukenut jostain tieteellisestä pamfletista: ‘Musiikki kertoo ilosta tai surusta, muttei pysty selittämään mistä ilosta tai surusta on kysymys’. Olen jatkanut siitä, että sen takia on olemassa laululyriikka, joka tarkentaa mistä ilosta tai surusta on kysymys. Ja myös siihen, että on olemassa musiikin kieli, ja on olemassa puheen kieli. Ja nämä kaksi kun yhdistetään, syntyy laulu.

Persoona peliin, tekniikkaa mausteeksi

Heikki Salo: Kahlekuningaslaji – laululyriikan käsikirja (Like)

Ehdin jo arvostella Kahlekuningaslajin päivätyölehteeni Markkinointi&Mainontaan, mutta siinä arviossa lähtökohta oli, ettei kovin moni M&M-lukijoista tee laulutekstejä henkensä tai edes ilonsa pitimiksi. Koska Selvisin lukijakunnassa sanoittajatiheys on suuri, vaihdan näkökulman omakohtaisempaan. Miltä Kahlekuningaslaji tuntuu lajin harrastajasta?

Suomessa useimmat sanoittajat täyttävät Erno Paasilinnan määritelmän oppineista: ainoita oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja. Sanoittamisen tekniikka-, tyyli- ja talousoppi täytyy yleensä kaivaa kokeneemmilta, runousopeista, lehtijutuista, tallenteilta tai stetsonista.

Sanoittajia haastatellessa huomaa, että vaikka taustalta paistaa puurtamista ja paneutumista, harva kykenee kiteyttämään taitoaan teeseiksi ja opinkappaleiksi. Sanoittamisen todella lyhyt oppimäärä on nopeasti kerrottu: hyvä teksti soi ja vangitsee.

Kahlekuningaslaji paketoi aiheen käsikirjamuotoon. Oman lukunsa saavat laululyriikka lajina, laulun aiheet, laulun osat, laulun kokonaismuoto, säkeet, koukut ja tärppipaikat, mitta, riimi, tyylikysymykset, kertomusmuoto ja kirjoittamisen kulku.

Salo suhtautuu tekniikkaan sallivasti: tietyt perussäännöt on hyvä tietää, ettei asiasta tule Aasiaa, mutta periaatteessa kaikki on sallittua. Salon aakkosissa tyyli on ennen tekniikkaa; popissa on parempi olla persoonallinen kuin virheetön. Tietenkään mikään ei estä olemasta suurmestarien tapaan kumpaakin.

Opinkappaleita Salo maustaa esimerkeillä ja kuvauksilla omista työtavoistaan. Kummatkin ovat valaisevaa luettavaa, tosin pitää muistaa, että tyylejä ja työskentelymetodeja on moneen lähtöön. Salo ympäröi itsensä virikkeillä, mutta tiedän monia, jotka kannattavat virikkeettömyyttä.

Kulkuvälinetyöskentelyssä jaan Salon kokemuksen; junat, bussit ja laivat ovat mainioita, inspiroivia välitiloja. Oman kokemukseni mukaan myös fillarointi toimii: saa rytmistä kiinni ja syntyy rullaavampaa tekstiä kuin työtuolissa.

Vaikka Salo painottaa editoinnin merkitystä laulutekstin synnytyksessä, laululyriikkaopas ei ole käynyt kriittisimmän kustannustoimittajan kautta. ”Liika pikkutarkkuus kostautuu kahleina ajatuksen kaulassa” -tyyppiset lauseet nakertavat ajatusta ja imua. Lisäksi Salo on innostunut opettajan roolista siinä määrin, että suuri osa tekstistä puhuttelee lukijaa isällisesti sinutellen: ”Muista että sinun täytyy esitellä biisi, luoda kontakti kuulijaan ja saada hänet haluamaan lisää.” Kirjan mitassa tämä kädestä taluttelu alkaa tökkiä niin kuin matkaseura, joka viittoo koko ajan, minne suuntaan pitäisi katsoa.

Kahlekuningaslajia kannattaa peilata omiin kokemuksiinsa ja ottaa se, mikä tuntuu tärkeältä ja inspiroivalta. Sitä löytyy itseoppineillekin.

Heimo Hatakka

Kirjoittaja on lehtimies, jonka viimeisimmät levymittaiset sanoitustyöt ovat Jonna Järnefeltin Aamukahviasetelma ja Jukka Leppilammen Me.