Televisionkin puolelle runsaasti musiikkia tehnyt Sumén aloitti muusikonuransa klassiselta puolelta, klarinetista, jota hän opiskeli konservatoriossa ja jonka pariin hän on äskettäin palannut uudelleen. 

Hän tosin toteaa, että varsinaista klarinetistin uraa hänellä ei ole.

– Soitinvalinta syntyi lapsuudessa, olin silloin yhdeksänvuotias. Siihen ei liittynyt mitään suurta oivallusta. Pääsin koulussa musiikkiluokille, ja kun piti miettiä instrumenttivalintaa, niin isä suositteli klarinettia. Hän on amatöörimuusikko, joka on soittanut trumpettia ja haitaria. Nykyään, pitkän tauon jälkeen, treenaan klarinettia taas aktiivisesti, kun aloitin syksyllä opiskelut Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatuksen koulutusohjelmassa.

Olet toiminut sekä vakavan että kevyen musiikin puolella. Minkälainen musiikin kuuntelija olit nuorena, mistä sait eniten innostusta?

– Kyllä käyttömusiikki oli siihen aikaan klassista, klarinetin kautta, ja on edelleen. Klarinetilla en ole oikeastaan koskaan soittanut jazzia tai kevyttä. Mutta kyllä mulla on ollut pienestä asti kiinnostus myös muunlaiseen musiikkiin, ja ensimmäiset innostukset olivat varmaan jotain Duke Ellingtonin ja Count Basien  tapaisia nimiä. Afroamerikkalainen musiikki lähti avautumaan swingin kautta ja kiinnostus laajeni sitten huomattavasti.

Rokkibändeissä olet soittanut eniten koskettimia. Mistä se lähti?

– Meillä oli kotona vanhanaikaiset sähköurut, ja aloin soitella niitä kahdeksanvuotiaana, ilman mitään sen kummempaa opetusta, ihan vain korvakuulolta. Aloin soittaa koskettimia joskus ehkä 14-vuotiaana. Bändisoiton aloitin fonistina – ryhdyin joskus 12-vuotiaana soittamaan alttofonia, joka sopii hyvin klarinetin rinnalle. Bändihommiin päädyin suuren sattuman kautta. Imatralainen Stressi-yhtye kaipasi kosketinsoittajaa. Levytystä ja keikkaa oli tulossa, ja he pyysivät minua mukaan, koska veljeni Jimi oli heille siihen aikaan suuri vaikuttaja. Pääsin siis bändiin hyvällä nimellä! [nauraa] Uin sitä kautta tänne Helsinkiin.

Kaurismäen kauta elokuva -alalle

Suménista tuli ennen pitkää Sleepy Sleepersin ja sen kansainvälisen painoksen Leningrad Cowboysin jäsen. Sitä kautta alkoi myös hänen elokuvasäveltäjänuransa. Aki Kaurismäki oli ollut Sleepy Sleepersien kaveri jo 1980-luvun alusta, ja tehdessään vuonna 1988 ilmestynyttä Leningrad Cowboys Go America -elokuvaa hän huomasi kaipaavansa siihen musiikkia.

– Elokuvasäveltäjänurani alkoi siitä, että ilmoittauduin vapaaehtoiseksi hommiin. Spontaanisti, välittömästi. Ensimmäinen Akin esittämä tilaus oli “puoli tuntia bluesia”, mikä on aika avoin pyyntö. Sitten piti vain määritellä että mikä on minun mielestäni bluesia ja yrittää tehdä jotain sellaista, joka tukisi elokuvakohtauksia. Siinä vaiheessa en tajunnut vielä sen enempää draaman laeista tai elokuvamusiikin varsinaisesta funktiosta.

Millä tavoin ja kuinka paljon jouduit näitä asioita opiskelemaan?

– Kuvaisin opiskelua niin, että ensi vuonna tulee opinnoissa täyteen kaksikymmentä vuotta. Se on jatkuvaa opettelemista. Mitä enemmän näkee ja tekee, sitä selkeämmäksi tulee tieto siitä, että tässä on vielä paljon opittavaa. Kun oma taso nousee, myös vaatimustaso nousee.

