KUUDEN KIELEN KERRONTAA 

Olemme tavanneet ensimmäisen kerran joskus 70-luvun alkuvuosina, ja niin kauan kuin olen sinut tuntenut, olen myös tiennyt sinun säveltävän. Mikä sinut on saanut säveltämään?

– Se on oikeastaan jännä piirre minusta itsestänikin. Sain ensimmäisen kitarani 8-vuotiaana, ja käsi kädessä treenaamisen kanssa on kulkenut into myös tehdä biisejä. Päässä on soinut musaa tosi pienestä pitäen – se on tullut hyvin helposti. Muistan mun ekan biisinikin, jonka mä tein kun olin jo vähän oppinut soittamaan. Mulla oli kelanauhuri, ja yksi luokkakaveri oli saanut silloin just markkinoille tulleen c-kasettimankan, jota mä sain lainaksi. Tajusin, että mä voin niillä kahdella tehdä päällekkäisäänityksiä, ja mulla on vieläkin jollain kelanauhalla olemassa se eka biisi, jonka mä silloin tein. Se on lähtenyt jotenkin automaattisesti – sitä mukaa kun oppi soittamaan niin alkoi tulla biisejä, se on ollut kiinnostavaa ja antoisaa  hommaa.

Olivatko bändihommat mukana myös ihan alusta asti?

– Mä olin jotain 13-14 -vuotias, kun Espoon Tontunmäessä naapuritalossa asuneen Kallion Ilen kanssa alettiin soittamaan yhdessä. Tosin Ile aloitti ensin bassolla, johon mä sitä houkuttelin, kun itse olin aloittanut kitaransoiton vähän aikaisemmin. Ile sai lainaksi yhden koulukaverin itse tekemän basson, ja vähän aikaa soitti sitä. Me saatiin rumpaliksi Jukka Bondsdorff, mutta Ile alkoi kuitenkin kiinnostua sitten kitarasta enemmän. Kyllä me vielä treenattiin kahden kitaran ja rumpalin kanssa, ja saatiin jossain vaiheessa basistikin siihen, mutta sellaiselle kellaribändiasteelle se jäi.

Sitten mä pääsin jo ihan oikeaan keikkabändiin. Se oli yhden vanhemman laulajakaverin bändi, nimeltään Resuset. Niillä oli Linnanmäen Rondossa useamman illan keikka. Mä kävin siellä heitä katsomassa, sillä siinä oli tuttuja soittajia . Yhtenä iltana ne pyysivät mua mukaan vähän jammaamaan, jonka jälkeen halusivat mut mukaan bändiin. Se oli ihan oikeata keikkailua, me oltiin mm. Vanhalla ja joissain tanssipaikoissa landella – muistan esimerkiksi että Riihimäen lähellä yhdellä lavalla oltiin kerran samalla keikalla Wigwamin kanssa.

Se bändi oli kuitenkin siis aikakauden normaali pop-bändi, te ette soittaneet perinteistä tanssimusiikkia?

– Aivan, sitä mä en juurikaan ole tehnyt. Kyllä joskus silloinkin kun olin jo Maaritin bändissä kesällä 1974, niin meillä saattoi olla keikka jossain tanssilavalla, jossa jengi odotti tanssimusiikkia. Onneksi silloinen pianisti osasi sitäkin ohjelmistoa, ja aina jotenkin selvittiin, mutta nopeasti me vaihdettiin keikkamyyjää! Kyllä rockbändinkin piti siihen aikaan joissain keikkapaikoissa soittaa useita settejä illassa.

Mutta ennen Maaritin kuvioita oli bändi nimeltä Taivaanvuohi. Mua pyydettiin siihen, ja  siinä oli mm. Hans Rautio – myöhemmin CBS -levy-yhtiötä luotsannut kaveri – ja Anssi Mattila, joka on vanhan musiikin eksperttejä maassamme. Sille bändille mä tein jo paljonkin musaa, etenkin sen toiselle kokoonpanolle, joka muotoutui ’73 keväällä. Silloin mukaan tuli mm. (saksofonisti) Pepa Päivinen, ja musa oli aika progea. Me tehtiin paljon keikkoja klubeilla, nuorisokerhoissa ja joillakin festareilla; me oltiin mm. surullisen kuuluisilla Keimolan festivaaleilla – niitä rahoja ei ole vieläkään näkynyt!

