Monipuolinen turkulainen musiikkimies Veepee Lehto (Veli-Pekka Lehto) on useimmille suomalaisille nimenä tuttu, mutta tähtenä ja julkkiskasvona huomattavasti vähemmän tunnettu. Hänen kädenjälkensä löytyy monien hittibiisien takaa, ennen kaikkea sanoitusten, mutta usein myös sävellysten.

Veepee on julkaissut myös 8 omaa albumia. Monelle tulee hänestä ensimmäisenä mieleen huumorimusiikkimies. Hittibiisinikkarien otsaan lyödään helposti aina leimaa?

– Mulla on kaksi oikein voimakasta leimaa. Alkuun tuli se huumorimies, mikä varmaan olenkin. Se on ihan hyvä leima, koska teen edelleen huumoripitoisia keikkoja. Toinen leima on Matin ja Tepon sanoittaja. Säveltäjän osa on kuitenkin myös tärkeä, koska olen tehnyt mm. Ylitalon Tarjalle kokonaisia biisejä, jotka myivät yli 50 000 kpl.

Hittiputki voi olla lyhyt tai pitkä

Veepee on ollut paljon yhteistyössä varsinkin Matin ja Tepon ja sovittaja Antti Hyvärisen kanssa. Hittiputken ollessa päällä oli sellainen fiilis, että niitä hittejä vain tulee. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma, syntyykö hitti vai ei.

– Sehän on se lopullinen totuus. Meilläkin oli kuitenkin tuntuma, mistä voisi tulla hitti. Muistan, kun Matti ja minä oltiin sitä mieltä, että Mustankippee on se hitti ja Hyvärisen Antti sitä mieltä että Tuhlaajapoika. Kummastakin tuli: Mustankippee oli ensin monta viikkoa Jokamiehen listan ykkösenä ja kun se siirtyi pois, tuli Tuhlaajapoika tilalle.

Nämä Tarja Ylitalon kappaleet 1980-luvulta olivat siis Veepeen säveltämiäkin. Siksi myös hittisäveltäjän leima miehen otsassa olisi aivan sopiva. Hitin olemus on kuitenkin muuttunut. Enää ei hyväkään kappale soi kuten ennen.

– Kun levy soi siihen aikaan Ylessä, se soi koko maassa. Levyjä tehtiin vähemmän ja uusi sai aina tilaa. Musiikkitoimittajat olivat ammattitaitoisia. Ylessäkin joku aina kuunteli levyt – ja niille annettiin mahdollisuus. Levyjä myös myytiin paljon – nyt on myynti romahtanut. Vaikka ovat soineet aika hyvin, omat levyni eivät koskaan ole olleet mitään myyntimenestyksiä. Alkupään huumorilevyt olivat aika spesiaaleja, niistä oli vaikea tulla siihen aikaan mitään kultalevyjä.

Veepee Lehdolla on Teostossa satoja kappaleita, mikä useimpien mielestä on paljon. Mies itse on eri mieltä.

– Jos olisin päätoiminen lauluntekijä, niitä olisi varmaan tuhansia. On hyvin harvoja päätoimisia kuten Vexi. Kun tekee aamusta iltaan sanoituksia, määrällisesti se nousee tuhansiin. Mulla taas on aina ollut jokin toinen päätyö. Nykyisin saan pääelantoni keikoista. Ne ovat paljolti yrityskeikkoja, jotka eivät näy julkisuudessa. Keikan yhteyteen liittyy tosi paljon: laulutekstejä, erilaisia huumorijuttuja, pitempiä sikermiä ja kronikoita jos firma täyttää vuosia, jossain vaiheessa menen jopa ravintola-shown puolelle. Otetaan vanhoja tuttuja lauluja ja sanoitetaan historiikki siihen ja mukaan sitovaa spiikkiä.

Kaikki alkoi liian suurista nielurisoista

Veepee Lehto löysi musiikin 8-vuotiaana. Laulunumero koulussa oli kasi, mutta nielurisaleikkauksen jälkeen se nousi parissa vuodessa kymppiin.

Omien sarjakuvien piirtäminen vaihtui laulujen sanojen muistiin kirjoittamiseen. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui luokkajuhlissa 11-vuotiaana ilman säestystä. Sitten piti saada kitara, ja 12-vuotias sai sen joululahjaksi. Äänenmurroksen tultua kitara jäi nurkkaan pölyyntymään. Vuonna 1964 kuitenkin syntyi jo bändi. Kaikki alkoi uudestaan Liverpoolin poikien myötä.