Elokuvamusiikki on aina alisteista tarinalle. Missä määrin se on sinusta myös säveltäjän itseilmaisua?

– Se pitää todellakin muistaa, että se on alisteista kuvalle ja tarinalle. Se on sen funktio ja lähtökohta. On olemassa elokuvamusiikkia ja sitten on olemassa absoluuttista musiikkia, säveltäjän omaa musiikkia. Ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Elokuvamusiikkia ei voi tehdä siltä pohjalta, että mikä on omasta mielestä kivaa ja mistä sattuu sillä hetkellä tykkäämään. Loistavalla teemalla ei tee mitään, jos se ei sovi kokonaisuuteen. Kaiken täytyy toimia draaman ehdoilla rytmin, fiiliksen ja myös keston osalta. Työhön liittyy paljon määreitä, joista ei tarvitse välittää kun tekee “pelkkää” musiikkia.

Mitä tapahtuu musiikille, joka ei ohjaajalle kelpaa?

– Kyllä minä yritän säästää sen sellaisessa muodossa, että siihen voi tarvittaessa palata. Yritän aina tarjota ohjaajalle niin selkeän kuulokuvan, ettei ideaa tarvitse selittää. Harva nimittäin tajuaa sanojen pohjalta, minkälaisesta musiikista on kysymys. Haluan tarjota selvää kuultavaa, ja sen jälkeen voidaan keskustella esim. siihen tyyliin, että tähän voidaan kenties lisätä joitain instrumentteja. Usein se mitä tarjoan, voi olla hyvinkin lähellä sitä, mitä katsoja lopulta leffassa kuulee.

Syntyykö ohjaajan kanssa käytävän keskustelun myötä ideoita, jotka eivät olisi muuten tulleet mieleen?

– Syntyy, jos ohjaaja pystyy konkreettisesti ehdottamaan musiikillisia asioita. Ja se on ihan jees. Harva ohjaaja vain on itse muusikko, joten he eivät osaa esittää konkreettisesti ideaansa siitä, mitä he haluavat. He eivät siis osaa purkaa sitä sovitus- tai sävellysteknisiksi ohjeiksi, vaan palaute on enemmän tunnelmatasolla liikkuvaa ohjeistusta. Että tämän pitäisi olla intensiivisempää tai vähäeleisempää tai kiihkeämpää… Tämäntyyppisiä ohjeita tulee enemmän kuin vaikkapa sitä, että kokeile tässä kohtaa jousien sijasta puhaltimia.

Minkälaisia eroja on eri ohjaajien antaman palautteen määrässä tai luonteessa? Jos ajatellaan vaikka Kaurismäkiä tai Veikko Aaltosta.

– Sanotaan näin, että yleisesti ottaen palautetta tulee sitä vähemmän, mitä paremmin olen oivaltanut sen, mitä ohjaaja haluaa. Esimerkiksi Mikalla on soittajatausta, hän on soittanut rumpuja, joten hän on näistä kolmesta tarkin sen suhteen, mitä musiikissa voisi tapahtua. Hän osaa purkaa ideansa parhaiten musiikkitermeiksi. Akilla taas on aina selvä visio soundista ja tyylistä, ei niinkään nippelipuolesta. Veikko ohjeistaa omalla tavallaan, tunnelmien kautta. Hän antaa musiikin muodon suhteen täysin vapaat kädet.

Mitä sinulla on käytössäsi, kun aloitat musiikin teon?

– Yleensä on jo kuvaakin. Riippuu tosin siitä, missä vaiheessa tulen tuotantoon mukaan. Jos tulen hyvin aikaisessa vaiheessa, niin aloitan käsikirjoituksen pohjalta jo ennen kuvauksia. Se on ideaalitilanne, koska siinä pystyy kypsyttelemään parhaiten, joskus jopa vuoden. Yleensä projektit ovat noin kolmen kuukauden mittaisia. Pääsääntöisesti se on aika rivakkaa touhua. Muutama intensiivinen kuukausi, ja sitten voi olla pidempikin aika ilman mitään. Suomessahan julkaistavien leffojen määrä on vuosittain pieni. Viime vuonna taisi tulla 15 tai 16. Yleensä se on ollut 13-14. Vaikka maan talous on muuttunut ja koko elokuvasysteemi on muuttunut, niin pitkien leffojen määrä on pysynyt aika samana.