SÄVELTÄJYYS

Niin kuin sanoit, musiikkisi oli tuohon aikaan ns. progressiivista rockia. Siihen nähden säveltäjyytesi alkoi muuttua työskentelyn Maaritin myötä melko paljon. Korjaa jos olen väärässä, mutta olitko jotain Carole Kingiä juurikaan kuunnellut aiemmin?

– No kyllä Maarit vahvasti esimerkiksi juuri Kingin toi esiin, vaikka olin mä jotain hänen kappaleitaan radiosta kuullut. Oli kyllä helppoa löytää yhteinen sävel Maaritin kanssa, molemmat aina toi jotain kuunneltavaa toiselle, ja paljon keskusteltiin ja kuunneltiin.

Mutta vaikka ”proge” oli tullut vahvasti siinä 70-luvun alussa, niin kyllä mä olin pienestä pitäen kuunnellut kaikenlaista. Beatles, Rolling Stones, Spencer Davis Group. Blues esimerkiksi, [John] Mayallin kautta, ja sieltä tulivat Eric Clapton ja Peter Green ja Fleetwood Mac… ja tietysti Jimi Hendrix.

Ajattelinkin tuota, kun et kuullosta niin roots-henkiseltä kitaristilta, mutta kuitenkaan et ole voinut välttyä 60-luvun lopulla tuosta pakollisesta Clapton-Green -osastosta…

– Kyllä se sieltä on hirveän voimakkaasti lähtenyt. Eka isompi konserttielämys oli just Fleetwood Mac ’69 keväällä Kulttuuritalolla, missä mä olin Ilen kanssa. Nehän oli käynyt jo aiemmin, mutta siihen mä en saanut lippua. Mä muistan sen keikan hyvin; eka biisi oli Homework, Green soitti loistavasti ja lauloi hyvin – se oli hänen aivan huippuaikaansa. Siitä keikasta on olemassa bootleg-äänitys, josta mä sain kopion, ja itse asiassa niiden seuraavalta Suomen keikalta on olemassa YLEn tekemä hyväsoundinen äänitys, joka on tullut radiosta. Näitä nauhoja tuolla kitaristeilla kiertelee, tavan mukaan.

Mutta mulla oli hinku opetella ihan kaikkea. Opiskelin Konservatoriossa klassista kitaraa ja teorioita, tsekkasin jazzkitaristeja – Joe Pass, Wes Montgomery, Django Reinhardt, kaikkia näitä – ja myös mitä ne kantrihemmot tekee, sekä mustan musiikin puolelta Ray Charles ja Stevie Wonder tietenkin oli tuttuja. Lauluntekijä-osasto tuli kyllä aika luontevasti siihen mukaan, sillä olinhan Bob Dylania ym. myös kuunnellut.

Olet selkeästi nelisointumies, pelaat rinnakkaissävellajeilla, löytyy kvinttiympyrää, ja vaikka löytyy laajempiakin sointuja ja kvarttiharmoniaa, niin musiikissasi ei tule vastaan mitään outouksia. ”Muuttumisesi” lauluntekijäksi tuntuu todella menneen sujuvasti, mutta et kuitenkaan pelaa perinteisen simppeleillä mies-ja-kitara -periaatteilla.