– Treenattiin Beatles-kappaleita aluksi nimettömän bändin kanssa. The Hawks pääsi seuraavan vuoden kevättalvella jo lavalle asti taukobändiksi. Syksyllä 1965 heitettiin ensimmäinen maksullinen keikka: olin The Faces -bändin laulava komppikitaristi, nettopalkka seitsemän markkaa. The Faces esiintyi noin puolen vuoden ajan lähinnä kouluissa ja osakunnissa.

Vuonna 1966 Veepee oli mukana folkbuumissa ja Ponnahdus pinnalle -kilpailun folk-sarjassa. Seurasi ensimmäinen juhannuskeikka ”folk-tähtenä” sekä kiertue Turunmaan ja Ahvenanmaan saaristossa. Siihen liittyivät myös ensimmäiset juonnot suomeksi ja ruotsiksi. Mutta oliko Folk-Pekis myös protestilaulaja?

– Turussa oli folk-laulajia, muttei oikein kunnon protestilaulajia, paitsi ehkä yksi, Folk-Viljami. Hän oli vähän myyttinen henkilö, josta ei tiedetä paljon mitään, puoliksi laitapuolen kulkija, vankilassakin ollut. Hän teki tekstin mm. ”Isä Johnson, miksi veit veljeni Vietnamiin”, joka voitti jonkun lehden järjestämän sanoituskilpailun. Muut oli mukana, koska folk oli muotia. Itse lauloin Dylania ja Donovania, olihan niissä protestiakin, mutten ottanut sitä sillä tavalla.

– Folk-aikaa kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Enemmän se oli yhteishenkeä ja alustavaa hippiliikkeen meininkiä. Täytyy sanoa, että kunnon protestilaulaja tuli vain Sinikka Sokasta, jolla oli yhtye Sinkat toisen tytön kanssa.

Vuonna 1967 Veepee aloitti yhteislauluiltojen pitämisen Turun kauppakorkeakoululla ja Turun Yliopiston osakunnissa jatkaen niitä ravintola Haarikassa ja varsinkin ravintola Kultaisessa Hirvessä, jossa lauluiltakausi kesti 10 vuotta. Etenkin 70-luvun alussa ne olivat tosi suosittuja.

Vuonna 1967 Veepee myös liittyi Juhani Packalénin tanssiyhtyeeseen, joka samana vuonna voitti orkesterikilpailun Karinaisten Killanmäellä. Seurasi keikkoja Turun seudulla ja saaristossa. Yhtye esitti myös Veepeen lauluja, joita oli alkanut syntyä. Ensimmäinen laivakeikka oli Viking-linjan m/s Visby´llä 1969 ja ensimmäinen radioesiintyminen (biisillä Sade) samana vuonna, jolloin Veepee liittyi Pekka Varjosen yhtyeeseen, yhteen aikansa ykkösbändeistä Turussa. Keikkoja oli Turun lisäksi muualla Etelä- Suomessa, Siljan laivoilla, Ruotsissa, Leningradissa ja Tallinnassa. Tuurauskeikkoja laulavana kitaristina, basistina, jopa rumpalina tuli tehtyä monenlaisissa kokoonpanoissa vuosina 1967-1975.

Kauppakorkeasta liike-elämän oppeja

Kielet ja ääntäminen ovat aina kiinnostaneet Veepeetä, koulussa hän kokeili huvikseen esim. kuinka lausutaan englannin-englannilla ja amerikan-englannilla. Kielilinjan sijasta Veepee meni lukiossa kuitenkin matikkalinjalle, koska kaikki kaveritkin menivät. Miksi sitten kauppakorkeaan?

– En mä tiennyt, mitä rupean tekemään, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli se kaava päässä: ensin koulu ja opiskelu ja sitten naimisiin ja lapsia. Kukaan ei asettanut kaavaa kyseenalaiseksi, eikä ajatellut, että voisi jotain muutakin olla.

– Hain kauppakorkeaan, yhteiskuntatieteelliseen ja humanistiseen tiedekuntaan. Pääsin niihin kaikkiin – siihen aikaan pääsi, jos oli ällän paperit. Päätin, etten halua kieltenopettajaksi, enkä oikein politiikastakaan välitä. Menin kauppakorkeaan, koska siellä ei tarvinnut tehdä mitään päätöksiä, sieltä voi mennä minne vaan.

Kaupallisesta koulutuksesta on varmasti ollut hyötyä myös viihdealan töissä?

– Niitä asioita on hyvä ymmärtää, sitten niitä pystyy kritisoimaankin. Vuoden 1973 lopulla menin isoon amerikkalaiseen lääkefirmaan töihin. Firma oli tavallaan markkinoinnin lipunkantaja. Monet uudet, kaupalliset ideat tulivat sellaisten firmojen kautta.