Kuinka paljon sinulla on varsinaisia elokuvasäveltäjäkollegoita?

– Kantelinen on heistä varmaan työllistetyin…ja tällaisia jotka tekevät joka vuosi jotain on ehkä neljä tai viisi, kyllä se siinä on. Sitten on nimiä, jotka tekevät harvemmin tai ovat tehneet urallaan pari-kolme. Nyt siis puhun pitkistä elokuvista, televisiotuotannot ovat tietysti erikseen. Jos ne, dokumentit ja lyhytelokuvat otetaan mukaan, niin sitten puhutaan muutamista kymmenistä tekijöistä.

Onko televisio- ja elokuvamusiikin tekemisessä merkittäviä peruseroja?

– Itse työhän on samaa, mutta kyllä elokuva on minulle kuningaslaji. Teatteria en Televisiotuotannossa on paremmin aikaa ja pienemmät budjetit, etenkin tänä päivänä. Se rajoittaa monesti muusikoiden määrää, mikä taas vaikuttaa siihen, minkälaisia ideoita voi toteuttaa ja miten voi säveltämiseen asennoitua. Itse työ on kyllä aina yhtä mielenkiintoista, sillä käytettävissä olevat resurssit eivät vielä tee ketään autuaaksi. Prosessi on myös nopeampi ja selkeämpi, jos tietää että musiikkia ei tarvitse kirjoittaa esimerkiksi viidellekymmenelle instrumentille.

Projektia pukkaa

Sumén työstää musiikkia paljon pianolla ja kirjoittaa ideoita käsin ylös, vaikka on käyttänyt myös midiä ja Pro Tools -ohjelmistoa jo pitkään. Työ etenee parhaiten silloin, kun on etukäteen tarkasti selvillä minkälaista tunnelmaa ollaan työstämässä ja mihin. Jos mieleen noussut idea ei lopulta sovikaan alkuperäiseen kontekstiin, se pannaan talteen.

Kun aloitat uuden projektin, teetkö siihen pelkästään uutta musiikkia vai kaivatko arkistoja?

– Pääsääntöisesti vain uutta. Tietysti mietin että onko jossain laatikossa jotain sopivaa ylijäämää. Aika nopeasti sen yleensä huomaa, sopiiko mikään. Joskus, tai tarkalleen ottaen kaksi kertaa, on käynyt niin, että kokonainen tuotanto on hylätty, ja olen sitten hyödyntänyt sen vuosien päästä jossain muualla.

Sävellätkö musiikkia myös silloin, kun mitään projekteja ei ole päällä?

– Tähän asti en ole ehtinyt. Olen periaatteessa koko ajan säveltänyt tilauksesta. Se on kyllä aivan varmaa, että vielä jossain vaiheessa aikaa säveltämiseen tulee enemmän kuin haluaisikaan… [nauraa] Toivon kyllä, että tällä säveltämisellä voisi elää edes jotenkin. Mutta mitään laajaa arkistoa minulla ei siis ole.

Onko elokuvasäveltäminen vaikuttanut merkittävästi myös tapaasi katsoa elokuvia?

Onko elokuvasäveltäminen vaikuttanut merkittävästi myös tapaasi katsoa elokuvia?