– Opiskelun myötä tuli nämä [Igor] Stravinskyt ja muut, ja progen kautta [Frank] Zappa, jazzin puolelta monia hienoja tekijöitä. Quincy Jones ja muita mahtavia sovittajia – kaikki nämä toivat vaikutteita. Halusin nimenomaan liittää biisien harmoniaan ikään kuin älyä, mutta niin että se kuulostaisi luontevalta eikä vaan jonkun vaikean soinnun väkisin mukaan ymppäämiseltä. Oma symbioosi kaikesta kokemastaan tietenkin kiinnostaa saada aikaiseksi. Kuitenkin olen aina antanut ideoiden fiiliksille tilaa mahdollisimman paljon, ja edennyt pitkälti niiden mukaan. Otan niitä nauhalle, annan jonkin aikaa muhia ja kuuntelen myöhemmin. Sieltä löytyy  usein joku hyvä idea, josta alan kehittelemään biisiä.

Tuoko on metodisi?

– Kyllä se aika paljon on ollut. Aina kun tulee joku idis joka tuntuu hyvältä, niin olen pyrkinyt nimenomaan nauhoittamaan sen talteen, sillä vaikka sen muistaisi vielä seuraavana päivänä, niin ei ehkä ihan tarkkaan – siinä voi olla joku ihan pieni vivahde, joka tekee siitä hyvän. Toki se työstäminen valmiiksi biisiksi sovituksineen on paljon ihan raakaa duunia.

Biiseistäsi saa sen kuvan, että ne ovatkin huolellisen työstön tuloksia.

– Välillä kyllä tulee sellaisia hauskoja hetkiä, että biisi tulee todella nopeasti ja yllättävän valmiina. Esimerkiksi Jos tahdot tietää, jossa on Mikko Kuustosen teksti. Se syntyi niin, että Kuustosen perhe oli meillä kylässä, ja Mikko antoi tekstiliuskan, sanoen jotain että ” tässä on yksi teksti josta mä olen yrittänyt saada biisiä mutta ei jotenkin tunnu onnistuvan, että tulisikohan teillä mitään mieleen”, ja se liuska jäi siihen pöydälle. Sitten kun ne myöhemmin illalla oli lähteneet, niin mä vilkaisin sitä tekstiä, otin saman tien akustisen kitaran, ja puolessa tunnissa mulla oli valmis biisi!

  Tällaisia on vuosien varrella ollut aika moniakin, ei ehkä ihan valmiiksi saman tien tulleita, mutta lähes. Toisaalta on joitain puolivalmiina olleita, vuosiakin muhineita, jotka valmistuu sitten joskus jonkun ratkaisun myötä. Demoja on kyllä hillitön määrä!

Käytkö niitä läpi? Esimerkiksi Jiri Nikkinen ja Edu Kettunen ovat kertoneet, ettei sieltä juuri koskaan mitään löydy.

– Aina parin viimeisen vuoden ajalta olevia nauhoja käytän kyllä, tiedän että niitä ei ole vielä työstetty. Vähän vanhempia kun kuuntelee, niin sieltä löytyy ne ideat joista sitten on biisit jo tehty. Kyllä mä annan ideoiden tulla koko ajan, mutta julkaistun levyn jälkeen annan itselleni sellaisen hengähdystauon, että ei ole pakko ruveta heti työstämään. Levytys on kaikkinensa alusta loppuun kuitenkin aika iso paketti, kun olemme jo pitkään levyttäneet vain omaa materiaaliamme.

On mulla keikkamatkoilla näitä demoja aina mukana, ja siellä usein hotellihuoneessa keikan jälkeen kuuntelen ja tsekkailen niitä. Keikan jälkeen ei heti saa unta – päinvastoin, hyvästä keikasta vaan saa virtaa – niin silloin rauhoittuu hyvin kun kuuntelee nauhoja ja laittaa asioita ylös.

Teettekö Maaritin kanssa biisejä ihan nenäkkäinkin?

– Tehdään joo niinkin. Toki kumpikin tekee perusideointia itsekseen, mutta hyvin usein sitten jatketaan kimpassa. Maarithan on vuosien varrella lisännyt osuuttaan biisien teossa, ja nykyisellään tekee jo tosi paljon.