– Liike-elämästä kun ehkä jotain tiedän, mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa Ilta-Sanomissa että ”verottaja vie mun rahani”. Tiedän, että verot täytyy kumminkin maksaa.

Lahjakkaat ajautuvat alalle

Lääkealalle siirryttyään Veepee ajatteli ”jäähdytellä” keikkailua.

– Viimeistään nyt piti vakavoitua ”tavalliseen elämään”. Se oli sitä samaa ajattelua, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla. Nykyään nuori päättää, että rupean Idols-tähdeksi tai tangokuningattareksi ja kaikki toiminta suunnataan sen mukaan. Koululla, ylioppilastutkinnolla ja opiskelulla ei ole samaa merkitystä kuin ennen. Jos saat maisterin paperit, et sä silti mihinkään töihin pääse. Siten sen ymmärtääkin, jos joku päättää ruveta tähdeksi. Ennen vain harva päätti jotain ja totta kai oli niin lahjakkaita ihmisiä, että ne väkisinkin ajautuivat alalle. Alkuvaiheessa minäkin lähetin joihinkin levy-yhtiöihin biisejä, mutta se oli vähän niin kuin leikisti. Olin koelaulutilaisuudessakin, jossa vedin Tom Jonesin ohjelmistoa Kulttuuritalon studiossa. Jaakko Salo säesti pianolla ja sanoi: ”Kyllä sä ihan hyvin laulat, mutta sulla pitäis olla jotain omaa”.

Myöhemmin Veepeekin sitten ikään kuin ajautui alalle.

Hän meni esittelemään biisejään Matin ja Tepon firmaan. Matti Ruohonen kommentoi eleettömästi: ”Ihan jees” ja siitä se lähti. Ensimmäisen kerran Veepee esiintyi äänitteellä vuonna 1976 itse sanoittamallaan ja Matti Ruohosen säveltämällä kappaleella Riko muuri kivinen. Se ei ilmestynyt singlenä vaan kokoelmalla Hittiparaati 3, joka edusti M&T Tuotannon vastausta ajan finnhitsbuumiin. Elettiin c-kasettien kulta-aikaa, ja hittikaseteille otettiin myös uusia kykyjä. Osa esitti päivänhittejä covereina, osa taas oli levy-yhtiön uusia promottavia, joiden vetovoimaa testattiin. Cover-laulajista ei ollut tarkoituskaan tehdä tähtiä.

– Biisissä piti olla Junnu Vainion sanoitus, mutta Junnu ei ollut saanut sitä ilmeisesti aikaiseksi, joten tein tekstin itse viime hetkillä ennen äänitystä. Tuntui tosi hienolta mennä Finnvoxin studioon: tämmöinenkin tuli ”vanhoilla päivillä” tehtyä.

Veepeen ensimmäinen single oli Mauno Ylä-Mattila, ison talon ainoo poika. Laulu oli mukana Syksyn Sävelen karsitut -ohjelmassa 1977. Innostus kohosi, kun hän huomasi osaavansa tehdä niin hyvän kappaleen, että pääsee sillä johonkin. Seuraavana vuonna julkaistiin biisi Monta laulua (Hittiparaati 4), ja vuonna 1978 Veepee oli jälleen Syksyn sävelen karsintasarjassa, nyt kappaleella Hämähäkkimies.

– Syksyn Säveleen piti aina joku biisi pistää. Hämähäkkimies-biisistä tehtiin sinkku ja sitten ruvettiin miettimään pitkäsoittoa. Biisini eivät olleet varsinaisia Jope Ruonansuu -tyyppisiä huumorijuttuja, mutta kuitenkin hauskoja biisejä molemmat. Mauno oli huumoripitoinen teksti, Hämähäkkimies oli hieman satiirinen, joten oli luonnollista että pitkäsoitosta tehdään huumorilevy. Matti ja Teppo olivat saaneet Chrisse Johanssonilta hänen ja Titta Kerttulan kääntämän espanjalaisen biisin Kuule sie amigoski, joka musta vaikutti todella oudolta. Ajattelin, ”ettei tää ole meikäläisen juttu”. Mutta sitten sekoitin siihen Las Palmasissa kuulemiani myyjien huutoja. Tein siitä oman versioni ja siitä tuli ekan levyn tärkeimpiä biisejä.