– Tapa katsoa elokuvia on muuttunut tietysti sitäkin kautta, että on tullut ikää lisää ja on muuttunut ihmisenä. En kiinnitä mitenkään erityisesti huomiota nimenomaan musiikin käyttöön, kun katson elokuvia. Pyrin katsomaan niitä ihan kokonaisvaltaisesti. Jostain yksittäisestä elokuvan osatekijästä vaikuttuu jos se on tehty hyvin tai huonosti. Että olipa loistavat näyttelijät tai kylläpä oli paska musiikki. On muuten sääli, että dvd-julkaisuissa ei ole sellaista mahdollisuutta, että musiikin voisi ottaa pois. Silloin ihmiset vasta huomaisivat, miten suuri musiikin merkitys onkaan. Vaikka musiikki ei todellakaan ole välttämätöntä. En tarkoita että sen pitäisi soida koko ajan.

Onko sinulla elokuvasäveltäjäsuosikkeja?

– Jos unohdetaan alkuaikojen vaikuttajat, niin viime vuosina Alberto Iglesias on ollut suuri vaikuttaja. Hän on Espanjan tämän hetken kuuluisin elokuvasäveltäjä, jonka töistä tunnetuimpia ovat tietysti Almodovarin elokuvat, mutta hän on tehnyt paljon muutakin. Hänellä on oma tyylinsä ja erinomainen tekniikka sekä hyvä melodiantaju.

Alberto Iglesias on ollut suuri vaikuttaja. Hän on Espanjan tämän hetken kuuluisin elokuvasäveltäjä, jonka töistä tunnetuimpia ovat tietysti Almodovarin elokuvat, mutta hän on tehnyt paljon muutakin. Hänellä on oma tyylinsä ja erinomainen tekniikka sekä hyvä melodiantaju.

Yksi tuttuni esitti taannoin sellaisen väitteen, että todella klassisia elokuvabiisejä, jotka eläisivät vahvasti myös itse elokuvien ulkopuolella, ei ole tullut aikoihin. Siis tyyliin [Ennio] Morriconen saavutukset, [Nino Rotan] Kummisetä, [John Williamsin] Tähtien sota. Ja hän mietti että onkohan kyse siitä että musiikkia ei pidetä enää niin tärkeänä ja siihen ei satsata. Mitä itse tuumaat?

– Tuo on aika erikoinen ajatus. Mainitut tapaukset ovat kuitenkin ihan poikkeuksia koko elokuvataiteen historiassa. Luulen että kysymys ei ole satsauksista tai musiikin arvostuksen määrästä elokuvateollisuuden sisällä vaan siitä, että poikkeusyksilöitä ei joka oksalla kasva. Uusia tulee tai ei tule – se on tekijöistä kiinni eikä teollisuuden satsauksesta.

Minkälainen on säveltäjänarkesi tällä hetkellä?

– Päällä on kolme projektia. Sellainen ei ole kauhean epätavallista. Monesti voi mennä niin, että moneen kuukauteen ei ole mitään isoa ja sitten tulee kaksi juttua päällekkäin. Asioilla on taipumus kasaantua. Viimeistelen juuri 16-osaista draamasarjaa, ja alan heti sen jälkeen tehdä 3 kertaa 50-minuuttista draamaa, joka on aivan erilainen juttu. Lisäksi odottelen Saksasta vastausta kysymykseen yhden projektin etenemisestä. Ja neljäs projekti on absoluuttista musiikkia: ensi syksyksi pitäisi tehdä sinfoniaorkesterille ja kuorolle noin kymmenen minuuttia tavaraa. Se kolkuttelee omaatuntoa ja muistuttaa aina välillä olemassaolostaan. Se liittyy Lappeenrannan musiikkiluokkien tulevaan juhlaan, ja se on erittäin mukava tilaustyö.

Millä tavalla musiikki on tällä hetkellä elämässäsi läsnä muuten kuin työnä?

– Olen valikoiva kuuntelija. En harrasta esimerkiksi taustamusiikkia. Kun kuuntelen musiikkia, kuuntelen sitä todella tarkasti, välillä analyyttisesti ja välillä en. Enkä kuuntele musiikkia suinkaan koko ajan, joskus on pitkiä kausia että mieluummin lepuutan päätä kuin kuuntelen mitään. Ehkä se lepuuttaminen on myös alitajuista ideoiden työstämistä.