SANOITTAJAT

Kun katsoo sinun saldoasi, niin tekstintekijöitä lauluissasi on paljon: mm. Mikko Alatalo, Juice Leskinen, Kaisu Liuhala, Juha Vainio, Jukka Nurmela, Heikki Salo ja Mikon (Kuustonen) jo mainitsitkin ja tietysti Maarit. Miten kontaktinne ovat syntyneet?

– Jos lähdetään sieltä alkupäästä, niin kun teimme ensimmäistä yhteistä levyämme Maaritin kanssa – hänen toistaan siis Lovelle – niin siellä samoissa ympyröissä Finnvoxin studiolla pyöri niin Mikko kuin Juicekin. Atte Blom ehdotteli joitain, ja hänhän teki itsekin muutamia tekstejä [nimimerkillä Gobseck]. Juice sitten teki siihen levylle muutamia, ja sittemmin teki vuosien varrella lisää; laskettiin joku aika sitten että hän teki meille kaiken kaikkiaan 23 tekstiä.

Mikko tuli siis samalla lailla, ja siihen liittyi sekin, että hän pyysi minua Saara / Syli -singlelleen soittamaan. Ensimmäinen Mikon teksti meille on Hyvää matkaa -single, joka on meidän Janus-bändin levytys vuodelta ’76. Loven konkurssin jälkeen Maarit sai diilin Finnlevylle, ja sitten tehtiin Siivet saan -levy, jossa on Jäätelökesä, Mikon tekstillä.

Jäätelökesä on varmaan tunnetuin biisisi, mutta kovinkaan moni ei tunnu muistavan että siinä on Mikko Alatalon teksti.

– Niinpä. Me tehtiin silloin sellaisia laulu-kitara -demoja, ja sellaisen pohjalta Mikko Jäätelökesänkin teki. Seuraaville levyille Mikko teki tekstejä enemmänkin. Kaisu Liuhala oli myös siinä Finnlevy-vaiheessa yhtenä tekstittäjänä, ja hän tuli Liuhalan Tommin kautta. Tommi oli (Finnlevy-yhtiön) Hi Hat -levymerkin tuotantopäällikkö, ja me tutustuttiin kun tein sovittaja/tuottajana Frank Robsonin albumia sinne.

Kim Kuusi oli mukana tuotantopuolella, ja sitten kun hän ja Esa Nieminen erkanivat Fazer/Finnlevystä ja perustivat oman Musicmakers-yhtiönsä, niin he houkuttelivat Maaritin mukaansa. Nukun radio päällä -levy tehtiin sinne vuonna ’83, ja siinä tuli mukaan Jukka Nurmela, jota Kim muistaakseni suositteli. Jukka oli tullut esiin Kake Singers -ryhmässä, ja oli tehnyt tekstejä mm. Leena Nilssonille.

Entä yhteistyö Juha Vainion kanssa?

– Se alkoi 80-luvun loppupuolella, kun me oltiin jossain törmätty. Maarit oli puhunut, että olisiko kiinnostusta, ja Junnu oli innostunut. Musicmakers-yhteistyö jäi lyhyeksi, nehän ei ylipäätään kovin paljoa levyjä julkaisseetkaan, ja Maarit siirtyi CBS:lle, jossa vuoden ’88 levyllä Tuskan tanssi on ensimmäinen Vainio-tekstimme. Junnu halusi että on nuotti sekä nauhoitus, ja vielä niinkin, että Maarit vie ne hänelle [Espoon] Haukilahteen ja odottaa kun hän tekee. Maarit on kertonut hauskoja juttuja niistä tapaamisista. Junnu oli esimerkiksi antanut Maaritille jonkun oudon kirjan luettavaksi sillä aikaa kun hän teki tekstiä, ja samalla hän seurasi että lukeeko toinen vai mitä tekee. Maarit nauroi, että kirja oli ihan paska, jolloin Junnu naurahti sarkastisesti “katsoin kuinka kauan jaksat sitä lukea”.