Vuonna 1979 ilmestyi ensimmäinen lp, Kuule sie amigoski. Osa levystä oli kantrahtavaa, osa lattarityyppistä musaa. Lääketehtaan leivissä Veepee oli koko ajan. Vähitellen hän alkoi tehdä muillekin biisejä; ennen Mattia ja Teppoa mm. laulaja Eino Lehtiselle.

Vuoden 1980 Veepee-lp oli nimeltään Kyl se on niin väärin. Salanimellä Einari Runkomäki hän esiintyi myös eräällä kokoelmalla. Samana vuonna syntyivät Veepeen ensimmäiset sanoitukset Matille ja Tepolle: Et voi tulla rajan taa ja Mä näitä polkuja tallaan (molemmat säv. M. Ruohonen). Molemmista tuli ikivihreitä. Veepee meni Polartuotannon listoille (myöhemmin Polar Artistit), Kalle Kansan eli Tapanin veljen firmaan. Solistikeikat alkoivat.

– Kun huomasin että voin lähteä alalle, en ajatellut pelkästään laulamista, vaan biisinteon ja laulamisen yhdistämistä. Siinä voisi olla tarpeeksi hommaa, mihin ryhtyä päätoimisesti.

Omia levyjä alkoi ilmestyä melko tasaiseen tahtiin, hittejä Matille ja Tepolle, Tarja Ylitalolle. Noihin aikoihin vielä sanoittajakin sai oman kulta-, timantti-, platina- ja tuplaplatinalevynsä. Myös muille artisteille syntyi lauluja. Euroviisuputkeen sisältyy Suomen karsinnoissa kaksi voittoa (Petri Laaksosen kanssa Eläköön elämä ja Sata salamaa), kaksi kolmatta sijaa ja kaksi kuudetta sijaa. Keikkoja tehtiin tanssilavoilla, ravintoloissa ja yksityistilaisuuksissa. 80-luvun kiivaaseen työtahtiin mahtui omia lehtikirjoituksia, mainontaa, omia radio-ohjelmia ja TV-esiintymisiä. Monenlaista hommaa, monenlaista musiikkia. Kategoriat ja rajoitteet eivät Veepeetä liikuttaneet.

– Nykyään, kun nuoret kaverit perustaa bändin, kaikki tehdään netin kautta. Keksitään nimet, keksitään imago, stailaus, kaikki on valmiina, mutta itse musiikkia ei välttämättä vielä edes ole. Kaiken täytyy näyttää hienolta ja kansainväliseltä, mutta lähdetään täysin väärästä päästä liikkeelle.

Tilaustöitä ja runonikkarointia

Veitkö tekstin Matille vai miten yhteistyö lähti käyntiin vuonna 1980?

– Matin sävellys Et voi tulla rajan taa oli niin valmis, että Heikki Annala oli tehnyt jopa sovituksen. Siinä oli vähän venäläistyyppinen tausta. Olin Helsingissä jossain myyntikokouksessa ja tekstiä piti tehdä samaan aikaan. Yleensäkin olen joutunut tekemään siten… illalla, yöllä. Syntyi eka säkeistö ja kertosäe ja Turkuun ajaessani toinen säkeistö. Se teksti syntyi tavallaan, kuten laulun pitäisi syntyä, runomuodossa ja fiiliksistä.

Seuraavaan lauluun Mä näitä polkuja tallaan oli Ruohosen Matilla fraasi valmiina ja Veepeen piti miettiä mitä se tarkoittaa. Suomessa oli jo maaltapako alkanut.

– Reino Helismaakin on tehnyt maaltapakolauluja, mm. Hiljainen kylätie (säv. T. Kärki) 50-luvulla. Nyt muutettiin lähiöihin. Kirjoitin tarinan ihmisistä, jotka eivät lähteneet lähiöön. Kehitin siis tarinan fraasiin perustuen. Monella tavalla voi tehdä, on ihan sama, mistä päästä lähtee liikkeelle.

– Emme ole koskaan tehneet yhdessä sillä tavalla, kuten pop- ja rock-musiikissa on yleistä, työparina. Olen aina ollut tilaustyön tekijä ja Matti ja Teppo tilaajia. Melkein aina on ollut ensin sävellys tai biisiaihio – enimmäkseen Matin, mutta joskus myös Tepon, johon on ruvettu rakentamaan sanoja. Alkuaikoina teksteihini tehtiin vain pieniä muutoksia; biisit olivat erilaisia kuin viime vuosina. Silloin joukossa oli aika paljon tekstejä, joissa oli jopa sanomaa, ei pelkkää viihdettä. Viime vuodet pojat ovat halunneet enemmän viedä työtä semmoiseen suuntaan, miltä heistä tuntuu. Vaikka olisi kuinka hyvä teksti, jos laulaja sanoo, että tämä ei ole sitä, mitä tarkoitan, on tehtävä toinen ja kolmaskin teksti.

Vuosien aikana Matin ja Tepon levyillä on määräksi vakiintunut, että 12 biisistä noin puolet on Veepeen tekstejä. Veepee on itse sitä mieltä, ettei ole yleisesti ottaen tehnyt määrällisesti hirveän paljon. Hittiprosentti on kuitenkin korkea.

– Hitti-sanaa käytetään turhaankin. Oikein kunnon hitti oli ennen vanhaan sellainen, joka tulee joka puolelta vastaan. Levyn pitää myöskin myydä. Hitin täytyy jäädä ainakin joksikin aikaa elämään. Kierto on nykyään paljon nopeampaa ja hittikin kulutetaan kolmessa kuukaudessa pois, ennen se eli vähintään vuoden. Kunnon hitti oli koko vuoden hitti.

Tavaramerkkinä räätälintyö

Vuonna 1989 Veepee oli kirjoittajaopissa musiikkiteatterikurssilla. Jonkun ajan päästä hän tuli Lusesin musikaalikilpailussa Ilkka Mäkitalon kanssa jaetulle kolmannelle sijalle. Teos oli musikaali Rakastakaa, rakastakaa. Miten ”eksyit” moiselle kurssille?

– Mulla on aina ollut – haitaksikin asti – halu ottaa kaikki laajasti. Halu kokeilla, mitä kaikkea voi tehdä. Kokonaiskuva laajenee, mutta seurauksena on myös se, ettei mua oikein tunneta. Kaikki tekemäni on niin sirpaloitunut. Ei ole kokonaispakettia, eikä pieniäkään paketteja. Kun lopetin lääkehommat, tein listan kaikesta, mitä tällä alalla voi tehdä. Pitkä lista siitä tuli, mutta suurimman osan niistä olen tehnyt. Musiikkiteatteri oli yksi niistä. Lehtijuttujen, radio-ohjelmien, mainonnan ynnä muun jälkeen oli sen vuoro. Se oli opettavainen kurssi. Hyttisen Kuju ja Ami Aspelund olivat myös mukana esiintyjäpuolella, oli teatteriporukkaa, Järvisen Jaana, hyvä näyttelijä Turun Teatterista, lavastajia, puvustajia, oli ihmisiä klassisen musiikin puolelta sekä kevyen musiikin puolelta. Kanadalainen professori ja Sirkka- Liisa Tikka vetivät kurssia ja Otto Donner, Pentti Saaritsa ym. vierailivat. Vaikkei musta teatterintekijää tullut, kokonaisuutena se on auttanut.

Veepeen levytysuran alkuaikoina oli tapana, että automaattisesti mentiin ohjelmatoimistoon. Se tavallinen tarina: ohjelmatoimisto myi ja artisti teki tanssipaikkakeikkaa; 80-luvulla oli vielä paljon tanssipaikkoja jäljellä. Irtosolistiakin oli helpompi myydä.

– Siinä oli haittapuoli: oli tosi stressaavaa, kun ei usein tiennyt, millainen bändi tulee, kaikenlaista voi sattua. Tein siinä sivussa yli 10 vuotta erilaisten yritysten keikkoja, aika paljon mm. entisen työnantajani tilaisuuksia. Kun tuli lama, tavalliset julkiset keikat vähenivät. Ravintoloita meni konkkaan, samoin tanssipaikkoja.

1990-luvulla Veepee siirtyi sitten yhä enemmän esiintymään yritysten henkilökunta- ja asiakastilaisuuksiin. Niihin oli tehtävä räätälöityjä ohjelmia, joista onkin tullut miehen nykyinen tavaramerkki. Syntyi uusi paketti: musiikki, juonto, huumori liittyen kumpaankin, erilaisia bändejä tarvittiin, tanssi-, kantri-, jatsi- tai muu bändi. Kokemus ja ammattitaito kasvoivat.

– Luontevasti siirryin jo silloin enemmän yritys- ja yhteisöpuolelle. Yrityksilläkin oli vaikeuksia: toisilla ei ollut varaa järjestää tilaisuuksia, toiset ei laman takia kehdanneet. Kun porukkaa joutuu pistämään pois, ei voi juhliakaan viettää. Oli kuitenkin paljon aloja, jotka sinnittelivät. Ruoasta ja lääkkeistä ihmiset viimeksi luopuvat.