Vaikka Junnu teki paljon kaikenlaista ja ihan sellaista nopeaa metritavaraakin, niin hänessä kyllä eli anarkisti, ja potkua sekä näkemystä tekstin tekoon kyllä riitti. Ensimmäinen teksti meille on Kun henki lensi Helsinkiin, johon Maarit oli pohjaksi selittänyt tätä ”stadionsaarnaaja”-ideaa. Ja kyllähän sen laulun esittäminen on joskus närää aiheuttanut. Johanna-yhtiölle tehdyllä Jotain on mulla mielessäni -levyllä on Junnun tekstejä enemmänkin, ja hänen yllättävän kuolemansa jälkeen meille jäi vielä muutama käyttämätön teksti ja biisi, joista jonkun tein aika uusiksikin vielä Jos tahdot tietää -levylle. Muistan kun Ile kävi allekirjoittamassa teosilmoitukset.

Jälkeenpäin kun kuuntelee Varjot-biisin laineja  ja laskeissa auringon / meidän varjoina mentävä on niin onhan se vähän enteellistä. On kyllä kylmät väreet kulkeneet, kun jossain Ruisrockissa sitä vedettiin, oli paljon jengiä ja hieno ilma… Biiseihin usein liittyy itsellekin tunnelatauksia; keihin ihmisiin ne liittyy ja mihin tilanteisiin. Se onkin musassa tärkeätä, että siinä on tunnetta ja syvyyttä.

Ovatko tekstit yleensä saapuessaan olleet miten sopivia suoraan laulettavaksi?

– Hyvin paljon, mutta aina joskus on jotain hieman väännetty, ja ihan kaikkia ei ole käytetty. Kaikki ovat myös olleet niin kovia tyyppejä, että ovat ymmärtäneet, jos jotain on tarvinnut muuttaa. Esimerkiksi Junnu oli todella tarkka, että hän itse teki muutokset, niitä ei saanut ominpäin tehdä. Juicessakin oli ihan mahtavaa se, että vaikka hän oli huippuhyvä ja tarvittaessa nopea, niin hän silti oli hyvin tarkka. Muistan, kun joskus kyselin puhelimessa, että ”olisikohan se jo valmis”, niin Juice sanoi että ”on se jo valmis, mutta mä pidän sitä pari päivää vielä tuossa pöydällä”. Hän halusi skarpata ja tutkia vielä, että siitä oikeasti tulisi hyvä, ja nimenomaan kestävää jälkeä.

Nopeudellahan voi joku brassailla, mutta sitten voi aina kysyä, että onko jälki kestävää. Mä ajattelen myös säveltämisessä niin, että kun omaa materiaalia tekee, niin on tärkeätä yrittää tehdä sellaista jälkeä missä on substanssia kestää vuosia. Vaikka biisejä sinänsä tulisi nopeastikin, niin kannattaa katsoa että sisältöä on.

Hienoa on ollut sellainen, kun sanoittaja on joskus löytänyt meidän demosta samanlaista maailmaa mitä me on ajateltu tekstin voivan olla, vaikkei me olla mitään edes vihjattu. Enemmistönä meidän biiseissä on sellaiset, joissa ensin on ollut melodia. Mutta on toisinpäinkin tehtyjä, ja niin kuin tuossa Kuustosen tapauksessa jo kerroin, niin hyvä teksti voi lähteä hyvinkin nopeasti ja helposti soimaan. Mikon kanssa me tutustuttiin vuonna ’90, kun hän pyysi meitä tekemäänsä televisioproggikseen mukaan.

Otetaan vielä tapaus Heikki Salo.

– Heikki on jo useamman vuoden ajan ollut sellainen ykköshengenheimolainen; häikäisevän hyvä, innokas ja tuottelias. Yhteistyö on ollut tosi hedelmällistä, ja nyt kun Maarit on lisännyt myös omaa tekstintekoaan, niin viimeisemmällä levyllä ei ole enää muiden tekstejä kuin Heikin ja Maaritin. Me tavattiin Takomo-studion kahviossa [Helsingin] Pitäjänmäellä vuonna ’88, kun me tehtiin Tuskan tanssi -levyä, ja Heikki teki toisessa studiossa Miljoonasateen levyä. Kaipuun ikkuna on Heikin eka teksti meille, ja sen jälkeen hän taitaa olla mukana jokaisella levyllä. Kyllä häntä voi pitää jonkinlaisena Juicen manttelinperijänä.

Minun on pakko kysyä yhdestä omasta suosikistani, eli Jukka Virtasen mukaan ”vanhan ajan balladityyliin akateemisia titteleitä kunnioittava” Neito ja ylioppilas; mikä sen syntyhistoria on?

– Oli menossa Sitä mitä rakastan -levyn sävellysjakso, ja olin kuumeessa jostain viruksesta. Olen harvoin sairaana, ja siinä piti kuitenkin yrittää tehdä, kun aikataulussa oli suunnilleen edettävä. Makailin sohvalla tuskaisena ja kuitenkin tapailin kitaralla jotain idiksiä nauhalle. Jotain alkoi syntyä, mm. se aika ovela modulaatio säkeistön ja kertsin välille [Hm -> Dm], ja sain demon aikaiseksi Heikille. Tekstin idea on häneltä, hienosti löydetty.

SOVITTAJA JA SOITTAJA

Mitä osuutta sovittaminen musiikissasi edustaa?

– On se tärkeä. Tietenkin se riippuu sävellyksistä; jotkut voi olla jo aika pitkälle ”valmiita”, mutta kyllä mä pidän tärkeänä että pikkubändilläkin pidettävät on kuitenkin mietitty. Aika paljon kyllä täytyy antaa tunnustusta bändille, kun me aina katsotaan perusbändillä treeneissä ennen studioon menoa biisit kuntoon. Aihiot voi joskus muuttua paljon, joskus vähän; kokeillaan eri komppeja, nauhoitellaan ja kuunnellaan. Sen on oltava luontevaa soitettavaa niille muusikoille, joiden kanssa se tehdään.

 Mun täytyy sanoa, että usein sovituksia tehdessä mä kuulen päässäni valtavia, hyviä soundeja (naurua), ja on ikään kuin helppo ammentaa sieltä; se on enemmänkin sellaista suodattamista, että mitä tästä kaikesta käyttäisi. Aikanaan jo Kaj Backlund opetti Ågelissa sovitustunnilla, että kaikkia ideoita ei tarvitse laitaa yhteen sovitukseen, se on jäänyt hyvin mieleen.

Teillä on mittava katalogi, ja monet biisit ovat kulkeneet keikkasetissä pitkän ajan. Kun muusikotkin ovat vaihtuneet, niin onko mikään biisi muuttanut olomuotoaan vuosien varrella?

– Yllättävän vähän ehkä on sellaisia. Jotain on joskus tarkoituksella muokattu, mutta esimerkiksi päivitys rumpukomppiin tulee aika luontevasti, eikä se olennaisesti vaikuta vielä biisiin kokonaisuutena.

Onko sinulla säveltäjänä kunnianhimoa tehdä jotain isompaa? Teetkö vielä sen kitarakonsertonkin?

– En ole vielä konserttoa tehnyt, mutta kyllä mua on sekin maailma aina  kiehtonut. Opiskelin aikanaan hirveällä hingulla orkestrointia ja muuta, että voisi sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka sinfoniaorkesterille. Maailma on sillä tavoin edelleen avoin, ja ainahan tässä ammatissa voi ja haluaa kehittyä.

Jos puhutaan sinusta kitaristina, niin sooloja löytyy Maaritin levyiltä vähemmän kuin ehkä odottaisi.