– Maailma on muuttunut, viihdealakin. Viihteen tekijöitä on hirvittävän paljon enemmän. Kilpailu on kovaa. On järjestettyjä kilpailuja, joista tulee hirveä määrä porukkaa ulos. Jollen olisi silloin aikanaan lähtenyt tälle linjalleni, voi olla, etten alalla enää olisikaan. Moni vanhempi laulaja on häipynyt kuvioista, kun ei töitä riitä enää.

Harjannostajaisten uusi olemus

Veepee tekee tällä hetkellä pääasiassa juontajan ja laulajan töitä kesätapahtumissa, messuilla, markkinoilla ja harjannostajaisissa sekä räätälöityjä yritystilaisuuksia suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Myös festari-isännöintiä sekä klubi-keikkoja soolona, duona tai pienen yhtyeen kanssa mm. pubeissa. Piipahdukset pyydettäessä tanssilavoille ja -ravintoloihin ovat mahdollisia. Laivakeikkakin tulee tehtyä silloin tällöin.

– On perusjuhlaa, avajaisia… harjannostajaisia, jotka ovat muuttaneet muotoaan: ennen se oli juhla työntekijöille ja paikalle tilattiin Eemeli tai Tapio Rautavaara. Oltiin aika kännissä, porukka alkoi juopotella jo aamulla. Niistäkin on tullut yritystilaisuuksia. Totta kai työntekijät ovat paikalla ja hernekeittoa tarjolla ja pari pulloa olutta pöydällä ja niistäkin jää iso osa juomatta, koska ihmiset ovat omilla autoilla liikkeellä ja komennusmiehetkin lähtevät mieluummin ajoissa kotiin.

– Jos on iso business-park tai lasitalo, siihen liittyy paljon PR-juttua: lehdistö on paikalla ja jos firman omistaa joku ulkomainen kiinteistösijoittaja, niin osa ohjelmasta hoidetaan englanniksi. On otettava huomioon se joka maksaa. Toisaalta on säilynyt kontakti ja kansanomaisuus. Ei voi käyttää valoefektejä ja muita, kitara ja mies riittää hyvin. Juontoa ja huumoria. Se on rahallisesti tyydyttävä keikka, kestää vähän aikaa, tapahtuu iltapäivällä, ei tarvitse valvoa. Harjannostajaiset on hyvä tilaisuus. Ennen sanottiin, että ”ei se käy enää keikalla kuin jossain harjannostajaisissa ja kissanristiäisissä” – asia on kääntynyt ihan päälaelleen! Silti jopa alan ihmisillä on yhä väärä käsitys. Ne on todella hyviä keikkoja.

Ovatko tarkkaan käsikirjoitettuja?

– Osa on. Mulla on ohjelmassa aina Vastaavan rapparin työselvitys, rapparihan on nykyään vähän myyttinen hahmo ja sanana myös lähellä räppäriä. Se on huumoriosa, jonka teen kohteesta. Muu osa menee rutiinilla.

– En pidä itseäni ammattisanoittajana tai -säveltäjänä, koska olen vain harvoin ehtinyt tarjoamaan biisejäni. Työni ovat olleet tilattuja.

Biisisi Matille ja Tepolle eivät ole huumoribiisejä?

– Ei, jos ajatellaan koko linjaa. Suurin osa on vakavia, joskus jopa kuolemanläheisiä. Sitten on veitikka silmäkulmassa tehtyjä juttuja, kuten Missä sitä ollaan oltu (säv. M. Ruohonen), josta sain kauhean kritiikin. Moni hirmustui, miten naista voi käsitellä tällä tavalla! Nykyään kaikki tajuaa, että se on tehty huumorimielessä.

– Yksi linja on työpainotteiset jutut, mies ja työ, Mä joka päivä töitä teen. Sitten on parisuhdejuttuja, eivätkä nekään kaikki vakavia. Taistelupari (säv. M. Ruohonen), ei kovin paljon soitettu biisi, kertoo suomalaisesta pariskunnasta: molemmat vetää tiukkaa linjaa, ovat hirveen kiukkusia, eivätkä anna yhtään tilaa toiselle, mutta sitten, kun tulee ulkopuolinen uhka, niin heti ollaan yhteisrintamassa!

1980-luvulla iskelmämusiikissa oli olemassa vielä osallistuva linja, vaikkei lajityyppiin voi kovin voimakkaita juttuja ujuttaakaan?

– Mitä se musa on? Pitkälle viihdettä, jonka on palveltava myös ihmisten tanssimista. On kuitenkin myös sodanvastaisia juttuja, ympäristöön liittyviä, löytyy biisejä, joissa on sanottavaa… Olen tyytyväinen, kun olen saanut ujutettua niitä mukaan. Matin ja Tepon musiikkikin on nykyään paljon viihteellisempää kuin ennen.