– Ehkä se tulee siitä, kun katsotaan sitä kokonaisuutta. Tuotetta myydään Maaritin nimellä, ja pysytään laulumaisissa biiseissä. Onhan siellä toki jotain, ei kovin pitkiä kuitenkaan, mutta siellä täällä kitaran ohella puhallinta ja koskettimia. Mielelläni soitan sooloja toki, mutta varsinkaan ymppäykseen – sooloja soolon vuoksi – ei ole lähdetty. Kyllä niitä keikoilla kysellään, että ”olisi hienoa kuulla vähän pitempiä sooloja”, ja sitä uutta kitaralevyäkin aina joku kyselee…

Onko sinulla sivuprojektia, jossa revittelet rockbluesia sydämen kyllyydestä?

– Ei ole. Silloin tällöin olen tehnyt näitä Jimi Hendrix -tribuuttikeikkoja, kun on pyydetty ja se on sopinut kalenteriin. On ollut tosi antoisaa soittaa Jimin hienoja biisejä. Siellä ei ole aina soolojen pituutta määrätty, ja kun ne biisit on teininä tullut treenattua, niin mikä ettei. Kyllä kitaralevy olisi hauska tehdä, mutta tämä ”päätyö” vie aika paljon aikaa, eikä viime vuosina ole ollut sopivaa rakoa tehdä omaa levyä.

 Syvästi kunnioittamani käytäntö teillä on ollut pitää isoa keikkakokoonpanoa.

– Sellaisesta me on aina tykätty, vaikka tehdään me keikkoja niin duona kuin viisihenkisellä bändilläkin. Kyllä aika usein on kolme torvea mukana, konserttityyppisissä tilanteissa erityisesti. Viime aikoina me on tehty yhteistyötä myös muiden tahojen kanssa, esimerkiksi Riku Niemen Orkesterin kanssa, ja siellä oli just viimeksi (trumpetisti) Timo Paasonen ja (saksofonisti) Pentti Lahti mukana, jotka on meidänkin vakiomiehitystä. Penahan on ollut mukanamme käytännöllisesti katsoen alusta saakka, aivan mahtavaa.

KAUPANKÄYNTIÄ

Olette olleet pitkän uranne aikana useamman levy-yhtiön kanssa tekemisissä. Miten yhteistyö noin yleisesti ottaen on sujunut?

– On me aika hyvin pystytty oman voimakkaan näkemyksemme kanssa sinnittelemään. Joskus on joku halunnut kuunnella materiaalia enemmän, mutta kyllä me voidaan aika tyytyväisiä olla. Nythän me olemme viime vuonna siirtyneet Warnerilta EMIlle, ja sanottakoon tässä kiitokset Warnerille. Saimme tehdä siellä yleensä hyvillä fiiliksillä musaa. Ehkä heille sitten tuli hieman toisenlaisia odotuksia, ja Maarit toisaalta halusi suht pitkän jakson jälkeen hieman raikkaita tuulia.

EMI oli heti kiinnostunut, ja se yhteistyö on toiminut kerta kaikkiaan loistavasti. Tikan Juha on ollut välikätenä, ja hän kuunteli materiaalin, eikä meidän tarvinnut tehdä demoja. Saatiin valita studio, jouset, puhaltimet sekä kuoro vapaasti. Oikeita soittajia ja laulajia, sehän on hienoa! Studiotyökin eteni hyvin, emmekä tuhlanneet aikaa. Kaikki olivat tyytyväisiä, ja myynti on ollut itse asiassa yllättävän hyvää. Jopa niin, että yhtiö vähän kyseli seuraavaa  levyä jo täksi jouluksi. Sellainen levy ja vuosi vauhti ei meidän suhteen ole järkevää. Niin kuin tuossa oli puhetta, niin kyllä siihen pitää satsata ja paneutua huolella.

Entäpä musiikkikustannus? Katsoin levykansista, että CBS-kaudella ilmaantui merkintä ”manus”.

– Kyllä se meidänkin kohdalla oli sitä, että ”jos ei tehdä kustannussopimusta, niin ei tätä levyä kannata markkinoida”, ja sitten alkoi kuitenkin nuottien julkaisukin jäädä. Me saatiin parempaa informaatiota, ja asiat muuttui; 80-luvun lopulta on kaikki pidetty manuksina. 90-luvun puolella meilläkin alkoi vääntö – mm. Kuuva-tapauksen myötä – vanhemmista sopimuksista. Neuvottelut johti siihen, että meille maksettiin korvauksia, ja Finnlevy-kauden materiaalista julkaistiin nuottikokoelma. Me puolestamme suostuimme jättämään kustannussopimukset voimaan.

Oletteko ajatelleet julkaista uudemmasta materiaalista nuottikirjaa?

– Kyllä kyselyjä nettisivujen kautta jatkuvasti tulee, eli olisi se järkevää tehdä. Toivelaulukirjoissa ei montaa ole, mutta koulukirjoissa on ainakin Tulitikku, Neito ja ylioppilas ja Jos tahdot tietää.

TÄNÄÄN

Tyttärenne Janna julkaisee debyyttinsä tämän lehden ilmestymisen aikoihin. Mitä muuta isä asiasta miettii kuin että on ylpeä?

– Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin tukea. Janna teki päätöksen musiikkialasta kuitenkin itsenäisesti. Hän soitti kuusivuotiaasta asti klassista pianoa, oppi nopeasti korvakuulolla, ja vähän väsyikin siihen hommaan, mutta ei kuitenkaan lopettanut. Hän pyrki meiltä salaa 16-vuotiaana Vantaan musiikkiopistoon jazzpianoon ja teoriaan, ja oltuaan siellä yhden vuoden pyrki Arabiaan toiselle asteelle. Janna oli ikään kuin vähän piilottanut musiikkiaan meiltä, paineet on varmaan ihan riittävät! Me on yritetty realistisesti alasta puhua. Opinnoissa hän eteni nopeasti, ja mä muistan puhelun yöllä puoli kahden aikaan kun hän kyseli jostain soinnusta aamun tenttiä varten.

Hänen innostuksensa on valtava, ja kun me valmista materiaalia sitten kuultiin, niin kyllä se hienolta tuntui. Sehän on omaa materiaalia, tekstit myös; ei kaikkia ole aivan itse tehnyt, mutta oma kädenjälki siinä on ja sydämellä tehtyä.  Levylle on jo olemassa julkaisudiilejä noin kymmeneen maahan. Jannan uudehko soul-tyyli kuulostaa kiinnostavalta. Hän on kyllä sinnikäs opiskelija, ja koulutuksesta on aina hyötyä. Musakentällä voi sitten toimia laajemminkin.

Miten teidän kahden – Maaritin ja sinun – ura on jatkumassa? Ettehän siis ole tekemässä “hectoreita”?

– Ei olla, ei! Nytkin on jouluun saakka keikat sovittu. Levymyynti on kuitenkin ollut aika tasaista, ja vaikka 70-80 -luvun taitteen  kultalevyistä on tultu alaspäin, niin nyt on taas ollut paremminkin nousujohteista. Meillä on vahva perusyleisö, ja tuntuu siltä että musiikkimme on myös jossain määrin kyllä siirtynyt äidiltä tyttärelle. Suht vakaa yleisömäärä on mahdollistanut työn teon, ja se myös motivoi ja kannustaa.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että se on säilynyt mielekkäänä. Ikää tulee tietysti lisää koko ajan, ja on vaan muistettava pitää kunnosta huolta, niin jaksaa tehdä. Löytyy myös aina jotain pientä uutta näkökulmaa; nytkin ollaan menossa oman kompin kanssa muutamien soittokuntien ja big bandien vieraiksi. Edellisenä päivänä mennään paikalle vähän treenaamaan, ne on katsoneet stemmat jo etukäteen.

On hyvä että ammattietiikka on säilynyt korkeana, ettei vaan mennä tutun materiaalin kanssa lavalle, ja ”lähtee”!

– Juu ei (naurua)!

Julkaistu Selvis-lehdessä 2/2007