– Mulla on aina ollut haittana saada joka biisiin jotain sanomaa. Sanotaan, että kaikissa tarinoissa pitäisi olla opetus. Haluaisin sen myös joka biisiin. Monta kertaa on ollut vaikeuksia. Matti ja Teppokin sanoivat usein, että ”ei tää sovi tähän” – ja sanoma otettiin pois. Korkeintaan se löytyy sitten rivien välistä, kerroksista, joita niitäkin on jouduttu purkamaan. Veljekset haluavat, että kuulijat ymmärtävät ne biisit. Heillä on ollut hauska periaate, että jolleivät he ymmärrä, ei kansakaan ymmärrä. En välttämättä ole ollut aina samaa mieltä, mutta olen toiminut aina tilaajan ehdoilla.

Murrebuumi ennen murrebuumia

Turun murteen taitajanakin Veepee on menestynyt, erityisesti sarjakuvapuolella: 1999 tuli voitto Aku Ankan murrealbumin käännöskilpailussa. Se kruunasi Veepeen vuonna 1980 alkaneen työn murteen hyväksi. Julkaistusta kirjasta tuli heti bestseller. Ensimmäinen painos 70 000 myytiin loppuun hyvin nopeasti ja Helsinki Media teetti toisen painoksen.

– Kysyin kuinka iso? 15 000. Sanoin, että ottakaa nyt enemmän! No, lisäpainos loppui kohta. Syntyi kauhea kysyntä.

Lienet siis ollut pahasti edellä aikaasi? Nythän on murrebuumi päällä.

– Olen aina ollut liian aikaisin liikkeellä. Murrejutut aloitin vuonna 1980, jolloin ne olivat hyvin erikoisia. Tavalliset ihmiset kuitenkin pitivät niistä paljon. 80-luvulla turkulaiset häpesivät omaa murrettaan. Tuli kasinotalous, mentiin Eurooppaan. Ehdotin Turun kaupungille, että tehdään Turun murteella kaikki kaupungin matkailuesitteet. Ne katto mua: ”ei me nyt simmost voira tehrä”. Murre ei ollut muodikasta.

– Vuonna 1998 tehtiin Kesäillan valssi siten, että Lumivuoren Hannu puhui välisketsit Tampereen murteella ja minä puhuin Turun murteella. Se oli ikään kuin ensimmäinen tilanne, jolloin murre oli jollakin tavalla hyväksytty. Konttisen Jouko, joka oli ohjaamassa, sanoi ettei ”tämmöstä enää kannata tehdä, murrebuumi on ilman muuta ohi”.

– Oikeastaan koko murrejutun on parhaiten mun jälkeeni pystynyt hyödyntämään Heli Laaksonen. Mulla se oli vielä kansanmeininkiä, mutta salonkikelpoista siitä tuli vasta sitten, kun murteella tehtiin runoja! Monipuolisen miehen uran varteen on tarttunut myös mainosala. Paitsi Aku Ankkaa, myös Soneran, Silja Linen ja Canonin historiikkeja on Veepee tehnyt Turun murteella. Helsingin Sanomissa on nähty jopa ruokaohje Turun murteella. Raisio Yhtymän Arvot tehtiin yhtiön henkilökunnalle.

– Nuorempana ajattelin, että ehdin ja jaksan tehdä mitä vaan. Kirjoittelin siis myös erilaisia tekstejä turkulaisille mainostoimistoille.

Tekijän asemasta on nauru yhä kauempana

Veepee on huolissaan vääristyneestä julkisuuskuvasta, glamourista. Luodaan kuvaa alan ihmisistä sen perusteella, mitä iltalehdet kirjoittavat ja mitä muu media näyttää. Luodaan esim. kuva, että kaikki alalla ovat joko suuria tähtiä tai harrastelijoita. Viihde-alalla toimii kuitenkin valtavasti ihmisiä, jotka tekevät työtään vakavasti.

– On tullut kummallisia kliseitä, kun lehdistö kärjistää: suurella tähdellä tulee rahaa ovista ja ikkunoista – kaikki on glamouria. Vastapainona joku ääritapaus, joka on muka jo melkein kuollut huumeisiin tai alkoholiin. Jos kirjoitetaan vain työnteosta, ei siitä ole näköjään kukaan kiinnostunut. Sensaatiohakuisuus vääristää alaa, mutta myös koko yhteiskuntaa. Jos uskottaisiin vain iltalehtiin ja telkkariin, kyllä tulisi paniikki. Onneksi suurin osa ihmisistä on jalat aika vakavasti maassa.

– Etenkin nuoret ihmiset, jotka eivät vielä ymmärrä elämää kovin paljoa, ihmettelevät ”miten noilla menee noin hyvin ja mää olen vaan tämmönen tavallinen”. Siitähän tää sana tavis tuleekin. Tavallinen ihminenhän on kaiken perusta, jollei sitä olisi, ei olisi koko viihdealaakaan! Siksi liiallinen glamouri pitäisi tasapainottaa. Totta kai ihmisillä pitää olla idoleja, vaikka itse en sitä oikein ymmärräkään. Ehkä juuri siksi en ole tunnetumpi, koska vierastan olla henkilönä esillä. Olen todella iloinen, jos joku kehuu mun biisiä tai esitystä, mutta jos joku rupeaisi mua palvomaan, tuntisin oloni tosi vaikeaksi.

– Tekijän asema huonontuu päivä päivältä. Ylessähän oli ennen vanhaan sääntö, että ”kuuluttajan” täytyy kertoa, että se ja se esittää sen ja sen tekemän kappaleen. Se oli pakko ja mielestäni hyvä tapa: ensinnäkin tekijät saivat moraalisen palkkionsa, rahallinenhan tulee Teoston kautta, jos biisiä on käytetty. Moraalinen arvostus tulee siitä, että kerrotaan, kuka on biisin tehnyt. Se vaikuttaa myös radio-ohjelman henkeen. Vaikka ohjelmissa tänään jotkut henkilöt sivuutetaan jatkuvasti, kyllä useimmat ihmiset silti vielä tietävät, että joku on sen biisin tehnyt. ”Nyt tulee sen ja sen tähden biisi”, kerrotaan radiossa. Osa alkaa ajatella, että kun se on niin hyvä laulamaan, kyllä se ne biisitkin tekee. Usein ei tee.

Kui sä keksit tommosii?

– Joskus ihmiset tulee kyselemään: ”Kui sä keksit tommosii?” Ne ajattelee, että se on keksimistä! Joko taivaasta tuleva inspiraatio tai sitten, että rupean keksimään, kuten lapset keksii jonkin leikin. Monet tietävät kuitenkin, että biisin tekeminen on myös työtä.

– Kun kaupalliset radiot tulivat – tää on yksi syy, niitähän voi olla tuhansia -, silloin luotiin viihteellinen radio. Radio soi myös, kun olen sorvin ääressä ja ikään kuin maailmassa täytyisi olla joku fiilis päällä koko ajan, mikä tarkoittaa, että on kiire koko ajan jonnekin.

– Toinen puoli asiaa on se, kun hehkutetaan jotain sillä hetkellä olevaa tähteä kaikin mahdollisin keinoin. Pientäkään palaa ei voi antaa tekijöille, koska silloin glamouri häipyy laulajasta. Ei ole varaa antaa sitä palaa – tämä on viihteellisen radion käsitys. Ja kun kaupalliset radiot menivät tähän, Yle meni mukaan, eikä sielläkään ehditä enää kertomaan tekijöiden nimiä, on niin paljon tärkeämpää kerrottavaa.

– Ja mitä siellä on kerrottavaa? Ensinnäkin nykyajan radiojuontajilla – joita ennen sanottiin siis kuuluttajiksi – yleissivistys on niin huono, ettei mielestäni niiden kannattaisi edes yrittää puhua mitään muuta kuin sitä inside-huumoria. Aina, kun ne yrittää jotain muuta, se menee pahasti pieleen. Televisiossa on kuitenkin säilynyt pieni palkki biisin alkaessa, se missä tekijätkin mainitaan.

– Mutta sieltäkin ovat etunimet lentäneet pois. Jos tulee Sata salamaa, lukee Laaksonen-Lehto. Se on väärin, koska joku voi ajatella että säveltäjä on Heli, eikä Petri Laaksonen ja sanoittaja Veli Lehto, joka oli laulava pappismies vuosisadan alussa. Entä Pakarinen? Kumpi se on, Hanna vai Esa vai kenties Esa Pakarinen Junior?

– Olen itse turhautunut, välillä ajattelen, että ”en mää jaksa tämmöst”. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tarvitsee pohtia, leimataanko häiriköksi ja vaikuttaako se ja se kommentti työn saantiin. Tässä ei muutenkaan ole paljon juhlimista, joten nyt voi sanoa, että jotain pitäisi tekijöiden asioiden hyväksi tehdä. Ei sitä kukaan muukaan tee.

 

 

---